maanantai 31. tammikuuta 2011

Hehän sen aloittivat

Amerikkalaisen Jodi Picoult'n hieno lukuromaani Yhdeksäntoista minuuttia (Nineteen Minutes, 2007) etenee episodimaisen vetävästi kuin hyvä tv-sarja. On vermontilainen pikkukaupunki ja paljon henkilöitä, joiden kautta tarina kerrotaan: On poliisi Patrick, joka rikoksia selvittäessään tuntee aina olevansa uhrien kannalta myöhässä. On puolustusasianajaja Jordan, joka joutuu työkseen puolustamaan kaikkien muiden hirviöinä pitämiä ihmisiä. On suosittu lukiolaistyttö Josie, joka kokee pinnallisen kauniin tytön roolinsa niin ahdistavaksi, että hautoo itsemurhaa. On Josien yksinhuoltajaäiti, ylioikeudentuomari Alex, joka on saanut tyttärensä opiskeluaikaisesta suhteestaan aviossa olleeseen professoriinsa. On kätilö Lacy, joka menettää kummatkin lapsena. On Lewis, Lacyn puoliso, joka on työssään kauppakorkeakoulun professorina kehittänyt onnellisuuden kaavan, mutta joka ei osaa itse kokea onnellisuutta. On Lacyn ja Lewisin poika Peter, jota on kiusattu koulussa ensimmäisestä koulupäivästä saakka. On aika ennen ja jälkeen niiden yhdeksäntoista minuutin, joina 16-vuotias Peter ampuu yhdeksän koulutoveriaan ja yhden opettajan. Miksi?

Väkisinkin tulee mieleen toinen amerikkalainen romaani, Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, 2003). Siinä missä Shriver antaa tunnekylmän ja sadistisen koulukiusaajapäähenkilönsä surmata koulutovereitaan vain, koska näiden aito kiinnostus asioihin oli ärsyttänyt häntä, piirtää Picoult kuvan pojasta, joka herkkävastoisuudessaan on aina kärsinyt siitä, että tuntee tuottaneensa pettymyksen niin vanhemmilleen kuin ikätovereilleenkin, mutta jonka sosiaalinen taidottomuus on estänyt häntä näkemästä, mistä hänen epäonnistumisensa johtuvat.

Kouluampujaksi kasvava Peter on poika, joka ei oikein koskaan ole tuntenut olevansa vanhemmilleen lahjakkaan veljensä Joeyn vertainen, eikä alemmuuden tunnetta ainakaan helpota se, että Joey saa tapaturmaisesti surmansa juuri ennen korkeakouluopintojen aloittamista. Peter ei ole eläessään onnistunut saamaan sosiaalista hyväksyntää ikätovereiltaan, vaan jostain syystä hänet on koettu vääränlaiseksi - sellaiseksi, jota voidaan homotella ja heitellä paperitolloilla ja jonka eväslaatikko voidaan päivä toisensa jälkeen heittää koulubussin ikkunasta kadulle. Peterillä on ollut yksi ystävä, Josie, joka kuitenkin tilaisuuden tullen vaihtaa puolta hyljeksityistä suosittuihin. Ja vaikkei Josie kai koskaan varsinaisesti osallistu Peterin kiusaamiseen, hän kuitenkin antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä eikä ainakaan tarjoudu auttamaan.

Toiseen suureen amerikkalaiseen kouluammuskeluromaanin Poikani Keviniin verrattuna Yhdeksäntoista minuuttia demonisoi kouluampujan sijasta häntä kiduttaneita koulukavereita. Voisi melkein sanoa, että Peteriä - ja monia muita romaanissa esiintyviä lapsia ja nuoria - suorastaan rääkätään koulussa. Ei ole tavallaan ihme, että erään erityisen nöyryyttävän kiusaamiskokemuksen jälkeen Peter ottaa kouluun lähtiessään kotoaan mukaansa neljä asetta - Vermontissa harrastetaan innokkaasti metstästystä - ja toteuttaa kammottavat tekonsa.

