Barbara Kingsolverin romaanissa The Poisonwood Bible (1998, suom. Myrkkypuun siemen) väkevä amerikkalainen babtistisaarnaaja Nathan Price vie vaimonsa Orleannan ja tyttärensä Leahin, Adahin ja Ruth Mayn Belgian Kongoon 1950-luvun lopussa. Kahdentoista kuukauden lähetysmatkan aikana Price aikoo autuuttaa viidakon villit kristillisellä kasteella ja länsimaisen maatalouden ylivertaisuudella. Kongolaisiin hän soveltaa samaa lujaa autoritääristä otetta kuin perheeseensäkin: isä on aina oikeassa, eikä vastaväitteitä suvaita. Ylimielisyys, ylpeys ja kyvyttömyys ymmärtää yhtään ketään, itseäänkään, koituvat kuitenkin Pricen kohtaloksi, ja hän menettää sekä perheensä että järkensä oman pakkomielteisyytensä vuoksi.
Romaanin sanoma on tietenkin se, että vieraan kulttuurin edessä pitäisi olla nöyränä eikä tulla paremmuutta uhkuen paukuttamaan omia tapojaan, tietojaan ja uskomuksiaan. Kaikki, mitä Nathan Price Kongossa tekee, menee pieleen, koska hän ei välitä ottaa selvää paikallisesta kielestä, tavoista tai historiasta. Kun hän julistaa, että Jeesus on bängala, 'rakkain', hän lausuu sanan väärin niin, että Jeesuksesta tulee 'myrkkypuu'. Kun hän saarnaa upottavansa kaikki lapset kasteessa jokeen, hän ei tule ajatelleeksi, että krokotiilejä kuhiseva joki merkitsee kongolaisille kaikkea muuta kuin pelastusta. Kun hän ylimielisenä raivaa viidakkoon peltoa paikallisten neuvoja kuuntelematta, hän ei ymmärrä olevansa tekemisissä itselleen uudenlaisen maaperän ja ilmaston kanssa.
Myös otteensa perheestään Price menettää siksi, että on pitänyt liian tiukkaan kiinni. Samalla hän rinnastuu suurvaltoihin, jotka entisten siirtomaiden rikkauksien ja näennäisen takapajuisuuden sokaisemina onnistuvat vuosisataisiin järjestelmiin puuttuessaan aiheuttamaan lähinnä kaaosta, sotaa ja kurjuutta. Perheen naiset puolestaan käyvät kukin omalla tavallaan aivan siirtomaiden itsenäistymispyrkimyksiin verrattavaa taistelua oikeudestaan omiin mielipiteisiin ja elämään.
Romaani jakautuu seitsemään kirjaan, joilla on raamatulliset nimet: Genesis, The Revelation, The Judges, Bel and the Serpent, Exodus, Song of the three Children, The Eyes in the Trees. Tarina kattaa yli kolmisenkymmentä vuotta alkaen Kongon itsenäistymisen varhaisvaiheista ja päättyen diktaattori Mobutun kuoleman aikoihin 1990-luvulle. Kirjassa yksityisen ja yhteisen elämän rajaa häivytetään, kun näytetään, miten eri tavoin erilaiset yksilölliset valinnat vaikuttavat maailmanpoliittisten päätösten ohella siihen, millaiseksi sekä oma että kansakunnan elämä muodostuu.
