Jenny Kangasvuon romaani Sudenveri (2012) on harvinaisen onnistunut esikoisromaani. Sen kieli on hyvää, luontevaa ja vivahteikasta ja kerronta ja kuvaus uskottavia, eikä mikään romaanissa vaivaannuta tai nolostuta, vaikka se käsitteleekin ihmissuhteita niin äitien ja tyttärien kuin rakastettujenkin välillä. Huikaisevan hyvin romaani tarttuu ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. "Harvoin on kirjailija päässyt näin lähelle eläinten käytöstä ohjaavaa ajatusmaailmaa", kirjoittaa kriitikko Toni Jerrman Helsingin Sanomissa 2.9.2012; minä sanoisin, etten koskaan ole lukenut mitään vastaavaa kuin Kangasvuon kuvaukset susilauman elämästä, niin vaikuttavia ne ovat.
Sudenveressä on kolme minäkertojaa - Varga, Marraskuu ja Martta - jotka vuorollaan
vievät tarinaa vähän kerrallaan eteenpäin. Osa kertojien
jaksoista on päällekkäisiä niin, että samat tapahtumat kuullaan
eri näkökulmista, osa valottaa kunkin kertojan henkilöhistoriaa ja
paljastaa samalla vähitellen pieniä osasia tarinan kokonaisuudesta.
Despoottimaisen ja erakoituneen Martan kasvattama Varga (entinen Hanna) on riuhtonut itseään irti menneisyytensä salaisuuksista ja haluaisi rakentaa ihmisystävällisen Marraskuun (oikealta nimeltään Siiri) kanssa luottamukseen perustuvaa elämänkumppanuutta. Martan erilaisuuden paljastumisen pelkoon perustuva salailun kulttuuri on kuitenkin juurtunut Vargaan niin syvälle, että vaikka tilaisuuksia tarjoutuu, hän ei pysty avautumaan Marraskuulle.
Romaani seuraa kauniisti sekä Vargan että Marraskuun kipuilua mahdottomassa tilanteessa, jonka syntyä Martan omaa kasvuhistoriaansa kuvaavat jaksot auttavat ymmärtämään. Martta ja Varga ovat nimittäin osa niin erilaista yhteisöä, että sitä on suojeltava hinnalla millä hyvänsä. Martan hinta on ollut äärimmilleen viety velvollisuudentunne, joka on ohjannut niin hänen omia valintojaan kuin sitä voimakasta otetta, jolla hän on perhettään ja sukuaan käskyttänyt. Martta on toivonut Vargasta työnsä jatkajaa, mistä roolista Varga puolestaan on koko ikänsä pyrkinyt pääsemään irti.
Martta ja Varga ovat osa Laumaa, jonka jäsenet ovat vanhoissa suomalaisissa myyteissä esiintyviä vironsusia, noitasusia, ihmisiä, jotka pystyvät halutessaan muuttumaan ihmisestä sudeksi. Lauma ei ole kovin suuri, ja enin osa sen jäsenistä on valinnut elää susina metsissä. Se olisi Vargankin valinta, mutta Lauman suojelijaksi itsensä asettanut Martta on kahteen otteeseen hakenut Vargan metsästä ihmiseksi, ensin pentuna ja sitten tiineenä naaraana, jonka pennut kuitenkin kuolevat elinkelvottomina epämuotoisina. Menettyään pentunsa Varga on yrittänyt jättää Martan taakseen muuttamalla kaupunkiin ja opiskelemalla kuvataiteilijaksi, mutta paljastumisen pelosta ja kaipuusta suden elämään hän ei ole päässyt.