Koulukiusaaminen on Yhdeksässätoista minuutissa kuvattu raa'aksi ja julmaksi nuorten valtataisteluksi. On oltava juuri sellainen, kuin suosittujen porukka kulloinkin haluaa, muuten joutuu armottoman alaspainamisen uhriksi. Miksi? Koska valtaapitävässä porukassa kukaan ei ole oikeasti toisensa ystävä. Kuka tahansa voi milloin tahansa joutua toisten pilkan kohteeksi. Ainakaan ei itse ole naurettava, jos pilkkaa toista. Esimerkiksi Peterin entisen ystävän Josien kautta nähdään, että sadistisin ei suinkaan ole se, josta tuli kouluampuja, vaan jotkut aivan muut. Hehän sen aloittivat, sanoo Peter.

Kun Lionel Shriver jokunen vuosi sitten puhui Helsingin Kirjamessuilla Poikani Kevin -kirjastaan ja sen kirjoittamisen taustalla olleista oikeista kouluammuntatapauksista, selityksenhaluinen yleisö kyseli, miksi Amerikassa tapahtuu jotakin niin käsittämättömän järkyttävää. Kirjailija kehotti lukemaan kirjansa ja toivoi, ettei Suomessa jouduttaisi kokemaan vastaavaa. Vaikkei kaunokirjallisuus kaikkia maailman ongelmia ratkaisisikaan, Jokelan ja Kauhajoen jälkeisessä Suomessa sekä Poikani Kevinin että Yhdeksäntoista minuutin tulisi olla pakollista luettavaa aivan kaikille.

Kuolemattomien kaarti – keisarin palveluksessa

Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tutustua fantasiaharrastajien piirissä kehuttuun Steph Swainstoniin. Kun tartuin viime vuonna suomennettuun Kuolemattomien kaartiin (The Year of Our War, alkuteos 2004), en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Mitä tahansa olisinkin odottanut, olisin luultavasti yllättynyt.

Pidän yllätyksistä. Pidän juuri sellaisesta fantasiasta, joka nivoo yhteen tutun ja oudon. Rakastan sitä tunnetta, joka tulee, kun kirjailijan tarjoamat sirpaleet maailmasta alkavat muodostaa päässäni jotain, jonka kuvittelen tuntevani, ja rakastan myös sitä, kun uudet sirut muokkaavat kuvitelmaani edelleen. Siksi fantasiasta on aika ajoin vaikea kirjoittaa – en halua pilata muiltakaan tätä iloa, joten yritän esitellä maailman melko rajallisesti.

Nelimaa on sodassa. Se on ollut sodassa niin kauan, että sota on ajanlaskun perusta (tästä kirjan alkuperäinen nimi). Romaanin nykyhetki sijoittuu sotamme vuoteen 2015. Kuolematon keisari on liittänyt Nelimaan ihmisen kaltaiset rodut yhteen loppumattomalta näyttävässä sodassa turilaita, valtavia hirviömäisiä kovakuoriaisia vastaan. Tärkeänä apunaan keisarilla on kaartinsa, Linnan Piiri, joukko hänen kuolemattomaksi tekemiään valioyksilöitä. Päähenkilö, Komeetta Jant Shira on yksi näistä: viestinviejä, Nelimaan nopein mies, joka harvinaisesta sekarotuisuudestaan johtuen on myös ainoa, joka kykenee lentämään.

Näillä kyvyillä kuvittelisi, ettei Jantilla ole huolen häivää. Sota turilaita vastaan käy kuitenkin koko ajan epätoivoisemmaksi, keisari vaativammaksi ja Jantin huumeriippuvuus pahemmaksi. Tätäkään sotaa ei käydä vain rintamalla yhteistä vihollista vastaan, vaan myös kabineteissa, kun keisarin alaiset aateliset ja kuolemattomat yrittävät kukin varmistaa oman asemansa ja turvallisuutensa.