Eniten tilaa annetaan kuitenkin vuodelle, jonka Pricen perhe viettää lähetysasemalla Kilangan kylässä syvällä Kongossa. Kertojina toimivat vuorotellen perheen äiti ja tyttäret. Kukin kertoo omalla äänellään ja omasta näkökulmastaan: äiti vanhana jälkikäteisperspektiivistä, katkerana, katuvanakin, tytöt tässä ja nyt, oman ikäisinään, omalla kielellään. Sitä mukaa kun tytöt tarinan edetessä vanhenevat, heidän kerrontaansa tulee uutta kypsyyttä ja syvyyttä. Vetävän romaanin loppuosa keskittyy alkua enemmän Kongon tai silloisen Zairen poliittiseen tilanteeseen, mikä tuntuu vähän venyttämiseltä. Sitomalla Pricen perheen yksilölliset kohtalot politiikkaan loppu kyllä korostaa sitä, miten yksi vuosi on muuttanut ratkaisevasti kaikkien Pricen perheen jäsenten elämän. Eikä kukaan heistä lopulta jätä Afrikkaa täysin taakseen.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Katso ihmistä
Heini Junkkaalan "Helsingissä nyt" tapahtuva näytelmä Kristuksen morsian (2010) alkaa tuntua hämmentävän profetiaaliselta kun sen lukee nyt, vuosi ensi-iltansa jälkeen. Lähes kaikki näytelmän teemat - evankelis-luterilaisen kirkon suhde modernin maailman vaatimuksiin ja kirkon sisäiset ristiriidat - ovat kuluneen vuoden aikana keskusteluttaneet valtakuntaa myrskyisästi, ja maan ensimmäinen naispiispakin on ehditty valita niin näytelmässä kuin todellisuudessakin.
Kristuksen morsian onkin varsinainen "avainnäytelmä", ja sen eri toimijoiden tosielämän vastineet on mahdollista tunnistaa ainakin tyyppeinä.Vastakkain ovat konservatismi ja liberalismi, ja koko ajan kysytään, miten pitää olla ja miten saa olla ja kenen pitää sietää ja ketä. Köyttä vetävät evankelis-luterilaiseen kirkkoon vielä toistaiseksi kuuluva konservatiivinen Simeon-seurakunta ja Raamattuaan symbolisemmalla tasolla tulkitsevat perusluterilaiset.
Simeon-seurakuntaa ei hyväksy naispappeutta, vihityttää pappinsa Ruotsissa ja ajautuu avoimeen konfliktiin evankelis-luterilaisen kirkon kanssa kieltäydyttyään jakamasta ehtoollista naispappeuden salliville luterilaisille. Simeon-seurakunnan karismaattisen johtajan vastapooli näytelmässä on yliopistolta kirkkoherraksi siirtynyt armollisen oloinen Niilo, joka käy itsensä kanssa taistelua siitä, voiko suvaita suvaitsematonta.
Näytelmän keskushenkilö on kolmekymppinen Marion, papin tytär ja tyttärentytär, joka häiden alla jättää tyttöystävänsä, tulee uskoon ja päätyy Simeon-seurakunnan eheytymiskurssille. Marionin pappisäiti Henriikka ei pysty hyväksymään tyttärensä ratkaisua: hänestä ihminen ei voi - eikä ihmisen tarvitse - muutamassa kuukaudessa yhtäkkiä muuttua homosta heteroksi. Marion puolestaan ei voi uudistuneen uskonsa vuoksi hyväksyä äitinsä pappeutta, ja hän käy jopa häiriköimässä ystävättärensä lapsen kastetilaisuudessa syyttäen äitiään Raamatun sanojen vääristelystä.
Koska Kristuksen morsiamen henkilöhahmot ovat varsin tyypiteltyjä, näytelmässä käy niin kuin on oikeassa elämässäkin käynyt: kaikki huutavat toistensa ohi jääräpäisesti omaa mielipidettään eikä varsinaista keskusteluyhteyttä koskaan synny. Näytelmä näyttää, kuinka hirvittävän vaikea on hyväksyä toisten ratkaisuja, jotka vaikuttavat mielivaltaisilta, järjettömiltä ja vääriltä. Joustamattomuudesta ei kuitenkaan koskaan seuraa mitään hyvää, vaikka pohjimmiltaan kaikilla ihmisillä olisikin taustavaikuttimenaan sama pyrkimys: elää ja antaa toisten elää mahdollisimman hyvä elämä. Kristuksen morsiamessakin hyvää tarkoittava toiminta saa traagisen päätepisteen, ja sen sanoma tuntuukin olevan, että juuri joustamattomuus ja hyväksymättömyys aiheuttavat rankimmat ongelmat yksilötasolla.