Yksi Vargan elämän keskeisistä kipupisteistä onkin hänen hapuileva ihmisyytensä. Ihmisenä elämisen vaikeus korostuu erinomaisesti, kun sen kontrastina on susien luonnollinen, vaistonvarainen elämä. Ihmisen elämä näyttäytyy Vargalle todellisuutena, jota raamittavat säännöt, joita hän ei osaa. Esimerkiksi koulussa Varga kokee ulkopuolisuutta, osaamattomuutta toimia toisten lasten kanssa. Jos Outi olisi ollut susi, olisin painunut hänen edessään maahan ja paljastanut vatsani ja kurkkuni, ja sitten välimme olisvat voineet olla kunnossa. Olisin syönyt hänen jälkeensä, juossut hänen jäljessään, mutta niin kauan kuin en olisi yrittänyt mahtailla, Outi olisi suhtautunut minuun ystävällisesti, jopa suojelevasti. Mutta Outi oli ihminen, enkä minä ymmärtänyt häntä. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä miellyttääkseni. Jos yritin varta vasten olla hänelle mieliksi, hän oli vielä julmempi ja herkutteli julmuudellaan kuin silloin kun olin välinpitämätön ja annoin hänen kiusata itseäni.
Ihmisen ja eläimen eroa korostaa myös Vargan tyttöystävän Marraskuun nurinkuriselta vaikuttava luontosuhde. Marraskuu harjoittaa jonkinlaista luonnonuskontoa äitijumalattarelle suoritettuine uhrijuhlineen, ja vaikka Marraskuu eittämättä pitääkin itseään luonnonläheisenä tyyppinä verrattuna luonnosta vieraantuneisiin lajitovereihinsa, hänen käsityksensä luonnosta näyttäyvät Vargan eläimellisten kokemusten rinnalla varsin typerinä. Marraskuu piteli teekuppia villapaidan hihojen suojaamissa käsissään ja puhalteli höyryä kupin yli minun suuntaani. "Ihmiset ovat unohtaneet suhteensa kuuhun. Naisetkin, vaikka kuukautiset muistuttavat meitä siitä. Muilla elävillä olennoilla se suhde on vielä olemassa." "Niinkö." "Linnut suunnistavat kuunkiertojan mukaan ja kasvit kasvavat eri tavoin täysikuulla. Sudetkin ulvovat kuulle." -- "Eiväthän ulvo. Sudet ulvovat siksi, että on mukava ulvoa yhdessä. Ja siksi, että kutsutaan muita. Kerrotaan vieraille laumoille, että meidän reviirimme on täällä. -- Ulvoa voi päivälläkin, tai vaikka olisi pilvistä. Yöllä ja kirkkaalla säällä ulvonta vain kuuluu kauemmas kuin pilvisellä", jatkoin.
Älykkäästi Sudenveri tarjoaa yksilöllisyyden kokemusta selitykseksi ihmisen ja eläimen erolle. Eläessään uroksensa kanssa sutena metsässä Varga on voinut unohtaa olevansa minä, olevansa ihminen. Varga kuvaa suhdettaan urokseensa sanoen, että hän olisi voinut olla kuka tahansa naaras ja uros kuka tahansa uros, yksilöllisyydellä ei ole merkitystä eläinten maailmassa. Suhde tyttöystävään Marraskuuhun on erilainen. Mutta maatessani siinä Marraskuun vieressä, hän ei olisi voinut olla kuka tahansa nainen, enkä minäkään. Meidän yksilöllisyytemme oli tärkeää. Tätä ihmisyyden yksilöllistä luonnetta Sudenveri kuvaa niin kuin paras kirjallisuus, enemmän metaforisesti kuin suoraan selittäen. Samalla Sudenveri myös asettuu hallitun luontevasti osaksi sellaista metaforisen suomalaisen kirjallisuuden jatkumoa, johon kuuluvat Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000).
Jos Aino Kallas käytti ihmissusimyyttiä kuvatakseen metaforisesti naisen mahdottomuutta tehdä omaehtoisia, itsenäisiä valintoja maailmassa, jota sosiaaliset normit rajoittavat, niin Kangasvuo tekee saman vielä laajemmin, meidän aikaamme soveltaen. Sudenveressä ihmissudet edustavat kaikkea sellaista erilaisuutta, jota kavahdetaan niin paljon, että erilaisuutta kokevat alkavat itsekin suojella itseään. Romaanin loppu vihjaa, että mahdollisuuksia olisi avoimempaankin ihmisyyden variaatioiden sietämiseen.