Luvassa on siis valtapelejä, hedonismia, hankalia ihmissuhdekuvioita, ristiriitoja. Swainston on paitsi etevä tarjoamaan juonellisia koukkuja, myös harvinaisen mielikuvituksekas maailmojen luoja, joten Kuolemattomien kaartia lukee enemmän kuin ilokseen. Kirja on sarjan (takakannen mukaan trilogian, mutta neljäskin kirja on jo ilmestynyt) ensimmäinen osa, joten moni hahmo tulee melko pintapuolisesti esitellyksi – toivon (ja uskonkin) henkilökuvauksen syventyvän myöhemmissä osissa. Ensimmäisen osan arvioinnin hankaluuden vuoksi en vielä esitä kiteytystä myöskään teoksen tematiikasta; palaan asiaan myöhempien osien kohdalla.

Tusinafantasiaa Kuolemattomien kaarti ei ole. Sen lumo toki perustuu fantasialle tyypillisiin asioihin, juoneen ja kiehtovaan maailmaan – mutta millaiseen maailmaan! Arvostan myös tapaa, jolla Swainston maailmaansa käyttää: hän ei luennoi, ei pysähdy jaarittelemaan, vaan pudottelee tiedonmurusia polulle säästeliäästi. Eikä lukija voi kuin seurata niitä, minne ikinä ne vievätkään.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Välitön kiintymys

Sarah Waters on tullut tunnetuksi romanttis-historiallisista naisten välisiä suhteita käsittelevistä kirjoistaan, joista Affinity (1999, ei suom., 'kiintymys') on yksi. Se sijoittuu 1870-luvun Lontooseen ja kuvaa sekä ylä- että alaluokan naisten ahtaita rooleja ja niistä irti pyristelemisen vaikeutta.

Kirjan kertoja, Margaret Prior, on kolmekymppinen yläluokkainen vanhapiika, joka kokee elämässään monenlaisia pettymyksiä: historiantutkija isän kuolema on aiheuttanut Margaretin lähes täydellisen sulkemisen despoottimaisen äidin hallitseman kodin piiriin, isän tutkimusavustaja Helen, johon Margaret on ollut ihastunut ja jonka kanssa hänellä on ehkä ollut jonkinlainen suhteen tapainenkin, on mennyt naimisiin Margaretin veljen kanssa - kenties varmistaakseen oman asemansa yhteiskunnassa - ja kun Margaret ryhtyy käymään Millbankin vankilan naisosastolla "Lady Visitorina" ja ihastuu mystiseen spiritualistiin, Selina Dawesiin, hän tulee pahoin petetyksi.

Margaretin henkilöhahmon kautta Waters kuvaa ihmisen oman tahdon täydellistä alistamista: koska Margaret on tyttö, hän ei ole saanut muodollista koulutusta, vaikka hänellä olisi ollut siihen lahjoja ja halua, ja koska hän ei ole päässyt naimisiin, hänen ainoa tehtävänsä elämässä on toimia leskiäidin seuraneitinä ja lukea tälle ääneen Dickensin Pikku Dorritia. Margaretin turhautumisen purkautuminen itsemurhayrityksiin on tulkittu hysteriaksi, jota lääkitään laudanumilla - siis huumausaineella! Naisen oman äänen tukahduttamisen teema näkyy myös romaanin naisvankilakuvauksissa: selleihin suljetuilta naisilta on puhuminen lähes kokonaan kielletty, ja monilla vuosia vankilassa viruneilla on vaikeuksia saada sanoja muodostettua, kun Margaret puhuttelee heitä.

Affinity leikittelee epäluotettavalla kerronnalla: pääasiassa tapahtumia seurataan Margaretin iltaisin lääketokkuroissaan kirjoittamien päiväkirjamerkintöjen kautta, jotka etenevät kohti katkeraa loppua, mutta toisaalta lukijalle tarjotaan myös Margaretin ihastuksen Selinan päiväkirjatekstejä, jotka sijoittuvat aikaan ennen kuin Selina joutui vankilaan ja etenevät vangitsemista edeltävästä illasta taaksepäin kohti vangitsemiseen johtavia tapahtumia. Selinan kirjoitukset ovat olennainen osa romaanin rakennettua yllätyskäännettä, joka suurelta osin perustuu siihen, että lukija johdatetaan Margaretin tavoin uskomaan Selinan maagisiin kykyihin.

Yllätyskäänteet usein aiheuttavat sen, että romaanin lopussa joudutaan väkisin ahtamaan aiemmin kerrottu uusiin raameihin, ja niin käy Affinitynkin tapauksessa: on siinä ja siinä rakentuuko kokonaisuus uskottavaksi vai ei. Joka tapauksessa Watersin romaani on viihdyttävää luettavaa ja tarjoaa kiinnostavan erilaisen tavan katsoa 1800-luvun historiaa. Naisten väliset suhteet Waters osaa kuvata ihastuttavan luonnollisiksi, joilta tapahtuma-ajan kontekstin mukaisesti muu ympäristö yksinkertaisesti sulkee silmänsä ja suunsa. Affinityssä romanttinen rakkaus ei kuitenkaan välttämättä nouse keskeisimmäksi teemaksi. Sen sijaan sen voi lukea surullisena kuvauksena ihmisen alistamisesta, herkkäuskoisuudesta ja välittömän kiintymyksen tarpeesta.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Huone - aikaa kaikelle

Emma Donoghuen romaanin Room (2010, ei suom.) minäkertoja on viisivuotias Jack, joka asuu äitinsä kanssa huoneessa, jossa on sänky, vaatekaappi, keittokomero ja keittolevy, pöytä, pari tuolia, televisio ja ikkuna katon rajassa sekä yksi, lukittu ovi. Ovi aukeaa vain öisin, jolloin Jackin Vanhaksi Nickiksi nimeämä mies tulee käymään, tuo ruokaa ja kirskuttaa äidin sänkyä.

Päivisin Jack ja äiti opiskelevat - Jack osaa muun muassa lukea ja laskea - pitävät liikuntatunteja ja katsovat televisiota. Jackille huone on koko maailma; äiti on opettanut hänelle, että televisio-ohjelmat ovat "just television", vain mielikuvituksen tuotetta. Viisivuotiaan Jackin tiedonjano alkaa kuitenkin ylittää huoneen rajat, ja jonain päivänä äidin on pakko ryhtyä puhumaan Jackille totta, kerrottava, että huoneen ulkopuolella on oikeita ihmisiä, maatiloja, metsiä, lentokoneita ja kaupunkeja. "Nah." Why is she tricking me? "Where would they fit?" Jack kysyy.

Jack ei myöskään tiedä, että hänen äitinsä ei ole vapaaehtoisesti jättänyt ulkomaailmaa, vaan on 19-vuotiaana tullut kaapatuksi ja siitä saakka tuntemattoman hyväksikäyttämäksi. Poika on syy, miksi äiti on kestänyt hengissä tähän asti. Ulospääsypyrkimykset ovat kilpistyneet päivittäiseen yritykseen herättää ulkopuolisten huomio huutamalla kohti katon rajan ikkunaa, mutta toistaiseksi huoneen äänieritys on pitänyt. Huoneen rajojen käydessä kasvavalle Jackille yhä ahtaammiksi äiti suunnittelee ja toteuttaa uhkarohkean yrityksen, jonka onnistuttua sekä äiti että poika pääsevät vapauteen.

Kirjan loppuosa tarkastelee äidin ja pojan sopeutumista yhteiskuntaan: miten eri tavalla ulkomaailmaan reagoivat äiti, jolta vapaus oli väkisin otettu pois, ja poika, jolla vapautta ei ollut koskaan ollutkaan. Molemmat myös joutuvat valtavan mediahuomion kohteeksi tyydyttämään ihmiskunnan tirkistelynhalua. Äitiä syytetään perverssiydestä, kun hän on imettänyt poikaansa tähän asti, ja poikaa kutsutaan apinaksi, kun hän ei osaa käyttää kenkiä tai kulkea portaita. Edes suhteita äidin omiin vanhempiin ei ole helppo rakentaa uudestaan, kun kuolleeksi oletetun tyttären tragedia on ajanut perheen erilleen, eikä ainakaan äidin isässä oikein ole miestä kestämään sitä, että tyttärenpoika on samaan aikaan myös tyttären hyväksikäyttäjän poika.

Room on monella tapaa kiehtova romaani: ensinnäkin se avaa juuri sellaisia ihmisyyden käsittämättömyyksiä, joista syntyy paljon lööppejä ja roskaohjelmia, mutta joista ei silti oikein saa ymmärryksen päästä kiinni. Toisekseen Room on synkästä aiheestaan huolimatta hyvin valoisa romaani, mikä johtuu ehkä siitä, että kertojaksi on valittu viisivuotias lapsi, mikä myös näkyy teoksen kielessä: Jack esimerkiksi kertoo preesensissä, puheenomaisin virkerakentein ja selostaa auki näkemänsä ja kokemansa: In the library live millions of books we don't have to pay any moneys for. Romaanin kerronta on saatu vakuuttavasti kuulostamaan siltä, kuin oikeasti kuuntelisi verbaalisesti lahjakasta miehenalkua. Jackin maailman rajoittuneisuutta on kuvattu esimerkiksi siten, että jokainen huoneessa oleva esine on nimetty isolla alkukirjaimella - Table, Meltedy Spoon (joka oli sulanut jouduttuaan kerran liian lähelle kuumaa keittolevyä), Skylight, Rug - ja Jack viittaa niihin persoonapronominilla. Aikuinen lukija kyllä ymmärtää Jackin lapsenkielen alta, millaisia kauheuksia Jack kuvaa, mutta samaan aikaan se viattomuudessaan kätkee alleen pahimmat julmuudet.

Room on kirja, joka antaa paljon ajateltavaa: millaista on menettää vapautensa, millaista päästä takaisin vapauteen, millaista on tulla hyväksikäytetyksi, millaista on rakastaa väkivallasta alkunsa saanutta lasta. Toisaalta juuri lööppien takaisten kysymysten vastaamisessa Room on kaikkein epäuskottavimmillaan: sekä äidin kaapatuksi tuleminen, hyväksikäyttö että vankeudesta vapautuminen on kuvattu jollain tapaa niin, että tekee mieli väittää vastaan: ei se nyt noin voi mennä.  

Shokeeraavasta aiheestaan huolimatta Room onkin ehkä enimmäkseen luettavissa kuvauksena äitiydestä, joskin poikkeusoloissa. Äidin ja lapsen suhdetta käsitellään kauniisti: sekä äidistä että Jackista annetaan kuva kypsinä, toisistaan vilpittömästi välittävinä ihmisinä, joiden suhteen erityislaatuisuus näkyy mielenkiintoisena kontrastina suhteessa niihin vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin, joita Jack ja äiti pääsevät näkemään ulkomaailmassa: kiukuttelua, kiristystä, kiirettä. In the world I notice persons are nearly always stressed and have no time. (--) In Room me and Ma had time for everything, pohtii Jack, ja jatkaa: Sometimes there's a small kid crying and the Ma of it doesn't even hear. Päällimmäisenä Roomin lukemista jääkin tunne, että myös ulkomaailman asukkailla voisi olla enemmän aikaa käytettävissään, kun he rakentavat suhteita toisiinsa, vaikka he elävätkin vapaudessa tehdä mitä tahansa. Tai oikeastaan: juuri siksi.