Jatkuva kritiikki horjuttaa yksilön uskoa itseensä. Sisäistä rauhaa ei löydy, jos ulkopuolelta koko ajan hoetaan: et sinä voi olla tuollainen kuin luulet olevasi. Suvaitsevaisuus ja hyväksyntä ovat suurinta rakkautta. Kaikista vaikeimpaan kysymykseen Kristuksen morsian ei ainakaan minulle vastannut: miten suvaita suvaitsematonta? Henriikka muotoilee näytelmässä, että Jeesus kritisoi ihmisistä ainoastaan niitä, jotka kohottivat itsensä Jumalan asemaan ja olivat tietävinään, keitä Jumala rakastaa. Se on ohjenuora, johon haluan tarttua: on tärkeää muistaa, että me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.
Kristuksen morsian onkin varsinainen "avainnäytelmä", ja sen eri toimijoiden tosielämän vastineet on mahdollista tunnistaa ainakin tyyppeinä.Vastakkain ovat konservatismi ja liberalismi, ja koko ajan kysytään, miten pitää olla ja miten saa olla ja kenen pitää sietää ja ketä. Köyttä vetävät evankelis-luterilaiseen kirkkoon vielä toistaiseksi kuuluva konservatiivinen Simeon-seurakunta ja Raamattuaan symbolisemmalla tasolla tulkitsevat perusluterilaiset.
Simeon-seurakuntaa ei hyväksy naispappeutta, vihityttää pappinsa Ruotsissa ja ajautuu avoimeen konfliktiin evankelis-luterilaisen kirkon kanssa kieltäydyttyään jakamasta ehtoollista naispappeuden salliville luterilaisille. Simeon-seurakunnan karismaattisen johtajan vastapooli näytelmässä on yliopistolta kirkkoherraksi siirtynyt armollisen oloinen Niilo, joka käy itsensä kanssa taistelua siitä, voiko suvaita suvaitsematonta.
Näytelmän keskushenkilö on kolmekymppinen Marion, papin tytär ja tyttärentytär, joka häiden alla jättää tyttöystävänsä, tulee uskoon ja päätyy Simeon-seurakunnan eheytymiskurssille. Marionin pappisäiti Henriikka ei pysty hyväksymään tyttärensä ratkaisua: hänestä ihminen ei voi - eikä ihmisen tarvitse - muutamassa kuukaudessa yhtäkkiä muuttua homosta heteroksi. Marion puolestaan ei voi uudistuneen uskonsa vuoksi hyväksyä äitinsä pappeutta, ja hän käy jopa häiriköimässä ystävättärensä lapsen kastetilaisuudessa syyttäen äitiään Raamatun sanojen vääristelystä.
Koska Kristuksen morsiamen henkilöhahmot ovat varsin tyypiteltyjä, näytelmässä käy niin kuin on oikeassa elämässäkin käynyt: kaikki huutavat toistensa ohi jääräpäisesti omaa mielipidettään eikä varsinaista keskusteluyhteyttä koskaan synny. Näytelmä näyttää, kuinka hirvittävän vaikea on hyväksyä toisten ratkaisuja, jotka vaikuttavat mielivaltaisilta, järjettömiltä ja vääriltä. Joustamattomuudesta ei kuitenkaan koskaan seuraa mitään hyvää, vaikka pohjimmiltaan kaikilla ihmisillä olisikin taustavaikuttimenaan sama pyrkimys: elää ja antaa toisten elää mahdollisimman hyvä elämä. Kristuksen morsiamessakin hyvää tarkoittava toiminta saa traagisen päätepisteen, ja sen sanoma tuntuukin olevan, että juuri joustamattomuus ja hyväksymättömyys aiheuttavat rankimmat ongelmat yksilötasolla.
Jatkuva kritiikki horjuttaa yksilön uskoa itseensä. Sisäistä rauhaa ei löydy, jos ulkopuolelta koko ajan hoetaan: et sinä voi olla tuollainen kuin luulet olevasi. Suvaitsevaisuus ja hyväksyntä ovat suurinta rakkautta. Kaikista vaikeimpaan kysymykseen Kristuksen morsian ei ainakaan minulle vastannut: miten suvaita suvaitsematonta? Henriikka muotoilee näytelmässä, että Jeesus kritisoi ihmisistä ainoastaan niitä, jotka kohottivat itsensä Jumalan asemaan ja olivat tietävinään, keitä Jumala rakastaa. Se on ohjenuora, johon haluan tarttua: on tärkeää muistaa, että me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Itsensä löytämisen kirja
Istun Sofian vieressä tunnilla enkä puhu hänelle. Susanna istuu Kaisan vieressä eikä puhu minulle. Välitunnit valuvat loputtoman hitaina, ja lapaset ovat aina kadoksissa. Äiti ostaa minulle ainakin kolmet uudet, mutta ne kaikki menevät hukkaan ja sormia palelee.
Ei ihme, että päivälehdellä on esikoiskirjoille omistettu kirjapalkintonsa, niin ihana, oma lajinsa esikoiset ovat. Ei haittaa yhtään, että lukee samaa, tuttua tarinaa itsensä löytämisestä, varsinkaan juuri näinä vuosina, kun deybtantit ovat kanssani samanikäisiä.
On ehkä jopa vähän terapeuttista lukea loputtomia kasvukuvauksia 1980-luvun Suomesta, lamavuosien kouluista, 2000-luvun alun yliopistoista.
Tunnistan limudiskot ja niiden liepeillä epävarmoina norkoilevat, liikaa meikanneet kovikset ja syrjäänvetäytyvät kiusatut, jotka ovat niin pitkään saaneet kuulla olevansa rumia, että uskovat sen itsekin. Tiedän, miten lapsilauma luokkahuoneessa villiintyy, kun opettaja on lomautettu ja naapuriluokan opettaja muka vahtii kumpaakin ryhmää yhtä aikaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kouluun ei vuoden aikana hankita yhtään uutta kirjoitus-, piirustus- tai askarteluvälinettä.
Muistan kirjoitusten jälkeiset keväät, kotoa pois muuttamiset, luentomuistiinpanot, paskaduunit, hapuilevat ihmissuhteet, viinanhuuruiset kotibileet ja epävarmat ihastumiset - että haluaisi tanssia jonkun kanssa hitaita, muttei tiedä saako. Tuntuu vähän lohdullisemmalta, kun joku toinen näyttää eläneensä samat arat, ahdistavat, vimmaiset vuodet.
Eivät itsensä löytämiseen keskittyvät esikoiskirjat kuitenkaan välttämättä jää elämään mitenkään erityisesti. Ne ovat enimmäkseen kai jotain sellaista, mikä kirjailijaksi aikovan on kirjoitettava ensin alta pois, ennen kuin syntyy jotain omaperäisempää. Toisaalta jotkut tällaisten miten minusta tuli minä -kirjojen kirjoittajista onnistuvat myös jossain muussa, niin kuin vuonna 1984 syntynyt Iida Rauma, jonka esikoisteos Katoamisten kirja ilmestyi tänä vuonna.
Lapsuus- ja nuoruusvuosien teräväpiirteisen kuvaamisen ohessa Rauma käsittelee erilaisia väkivallan muotoja: hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä koulukiusaamista, itsensä vahingoittamista, sisällissotaa, välinpitämättömyyttä, hylkäämistä. Kuvaus on yhtä aikaa sekä hienovaraista ja vihjaavaa että realistista ja suorasukaista. Väkivallan teema punotaan yhteen katoamisen teeman kanssa. Kun ihminen pahoinpidellään tai joutuu todistamaan pahoinpitelyä, hän katoaa. Kadota voi henkisesti tai fyysisesti, mutta lopputulos on sama.
Katoamisten kirjassa kadoksissa ovat enemmän tai vähemmän kaikki. Eletään ylioppilaskirjoitusten jälkeistä aikaa ja kirjan nimetön minäkertoja asuu tyttöystävänsä asunnossa Turussa. Kaikki asunnossa on tyttöystävän ja tuntuu, että kertoja on hukannut itsensä. Kateissa on muitakin: minäkertojan isä on vain yksinkertaisesti Jossain, siis kadonnut, ehkä elossa, ehkä kuollut. Isän lähdöstä pois tolaltaan mennyt äiti on hukuttanut itsensä vuoden 1918 tapahtumiin ja käyttää kaiken aikansa kaivaen lähimetsästä sinne mahdollisesti sisällissodan aikaan haudattua naista.
Kertojan tyttöystävä Sofia katoaa opintoihinsa, harrastuksiinsa ja uusiin ystäviinsä, ja työpaikallaan vanhainkodissa kertoja hoitaa dementian takia minuutensa kadottaneita vanhuksia. Töissä on myös Kosovosta etnisiä puhdistuksia paennut nainen, Zorka, joka puolestaan pysyttelee itse kadonneena, jottei saisi tietää, ketkä kaikki hänen menneisyydestään ovat kadonneet.
Myös kertojan viidennen ja kuudennen luokan välinen kesä on kadoksissa, sillä sitä kertoja ei muista, mutta hän muistaa parhaan ystävänsä Susannan, jolla oli kamala veli ja joka murrosiän kynnyksellä muuttui väkivaltaiseksi ja irrottautui kertojasta niin, että tästä tuli hirvittävän yksinäinen, sellainen, jolle kukaan ei puhu yhtään mitään koko pitkän koulupäivän aikana. Kun joku on kateissa, häntä etsii lakkaamatta. Niin kertoja etsii isäänsä, Susannaa, itseään. Loppu on lohdullinen: kosovolaisen Zorkan kautta kertoja löytää itsestään jotakin, saa Susannan kuvan piirrettyä, kirjeen isältä. Äitikin on enemmän läsnä kuin aiemmin.
Rauma kirjoittaa vetävästi ja kypsästi. Rakenne on sopivalla tavalla nykyisyyden ja menneisyyden, unen ja toden välillä poukkoileva. Ihailen etenkin tapaa, jolla eriasteinen väkivalta ja katoaminen on saatu punottua toisiinsa. Myös Suomen ja entisen Jugoslavian alueen historioiden rinnastaminen tuntuu yllättävän toimivalta. Kirjassa on tarpeeksi arvoituksellisuutta, jotta sen jaksaa lukea, eikä sen antama kuva 2000-luvun alun nuoruudesta ole kliseisyydessäänkään rasittava. On jännittävää nähdä, kestääkö teos aikaansa jonkin Sonja O:n tapaan. Tässä ajassa se tuntui joka tapauksessa puhuttelevalta.
Zorka puristaa kättäni lujasti. Sitten hän kumartuu nostamaan repun selkäänsä ja lähtee kävelemään käytävää. Hän ei jää odottamaan hissiä vaan häipyy rappusiin. Odotan, että hän on varmasti mennyt ja vedän oven kiinni.
Ei ihme, että päivälehdellä on esikoiskirjoille omistettu kirjapalkintonsa, niin ihana, oma lajinsa esikoiset ovat. Ei haittaa yhtään, että lukee samaa, tuttua tarinaa itsensä löytämisestä, varsinkaan juuri näinä vuosina, kun deybtantit ovat kanssani samanikäisiä.
On ehkä jopa vähän terapeuttista lukea loputtomia kasvukuvauksia 1980-luvun Suomesta, lamavuosien kouluista, 2000-luvun alun yliopistoista.
Tunnistan limudiskot ja niiden liepeillä epävarmoina norkoilevat, liikaa meikanneet kovikset ja syrjäänvetäytyvät kiusatut, jotka ovat niin pitkään saaneet kuulla olevansa rumia, että uskovat sen itsekin. Tiedän, miten lapsilauma luokkahuoneessa villiintyy, kun opettaja on lomautettu ja naapuriluokan opettaja muka vahtii kumpaakin ryhmää yhtä aikaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kouluun ei vuoden aikana hankita yhtään uutta kirjoitus-, piirustus- tai askarteluvälinettä.
Muistan kirjoitusten jälkeiset keväät, kotoa pois muuttamiset, luentomuistiinpanot, paskaduunit, hapuilevat ihmissuhteet, viinanhuuruiset kotibileet ja epävarmat ihastumiset - että haluaisi tanssia jonkun kanssa hitaita, muttei tiedä saako. Tuntuu vähän lohdullisemmalta, kun joku toinen näyttää eläneensä samat arat, ahdistavat, vimmaiset vuodet.
Eivät itsensä löytämiseen keskittyvät esikoiskirjat kuitenkaan välttämättä jää elämään mitenkään erityisesti. Ne ovat enimmäkseen kai jotain sellaista, mikä kirjailijaksi aikovan on kirjoitettava ensin alta pois, ennen kuin syntyy jotain omaperäisempää. Toisaalta jotkut tällaisten miten minusta tuli minä -kirjojen kirjoittajista onnistuvat myös jossain muussa, niin kuin vuonna 1984 syntynyt Iida Rauma, jonka esikoisteos Katoamisten kirja ilmestyi tänä vuonna.
Lapsuus- ja nuoruusvuosien teräväpiirteisen kuvaamisen ohessa Rauma käsittelee erilaisia väkivallan muotoja: hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä koulukiusaamista, itsensä vahingoittamista, sisällissotaa, välinpitämättömyyttä, hylkäämistä. Kuvaus on yhtä aikaa sekä hienovaraista ja vihjaavaa että realistista ja suorasukaista. Väkivallan teema punotaan yhteen katoamisen teeman kanssa. Kun ihminen pahoinpidellään tai joutuu todistamaan pahoinpitelyä, hän katoaa. Kadota voi henkisesti tai fyysisesti, mutta lopputulos on sama.
Katoamisten kirjassa kadoksissa ovat enemmän tai vähemmän kaikki. Eletään ylioppilaskirjoitusten jälkeistä aikaa ja kirjan nimetön minäkertoja asuu tyttöystävänsä asunnossa Turussa. Kaikki asunnossa on tyttöystävän ja tuntuu, että kertoja on hukannut itsensä. Kateissa on muitakin: minäkertojan isä on vain yksinkertaisesti Jossain, siis kadonnut, ehkä elossa, ehkä kuollut. Isän lähdöstä pois tolaltaan mennyt äiti on hukuttanut itsensä vuoden 1918 tapahtumiin ja käyttää kaiken aikansa kaivaen lähimetsästä sinne mahdollisesti sisällissodan aikaan haudattua naista.
Kertojan tyttöystävä Sofia katoaa opintoihinsa, harrastuksiinsa ja uusiin ystäviinsä, ja työpaikallaan vanhainkodissa kertoja hoitaa dementian takia minuutensa kadottaneita vanhuksia. Töissä on myös Kosovosta etnisiä puhdistuksia paennut nainen, Zorka, joka puolestaan pysyttelee itse kadonneena, jottei saisi tietää, ketkä kaikki hänen menneisyydestään ovat kadonneet.
Myös kertojan viidennen ja kuudennen luokan välinen kesä on kadoksissa, sillä sitä kertoja ei muista, mutta hän muistaa parhaan ystävänsä Susannan, jolla oli kamala veli ja joka murrosiän kynnyksellä muuttui väkivaltaiseksi ja irrottautui kertojasta niin, että tästä tuli hirvittävän yksinäinen, sellainen, jolle kukaan ei puhu yhtään mitään koko pitkän koulupäivän aikana. Kun joku on kateissa, häntä etsii lakkaamatta. Niin kertoja etsii isäänsä, Susannaa, itseään. Loppu on lohdullinen: kosovolaisen Zorkan kautta kertoja löytää itsestään jotakin, saa Susannan kuvan piirrettyä, kirjeen isältä. Äitikin on enemmän läsnä kuin aiemmin.
Rauma kirjoittaa vetävästi ja kypsästi. Rakenne on sopivalla tavalla nykyisyyden ja menneisyyden, unen ja toden välillä poukkoileva. Ihailen etenkin tapaa, jolla eriasteinen väkivalta ja katoaminen on saatu punottua toisiinsa. Myös Suomen ja entisen Jugoslavian alueen historioiden rinnastaminen tuntuu yllättävän toimivalta. Kirjassa on tarpeeksi arvoituksellisuutta, jotta sen jaksaa lukea, eikä sen antama kuva 2000-luvun alun nuoruudesta ole kliseisyydessäänkään rasittava. On jännittävää nähdä, kestääkö teos aikaansa jonkin Sonja O:n tapaan. Tässä ajassa se tuntui joka tapauksessa puhuttelevalta.
Zorka puristaa kättäni lujasti. Sitten hän kumartuu nostamaan repun selkäänsä ja lähtee kävelemään käytävää. Hän ei jää odottamaan hissiä vaan häipyy rappusiin. Odotan, että hän on varmasti mennyt ja vedän oven kiinni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)