Sinisalon romaaniin Sudenveri rinnastuu jo aloituksensa perusteella: Varga löytää porraskäytävän edestä olennon, joka yhtä aikaa on ja ei ole tästä maailmasta, olennon, joka ei ole sen enempää susi kuin ihminenkään, epämuotoinen. Lukija vedetään tarinan vähän reaalimaailmasta poikkeavaan maailmaan selittelemättä, jolloin maailmasta rakentuu helposti uskottava ja omaksuttava, aivan kuten Sinisalonkin teoksessakin tapahtuu, kun Mikael löytää kotitalonsa edestä peikon. Mutta toisin kuin Sinisalon peikkotarinassa, Kangasvuon romaanissa ei lopussa paeta metsään vaan tullaan ihmisten ilmoille, yritetään ehkä jonkinlaista sulautumista ja yhteiseloa ihmisinä, kaikki epämuotoisetkin laumaan hyväksyen.
Sinisalon romaani voitti Finlandia-palkinnon, ja jotain samanlaista kohtaloa toivoisi tälle Sudenverellekin, jotta se löytäisi lukijoita. On nimittäin niin, että koska Kangasvuon teksti sai kustannusyhtiö Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailussa kunniamaininnan, sitä myydään ainakin kaupungin pääkirjakaupassa scifi- ja fantasiahyllyssä eikä suinkaan siellä, missä muut esikoiset ja uutuudet paraatipaikalla odottavat lukijoita. Pelkään, että fantasiahyllyyn piilotettuna kirjan löytävät vain ne, jotka tietävät etsiä luettavaa myös sieltä. Vaikka Sudenveren maailma on vähän poikkeava meidän reaalitodellisuudestamme, Sudenveri ei typisty pelkäksi fantasiagenren edustajaksi. Sen teemat ovat yleisinhmilliset ja kunnianhimoiset, ja niitä käsitellään omaperäisesti. Tekstistä huokuu asian- ja traditiontuntemus, joka on osattu erinomaisesti nivoa taiteelliseksi kokonaisuudeksi sortumatta esitelmöintiin.
Pro captu lectoris habent sua fata libelli, runoili
roomalainen runoilija Terentianus Maurus ja tarkoitti, että
lukijoiden kyvykkyydestä riippuu, miten kirja otetaan vastaan ja
millaisen elämän se saa. Toivoa sopii, että Sudenveri pääsee kokeilemaan kohtaloaan lukijoiden käsissä.
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Todellista viihdettä
Tunti toisensa jälkeen eturivin pulpetit valtaavat samat kolme tyttöä. Ne ovat nerokkaan lahjakkaita, näyttävät pärjäävän opinnoissaan tekemättä lainkaan töitä ja opettajan keskittyessä ratkomaan tietokoneongelmia, kiristäessä kuria, kerratessa niille itsestäänselviä kielioppiasioita ne kaivavat laukustaan kirjat ja lukevat. Joka viikko eri kirjoja: nuortenkirjoja, historian opettajan suosittelemia moderneja klassikoita, äidinkielen opettajan lukulistan kirjoja. Niiden kirjat kiehtovat minua, herättävät tunti toisensa jälkeen vastustamattoman halun lukea noita samoja kirjoja, keskustella niiden arvomaailmasta, henkilöistä, vetävyydestä, mistä tahansa. Opettajan kesälomalla siihen on vihdoin aikaa.
Aloitan Suzanne Collinsin The Hunger Gamesistä (2008, suom. Nälkäpeli, 2009) koska se on vastikään ilmestyneen elokuvasovituksen takia ajankohtainen ja koska se edustaa juuri sitä laatua nuortenromaaneja, joita tämä aika tuntuu erityisesti suosivan: synkkää, apokalyptistä scifiä, joka koettelee lukijansa moraalia ja etiikkaa jopa siinä määrin, että kerran yhtä vastaavanlaista teosta tunnillani selatessani kysyin eturivin työiltä, mitä näiden vanhemmat ajattelevat näistä kirjoista. "Mun täti sanoi, että mun ei ehkä pitäisi lukea tätä", kuului vastaus. "Mutta onhan Humiseva harjukin ihan hirveän väkivaltainen, ja se kuitenkin kelpaa." Vertaus on osuva. Ehkä hyvä kaunokirjallinen teos ei tosiaankaan ota lukijansa puolesta kantaa kaikkeen kuvaamaansa, vaan antaa ajateltavaa vuosiksi. Olen kolmekymppinen ja lukenut Bronteni teinivuosieni loppupuolella enkä vieläkään ymmärrä, miksi Humiseva harju on tulkittu joksikin romanttisen rakkauden kuvaukseksi, kun se on täynnä vastenmielisiä henkilöhahmoja, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kostomielessä tehtyjä sadistisia ratkaisuja. Mutta toisin kuin Humiseva harju, The Hunger Games keskittyy järjestelmälliseen, valtaapitävien asemaa suojelevaan, alistavaan väkivaltaan, jolla tuntuu olevan puistattavia yhteyksiä oman aikamme omalla tavallaan vastenmielisiin piirteisiin.
The Hunger Games -kirjan tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, Pohjois-Amerikkaan jonkin (luonnon?)katastrofin jälkeiseen aikaan. Yhteiskunta on jakautunut hyväosaisiin vallanpitäjiin, jotka asuvat Capitolissa, sekä kolmeentoista alueeseen, jotka ovat kukin erikoistuneet tuottamaan valtaapitäville näiden tarvitsemia tuotteita ylellisyysvälineistä viljaan ja hiileen. Pääkaupungin ote alueisiinsa on tiukka: minkäänlaista poistumista alueelta ei sallita, ruokavarat pidetään niukkoina ja asukkaiden välistä eriarvoisuutta ruokitaan yhtenäisyyden estämiseksi. Kirjassa tarkemmin kuvaamattoman kapinan seurauksena kolmastoista alue on tuhottu täysin ja kaksitoista muuta alistettu rangaistukseksi kehitetyn, äärimmäisen julman tositv-pelin, The Hunger Gamesin, avulla.
Pelin idea on yksinkertainen: joka vuosi jokaisella kahdellatoista alueella järjestetään arvonta,johon joutuvat osallistumaan kaikki alueen 12-18-vuotiaat nuoret. Arvonnassa kultakin alueelta valitaan peliin osallistumaan yksi tyttö ja yksi poika. Nämä kaksikymmentäneljä kilpailijaa kuljetetaan pääkaupunkiin, stailataan, esitellään tv-katsojille suuressa gaalassa ja suljetaan sitten luonnonoloiltaan mahdollisimman hankalalle peliareenalle tappelemaan keskenään. Voittaja on se, joka on viimeisenä hengissä. Nuorten täysin todellistaeloonjäämistaistelua seuraavat tv-katsojat reaaliaikaisesti. Pelin juontajat ovat kaikkien ihailemia julkkiksia, voittajasta lyödään järjestelmällisesti vetoa, ovelimmat kilpailijat saavat rahakkaita sponsoreita, jotka pystyvät avittamaan nuorta hänen taistelussaan lahjoittamalla aseita, elintarvikkeita ja suojavarusteita. Alueilta valitut kilpailijat eivät ole edes alkuasetelmaaltaan tasaväkisessä asemassa: vauraimpien provinssien kilpailijat ovat saattaneet kouluttautua tehtäväänsä ja kilpailijoiden väliset ikä- ja taitoerot ovat suuret. Pääkaupungin asukkaille peli vaikuttaa olevan harmitonta (!) viihdettä, kun taas alistettujen alueiden asukkaat on rangaistusten pelossa pakotettu sitä seuraamaan. Pelinjärjestäjät pystyvät myös kontrolloimaan peliareenan olosuhteita siten, että pelkällä piileskelemisellä kisassa ei selviä: on pakko tappaa tai tulla tapetuksi.
Kirjan lukeminen herättää ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta äärimmäisen julman tositv-pelin kuvaus on vastenmielistä ja ahdistavaa, toisaalta sitä, miten nokkelasti ja taitavasti kirjan päähenkilöt, 16-vuotiaat Katniss ja Peeta, välttävät sadististen pelinjärjestäjien asettamat ansat ja harhauttavat toisia kilpailijoita sortumatta äärimmäiseen julmuuteen, on koukuttavaa, jopa viihdyttävää seurata. Ja vaikka Nälkäpelin kaltaisen tv-ohjelman kuvitteleminen tuntuisi mahdottomalta, ei oikeastaan tarvitse kuin ajatella ihmiskunnan ja väkivallan suhdetta kuin hetken ja tajuaa, että roomalaiset järjestivät vastaavanlaisia spektaakkeleja ei-niin-kauan-aikaa-sitten ja että kaikenlaisia hirtto- ja kivitystuomioita tullaan ilmeisesti edelleenkin seuraamaan ihan livenä jossain päin maailmaa meidänkin aikanamme ja että edelleen käydään sotia, joihin koulutetaan lapsisotilaita ja niin edelleen. Vastenmielisistä tosi-tv-ohjelmista puhumattakaan. Silti ahdistaa, että The Hunger Games ei ota syylistävämpää aennetta julmuutta kohtaan, ja mietin, onko tällainen sopivaa luettavaa sen enempää minulle kuin eturivin tytöillekään.
Mutta onko itsensä suojelemisessa ja pumpulissa kasvattamisessa siinäkään mitään järkeä? Kysymys on äidinkielen opettajalle aina ajankohtainen, kun puntaroi, millaista luettavaa oppilapsilleen suosittelee. Eräs kollegani puhuu "särökirjojen" lukemisen tärkeydestä. Särökirjoilla hän tarkoittaa kirjoja, joiden arvomaailma, kertojan asenne tai henkilöiden elämäntilanne poikkeavat olennaisesti suhteellisen turvallisessa ja välittävässä ilmapiirissä kasvaneiden nuorten arvomaailmasta. En tiedä, onko käsite käytössä missään muualla, koska olen kadottanut kosketukseni kirjallisuudentutkimuksen nykysuuntauksiin päätettyäni opintoni, mutta osuva se on. Kaunokirjallinen teos voi tehdä särön lukijansa ajatusmaailmaan ja haastaa kyseenalaistamaan sen, minkä on omassa maailmassaan kokenut itsestäänselväksi, tavoiteltavaksi, hyväksi tai huonoksi. Oman ajattelunsa altistaminen säröille silloin tällöin varmasti kannattaa, vaikka se ei tuntuisikaan hyvältä tai helpolta. Jos ei kaunokirjallisuudestakaan lue, mihin kaikkeen ihmisen pahuus ja vallanhimo ja oman edun tavoittelu voivat johtaa, kasvaako silloin juuri sellaiseksi, joka alistuu kaikkeen ja hyväksyy kaiken, kun ei näe, mitä muutakaan voisi tehdä?
The Hunger Games aloittaa trilogian, ja on ehkä vaarallista kirjoittaa kirjasarjasta, josta on lukenut vain ensimmäisen osan. Sehän on sama, kuin tekisi yksittäisestä teoksesta päätelmiä ensimmäisen kolmasosan perusteella. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että The Hunger Games vihjaa muutoksen mahdollisuuteen, alistumisen loppumiseen, hyvyyden voittoon. Se tulee esille esimerkiksi toisen päähenkilön, Peetan, hahmossa. Jo ennen pelin alkamista hän nimittäin sanoo Katnisille, ettei hänen tarkoituksensa ole edes yrittää pelata peliä. Hän haluaa säilyttää omanarvontuntonsa ja olla muuttumatta hirviöksi vain, koska olosuhteet ja valtaapitävät yrittävät hänet siihen pakottaa. Peeta tappaakin pelissä vain kerran ja silloinkin vahingossa: hän on tullut keränneeksi Katnisille ja itselleen lounaaksi erittäin myrkylliseksi osoittautuvia marjoja, jotka toinen pelaaja erehdyksessä syö. Vaikka pelin alussa Katniss ei ymmärrä, miten muuten voisi maailmassa olla kuin tekemällä juuri sen, mitä pelinjärjestäjät ja Capitolin valtaapitävät häneltä vaativat, pelin kuluessa hänkin alkaa tajuta oman itsensä säilyttämisen tärkeyden ja tekee useampiakin "kapinallisia" ratkaisuja, jotka eivät ole alistajien mieleen. Lopussa Katniss jopa pyrkii ratkaisemaan pelin tavalla, jossa ei olisi voittajaa lainkaan, tavalla, jota pelinjärjestäjät eivät ole tulleet ajatelleeksikaan.
En uskalla sanoa, onko The Hunger Games hyvä kirja vai ei. Sen kerronta on vetävää, ja luvut lopetetaan sopivasti kallionkielekkeille niin, että tekee mieli jatkaa lukemista, eikä lajityypille ominaisessa orastavassa teinikolmiodraamassakaan vellota aivan vaivaannuttavissa määrin - tai ainakaan niin, että julman kontrolliyhteiskunnan kritiikin sijaan keskeisimmäksi seikaksi nousisi se, kenet päähenkilö valitsee puolisokseen. Kaiken raakuuden keskellä se tuntuisikin anteeksiantamattomalta. Niinpä jos minulla nyt olisi tunteja, kysyisin eturivin tytöiltä, millaisia ajatuksia kirja herättää kahdeksasluokkalaisissa, jotka kaiketi kuuluvat sen varsinaiseen kohdelukijakuntaan. Miten he kirjaan suhtautuvat, avaako se ajatuksia vai onko se vain jännittävää viihdettä, joka näyttää nuoren ihmisen omnipotenttina selviytyjänä tilanteessa,jossa kaikki muut ovat hänet hylänneet? Harmi, että opettajalla on aikaa lukea vain lomalla. Syksyyn mennessä The Hunger Games ei ehkä ole enää ilmiö, eikä kellään ehkä ole siitä enää mielipidettä. Vaikka nyt, jos koskaan, väkivaltaviihteestä pitäisi pystyä keskustelemaan. Kiihkotta, leimaamatta, tosiasiat tunnustaen.
Aloitan Suzanne Collinsin The Hunger Gamesistä (2008, suom. Nälkäpeli, 2009) koska se on vastikään ilmestyneen elokuvasovituksen takia ajankohtainen ja koska se edustaa juuri sitä laatua nuortenromaaneja, joita tämä aika tuntuu erityisesti suosivan: synkkää, apokalyptistä scifiä, joka koettelee lukijansa moraalia ja etiikkaa jopa siinä määrin, että kerran yhtä vastaavanlaista teosta tunnillani selatessani kysyin eturivin työiltä, mitä näiden vanhemmat ajattelevat näistä kirjoista. "Mun täti sanoi, että mun ei ehkä pitäisi lukea tätä", kuului vastaus. "Mutta onhan Humiseva harjukin ihan hirveän väkivaltainen, ja se kuitenkin kelpaa." Vertaus on osuva. Ehkä hyvä kaunokirjallinen teos ei tosiaankaan ota lukijansa puolesta kantaa kaikkeen kuvaamaansa, vaan antaa ajateltavaa vuosiksi. Olen kolmekymppinen ja lukenut Bronteni teinivuosieni loppupuolella enkä vieläkään ymmärrä, miksi Humiseva harju on tulkittu joksikin romanttisen rakkauden kuvaukseksi, kun se on täynnä vastenmielisiä henkilöhahmoja, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kostomielessä tehtyjä sadistisia ratkaisuja. Mutta toisin kuin Humiseva harju, The Hunger Games keskittyy järjestelmälliseen, valtaapitävien asemaa suojelevaan, alistavaan väkivaltaan, jolla tuntuu olevan puistattavia yhteyksiä oman aikamme omalla tavallaan vastenmielisiin piirteisiin.
The Hunger Games -kirjan tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, Pohjois-Amerikkaan jonkin (luonnon?)katastrofin jälkeiseen aikaan. Yhteiskunta on jakautunut hyväosaisiin vallanpitäjiin, jotka asuvat Capitolissa, sekä kolmeentoista alueeseen, jotka ovat kukin erikoistuneet tuottamaan valtaapitäville näiden tarvitsemia tuotteita ylellisyysvälineistä viljaan ja hiileen. Pääkaupungin ote alueisiinsa on tiukka: minkäänlaista poistumista alueelta ei sallita, ruokavarat pidetään niukkoina ja asukkaiden välistä eriarvoisuutta ruokitaan yhtenäisyyden estämiseksi. Kirjassa tarkemmin kuvaamattoman kapinan seurauksena kolmastoista alue on tuhottu täysin ja kaksitoista muuta alistettu rangaistukseksi kehitetyn, äärimmäisen julman tositv-pelin, The Hunger Gamesin, avulla.
Pelin idea on yksinkertainen: joka vuosi jokaisella kahdellatoista alueella järjestetään arvonta,johon joutuvat osallistumaan kaikki alueen 12-18-vuotiaat nuoret. Arvonnassa kultakin alueelta valitaan peliin osallistumaan yksi tyttö ja yksi poika. Nämä kaksikymmentäneljä kilpailijaa kuljetetaan pääkaupunkiin, stailataan, esitellään tv-katsojille suuressa gaalassa ja suljetaan sitten luonnonoloiltaan mahdollisimman hankalalle peliareenalle tappelemaan keskenään. Voittaja on se, joka on viimeisenä hengissä. Nuorten täysin todellistaeloonjäämistaistelua seuraavat tv-katsojat reaaliaikaisesti. Pelin juontajat ovat kaikkien ihailemia julkkiksia, voittajasta lyödään järjestelmällisesti vetoa, ovelimmat kilpailijat saavat rahakkaita sponsoreita, jotka pystyvät avittamaan nuorta hänen taistelussaan lahjoittamalla aseita, elintarvikkeita ja suojavarusteita. Alueilta valitut kilpailijat eivät ole edes alkuasetelmaaltaan tasaväkisessä asemassa: vauraimpien provinssien kilpailijat ovat saattaneet kouluttautua tehtäväänsä ja kilpailijoiden väliset ikä- ja taitoerot ovat suuret. Pääkaupungin asukkaille peli vaikuttaa olevan harmitonta (!) viihdettä, kun taas alistettujen alueiden asukkaat on rangaistusten pelossa pakotettu sitä seuraamaan. Pelinjärjestäjät pystyvät myös kontrolloimaan peliareenan olosuhteita siten, että pelkällä piileskelemisellä kisassa ei selviä: on pakko tappaa tai tulla tapetuksi.
Kirjan lukeminen herättää ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta äärimmäisen julman tositv-pelin kuvaus on vastenmielistä ja ahdistavaa, toisaalta sitä, miten nokkelasti ja taitavasti kirjan päähenkilöt, 16-vuotiaat Katniss ja Peeta, välttävät sadististen pelinjärjestäjien asettamat ansat ja harhauttavat toisia kilpailijoita sortumatta äärimmäiseen julmuuteen, on koukuttavaa, jopa viihdyttävää seurata. Ja vaikka Nälkäpelin kaltaisen tv-ohjelman kuvitteleminen tuntuisi mahdottomalta, ei oikeastaan tarvitse kuin ajatella ihmiskunnan ja väkivallan suhdetta kuin hetken ja tajuaa, että roomalaiset järjestivät vastaavanlaisia spektaakkeleja ei-niin-kauan-aikaa-sitten ja että kaikenlaisia hirtto- ja kivitystuomioita tullaan ilmeisesti edelleenkin seuraamaan ihan livenä jossain päin maailmaa meidänkin aikanamme ja että edelleen käydään sotia, joihin koulutetaan lapsisotilaita ja niin edelleen. Vastenmielisistä tosi-tv-ohjelmista puhumattakaan. Silti ahdistaa, että The Hunger Games ei ota syylistävämpää aennetta julmuutta kohtaan, ja mietin, onko tällainen sopivaa luettavaa sen enempää minulle kuin eturivin tytöillekään.
Mutta onko itsensä suojelemisessa ja pumpulissa kasvattamisessa siinäkään mitään järkeä? Kysymys on äidinkielen opettajalle aina ajankohtainen, kun puntaroi, millaista luettavaa oppilapsilleen suosittelee. Eräs kollegani puhuu "särökirjojen" lukemisen tärkeydestä. Särökirjoilla hän tarkoittaa kirjoja, joiden arvomaailma, kertojan asenne tai henkilöiden elämäntilanne poikkeavat olennaisesti suhteellisen turvallisessa ja välittävässä ilmapiirissä kasvaneiden nuorten arvomaailmasta. En tiedä, onko käsite käytössä missään muualla, koska olen kadottanut kosketukseni kirjallisuudentutkimuksen nykysuuntauksiin päätettyäni opintoni, mutta osuva se on. Kaunokirjallinen teos voi tehdä särön lukijansa ajatusmaailmaan ja haastaa kyseenalaistamaan sen, minkä on omassa maailmassaan kokenut itsestäänselväksi, tavoiteltavaksi, hyväksi tai huonoksi. Oman ajattelunsa altistaminen säröille silloin tällöin varmasti kannattaa, vaikka se ei tuntuisikaan hyvältä tai helpolta. Jos ei kaunokirjallisuudestakaan lue, mihin kaikkeen ihmisen pahuus ja vallanhimo ja oman edun tavoittelu voivat johtaa, kasvaako silloin juuri sellaiseksi, joka alistuu kaikkeen ja hyväksyy kaiken, kun ei näe, mitä muutakaan voisi tehdä?
The Hunger Games aloittaa trilogian, ja on ehkä vaarallista kirjoittaa kirjasarjasta, josta on lukenut vain ensimmäisen osan. Sehän on sama, kuin tekisi yksittäisestä teoksesta päätelmiä ensimmäisen kolmasosan perusteella. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että The Hunger Games vihjaa muutoksen mahdollisuuteen, alistumisen loppumiseen, hyvyyden voittoon. Se tulee esille esimerkiksi toisen päähenkilön, Peetan, hahmossa. Jo ennen pelin alkamista hän nimittäin sanoo Katnisille, ettei hänen tarkoituksensa ole edes yrittää pelata peliä. Hän haluaa säilyttää omanarvontuntonsa ja olla muuttumatta hirviöksi vain, koska olosuhteet ja valtaapitävät yrittävät hänet siihen pakottaa. Peeta tappaakin pelissä vain kerran ja silloinkin vahingossa: hän on tullut keränneeksi Katnisille ja itselleen lounaaksi erittäin myrkylliseksi osoittautuvia marjoja, jotka toinen pelaaja erehdyksessä syö. Vaikka pelin alussa Katniss ei ymmärrä, miten muuten voisi maailmassa olla kuin tekemällä juuri sen, mitä pelinjärjestäjät ja Capitolin valtaapitävät häneltä vaativat, pelin kuluessa hänkin alkaa tajuta oman itsensä säilyttämisen tärkeyden ja tekee useampiakin "kapinallisia" ratkaisuja, jotka eivät ole alistajien mieleen. Lopussa Katniss jopa pyrkii ratkaisemaan pelin tavalla, jossa ei olisi voittajaa lainkaan, tavalla, jota pelinjärjestäjät eivät ole tulleet ajatelleeksikaan.
En uskalla sanoa, onko The Hunger Games hyvä kirja vai ei. Sen kerronta on vetävää, ja luvut lopetetaan sopivasti kallionkielekkeille niin, että tekee mieli jatkaa lukemista, eikä lajityypille ominaisessa orastavassa teinikolmiodraamassakaan vellota aivan vaivaannuttavissa määrin - tai ainakaan niin, että julman kontrolliyhteiskunnan kritiikin sijaan keskeisimmäksi seikaksi nousisi se, kenet päähenkilö valitsee puolisokseen. Kaiken raakuuden keskellä se tuntuisikin anteeksiantamattomalta. Niinpä jos minulla nyt olisi tunteja, kysyisin eturivin tytöiltä, millaisia ajatuksia kirja herättää kahdeksasluokkalaisissa, jotka kaiketi kuuluvat sen varsinaiseen kohdelukijakuntaan. Miten he kirjaan suhtautuvat, avaako se ajatuksia vai onko se vain jännittävää viihdettä, joka näyttää nuoren ihmisen omnipotenttina selviytyjänä tilanteessa,jossa kaikki muut ovat hänet hylänneet? Harmi, että opettajalla on aikaa lukea vain lomalla. Syksyyn mennessä The Hunger Games ei ehkä ole enää ilmiö, eikä kellään ehkä ole siitä enää mielipidettä. Vaikka nyt, jos koskaan, väkivaltaviihteestä pitäisi pystyä keskustelemaan. Kiihkotta, leimaamatta, tosiasiat tunnustaen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)