Amerikkalaisen Jodi Picoult'n hieno lukuromaani Yhdeksäntoista minuuttia (Nineteen Minutes, 2007) etenee episodimaisen vetävästi kuin hyvä tv-sarja. On vermontilainen pikkukaupunki ja paljon henkilöitä, joiden kautta tarina kerrotaan: On poliisi Patrick, joka rikoksia selvittäessään tuntee aina olevansa uhrien kannalta myöhässä. On puolustusasianajaja Jordan, joka joutuu työkseen puolustamaan kaikkien muiden hirviöinä pitämiä ihmisiä. On suosittu lukiolaistyttö Josie, joka kokee pinnallisen kauniin tytön roolinsa niin ahdistavaksi, että hautoo itsemurhaa. On Josien yksinhuoltajaäiti, ylioikeudentuomari Alex, joka on saanut tyttärensä opiskeluaikaisesta suhteestaan aviossa olleeseen professoriinsa. On kätilö Lacy, joka menettää kummatkin lapsena. On Lewis, Lacyn puoliso, joka on työssään kauppakorkeakoulun professorina kehittänyt onnellisuuden kaavan, mutta joka ei osaa itse kokea onnellisuutta. On Lacyn ja Lewisin poika Peter, jota on kiusattu koulussa ensimmäisestä koulupäivästä saakka. On aika ennen ja jälkeen niiden yhdeksäntoista minuutin, joina 16-vuotias Peter ampuu yhdeksän koulutoveriaan ja yhden opettajan. Miksi?
Väkisinkin tulee mieleen toinen amerikkalainen romaani, Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, 2003). Siinä missä Shriver antaa tunnekylmän ja sadistisen koulukiusaajapäähenkilönsä surmata koulutovereitaan vain, koska näiden aito kiinnostus asioihin oli ärsyttänyt häntä, piirtää Picoult kuvan pojasta, joka herkkävastoisuudessaan on aina kärsinyt siitä, että tuntee tuottaneensa pettymyksen niin vanhemmilleen kuin ikätovereilleenkin, mutta jonka sosiaalinen taidottomuus on estänyt häntä näkemästä, mistä hänen epäonnistumisensa johtuvat.
Kouluampujaksi kasvava Peter on poika, joka ei oikein koskaan ole tuntenut olevansa vanhemmilleen lahjakkaan veljensä Joeyn vertainen, eikä alemmuuden tunnetta ainakaan helpota se, että Joey saa tapaturmaisesti surmansa juuri ennen korkeakouluopintojen aloittamista. Peter ei ole eläessään onnistunut saamaan sosiaalista hyväksyntää ikätovereiltaan, vaan jostain syystä hänet on koettu vääränlaiseksi - sellaiseksi, jota voidaan homotella ja heitellä paperitolloilla ja jonka eväslaatikko voidaan päivä toisensa jälkeen heittää koulubussin ikkunasta kadulle. Peterillä on ollut yksi ystävä, Josie, joka kuitenkin tilaisuuden tullen vaihtaa puolta hyljeksityistä suosittuihin. Ja vaikkei Josie kai koskaan varsinaisesti osallistu Peterin kiusaamiseen, hän kuitenkin antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä eikä ainakaan tarjoudu auttamaan.
Toiseen suureen amerikkalaiseen kouluammuskeluromaanin Poikani Keviniin verrattuna Yhdeksäntoista minuuttia demonisoi kouluampujan sijasta häntä kiduttaneita koulukavereita. Voisi melkein sanoa, että Peteriä - ja monia muita romaanissa esiintyviä lapsia ja nuoria - suorastaan rääkätään koulussa. Ei ole tavallaan ihme, että erään erityisen nöyryyttävän kiusaamiskokemuksen jälkeen Peter ottaa kouluun lähtiessään kotoaan mukaansa neljä asetta - Vermontissa harrastetaan innokkaasti metstästystä - ja toteuttaa kammottavat tekonsa.
Koulukiusaaminen on Yhdeksässätoista minuutissa kuvattu raa'aksi ja julmaksi nuorten valtataisteluksi. On oltava juuri sellainen, kuin suosittujen porukka kulloinkin haluaa, muuten joutuu armottoman alaspainamisen uhriksi. Miksi? Koska valtaapitävässä porukassa kukaan ei ole oikeasti toisensa ystävä. Kuka tahansa voi milloin tahansa joutua toisten pilkan kohteeksi. Ainakaan ei itse ole naurettava, jos pilkkaa toista. Esimerkiksi Peterin entisen ystävän Josien kautta nähdään, että sadistisin ei suinkaan ole se, josta tuli kouluampuja, vaan jotkut aivan muut. Hehän sen aloittivat, sanoo Peter.
Kun Lionel Shriver jokunen vuosi sitten puhui Helsingin Kirjamessuilla Poikani Kevin -kirjastaan ja sen kirjoittamisen taustalla olleista oikeista kouluammuntatapauksista, selityksenhaluinen yleisö kyseli, miksi Amerikassa tapahtuu jotakin niin käsittämättömän järkyttävää. Kirjailija kehotti lukemaan kirjansa ja toivoi, ettei Suomessa jouduttaisi kokemaan vastaavaa. Vaikkei kaunokirjallisuus kaikkia maailman ongelmia ratkaisisikaan, Jokelan ja Kauhajoen jälkeisessä Suomessa sekä Poikani Kevinin että Yhdeksäntoista minuutin tulisi olla pakollista luettavaa aivan kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti