Heti alkuun on tehtävä selväksi, että en koskaan lue tällaisia kirjoja.
Kirjan elokuvaoikeudet on myyty - tähtitieteelliseen hintaan - jo vuosia ennen kirjan julkaisemista.
Kirjassa on enemmän kuin 500 sivua (963, tarkalleen ottaen), ja sen sanotaan aloittavan trilogian.
Kirja on trilleri. Ja vampyyritarina. Ja lännenromaani.
Ja ehkä vielä jotain muutakin, niin kuin teksasilaisen englannin professorin Justin Croninin The Passage (2010, suom. Ensimmäinen siirtokunta). Se tarttuu käteeni kirjakaupassa, ja sen ensimmäinen virke Before she became the Girl from Nowhere - the One Who Walked In, the First and Last and Only, who lived a thousand years, she was just a little girl in Iowa, named Amy. Amy Harper Bellafonte. kutkuttaa mielikuvitusta niin, että en huomaa kannen myynninedistämislausuman (Enthralling... Read this book and the ordinary world disappears) olevan peräisin Stephen Kingiltä ja että sisäsivun ensimmäinen, the Guardianista poimittu ylistyslaina mainitsee vampyyrit. Mutta koska The Passage ei todellakaan ole mikään alaikäisille tarkoitettu Twilight Saga, olen elämäni elävimmistä painajaisunista huolimatta koukussa jo kauan ennen kuin tekstissä päästään lähellekään vampyyreita enkä pysty enää huolestumaan edes siitä, että profiloidun ihmiseksi, joka innostuu kirjasta, jota markkinoidaan maailman tunnetuimman kauhukirjailijan nimellä.
Ja vaikka en koskaan lue tällaisia kirjoja, The Passage tuo mieleen yllättävän monta aiemmin lukemaani kirjaa: Pulitzer-palkitun Cormac MacCarthyn teoksen The Road (2006, suom. Tie), ekofeministisen Sheri S. Tepperin kiehtovan tieteisromaanin Grass (1989, suom. Ruohojen maa), jopa ihailemani Margaret Atwoodin dystopiat Oryx and Crake (2003, suom. Oryx ja Crake) ja The Year of the Flood (2009, suom. Herran tarhurit) - palaamattakaan edes kaikkiin lapsuudessa ahmittuihin scifi-kirjoihin (Monica Hughesin Tietokoneen vangit (1986) ja Uniensieppaaja (1990), John Christopherin Tripodien aika (1967-1968), Robert C. O'Brienin Tohtori L. - vieras kuolleesta maailmasta (1978)). Näissä kaikissa, kuten The Passagessakin, asetelma on post apokalyptinen, mikä kieltämättä on juuri se genrekirjallisuuden haara, joka minua vetää puoleensa. Kuvitelmat ihmiskunnan lähes täydellisestä tuhosta, siihen johtaneista syistä ja siitä selviävien harvojen eloonjäämistaistelusta ruokkinevat jotain sellaista puolta minussa, joka saa väristyksiä keskittyessään ajattelemaan sitä, miten suunnattoman suurta ja samalla äärettömän haurasta ja nopeasti katoavaa ihmiskulttuuri on.
The Passagessa ihmiskunnan (no, ainakin pohjoisamerikkalaisen ihmiskunnan) tuhoon johtaa Yhdysvaltojen armeijan kaikessa hiljaisuudessa kehittelemä virus, jonka leviämistä ei pystytä estämään. Virus on löydetty syvällä Etelä-Amerikan viidakoissa eläviltä lepakoilta, ja se on armeijan kannalta siinä mielessä kiinnostava, että se muuttaa kantajansa hyvin hitaasti vanhenevaksi, voimiltaan ja kyvyiltään ylivertaiseksi, verenhimoiseksi, pimeällä saalistavaksi tappokoneeksi. Vähän niin kuin vampyyriksi. Kun virus pääsee valloilleen, sen sairastuttamat entiset ihmiset ("viraalit") hävittävät käytännöllisesti katsoen kaiken elämän nykyisen USA:n alueelta. Tämä tapahtuu noin meidän päivinämme.
Satakunta vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen liki ainoat ihmiset asuvat Kaliforniaan perustetussa siirtokunnassa, joka on rakennettu korkeiden muurien sisäpuolelle ja jota läpi yön päällä pidettävät valonheittimet ja siirtokuntalaisten kehittelemä lainsäädäntö suojaavat niin kauan, kunnes entisiltä ajoilta peräisin olevat virtalähteet alkavat reistailla, viraalit käyttäytyä aiempaa raa'emmin ja yhä useammat siirtokuntalaiset nähdä toistuvia, syvään masennukseen syökseviä painajaisunia. Kun siirtokuntaan vielä kävelee tyhjästä nuori tyttö, Amy, jolla vaikuttaa olevan yliluonnollisia kykyjä ja jonka niskasta löytynyt mikrosiru pyytää palauttamaan Coloradoon, on tietyn porukan lähdettävä seuraamaan nurmettuneita valtateitä ja etsittävä suojaa viraaleilta niin autioituneilta huoltoasemilta kuin lähes romahtaneiden kauppakeskusten käytäviltä ja vältettävä samalla myös muun ihmiskunnan rippeiden ja ennen lopullista tuhoa käydyn sodan jälkeensä jättämät vaarat.
Luen The Passagea ahmimalla, kuin jotain aikuisten Harry Potteria. Näen yö yöltä järkyttävämpiä painajaisia, mutta kirja pitää otteessaan. On pakko saadat tietää, mitä maailmalle on tapahtunut, onko jossain vielä jäljellä ihmisyyttä, päästäänkö viraaleista eroon. Jossain puolivälin jälkeen jännitys vähän hellittää, tuntee, kuinka aletaan laskeutua kohti viimeistä taistelua, eikä enää ole kyse siitä, tuleeko taistelu, vaan siitä, millainen taistelusta tulee.
The Passagen vahvoja puolia ovat jännittävä, koukuttava juoni ja uskottavat henkilöhahmot. Koska sivuja on paljon, kirjailija pystyy juonen kuljettamisen ja actionin ohella myös rakentamaan henkilöille historiaa ja tunne-elämää, jotka motivoivat heidän toimintaansa pelkojen, taistelujen ja uhkarohkeiden retkien maailmassa. Eikä maailmasta paljasteta liikoja kerralla, mikä saa lukijan kiinnostuksen pysymään yllä. Vähä vähältä lukijalle tarjotaan tietoa niin vampyyriviruksen synnystä kuin siihen liittyvistä suuremmista suunnitelmista kuin siirtokuntaa ympäröivän maailman tapahtumista. Seuraavaan osaan tarttumiseen yllyttänee ainakin se, että Euroopan ja Aasian kohtalot jätetään The Passagessa auki. Valtameren olemassaolosta on kuitenkin jo vihjattu...
The Passage on myös monesti todella karmaisevalla tavalla pelottava, mutta nimenomaan siksi, että se ei kerro tai näytä liikaa, vaan vihjaa. Esimerkiksi viraalien ulkonäköä ei kertaakaan kuvailla kovin tarkkaan eikä niiden toiminnan anneta kestää kovin pitkään, mutta silti ne tulevat uniin ja painajaisiin tehokkaammin kuin valkokankaalta koskaan. Virustartunnan takia yksilöllisyytensä menettäneet viraalit tosin taitavatkin rakentaa jonkinlaista kollektiivista tajuntaa juuri unien ja painajaisten kautta ja koettavat sitä kautta houkutella luokseen uusia uhrejakin. Ei ihme, että lukijan pelkohermot ovat koetuksella.
Koetuksella ovat myös istumalihakset, sillä koukuttavuudestaan huolimatta The Passagessa on liikaa sivuja. Vaikka henkilökuvaus on uskottavaa, siinä tapahtuu myös ylilyöntejä, ja juonenkuljetuksessa eksytään välillä aivan turhille sivupoluille (jollei niistä nyt sitten ole hyötyä sarjan tulevissa osissa), jolloin tuntuu, että veto loppuu ja jäädään junnaamaan paikoilleen. Pysähtymisen tunnelmaa selittää toki sekin, että kirjailija on hyödyntänyt eri genrejen piirteitä; alkuosan vauhdikasrytminen trilleri muuttuu siirtokunnan muurien sisällä vartiotaan pitävien eloonjääneiden arkielämän kuvaukseksi, eikä suurimman osan aikaa jalan matkaansa taittavien Coloradon-retkeläistenkään matkakuvaus kovin rivakasti etene. Myöskään suuri lopputaistelu ei aivan vakuuta, mutta toisaalta: eipähän tarinaa ainakaan kuljeteta sellaiseen päätökseen, josta jatko-osan olisi vaikea jatkaa.
En koskaan lue tällaisia kirjoja, mutta The Passage viihdytti niin, että oikeastaan odottelen jo vähän malttamattomana trilogian seuraavaa osaa. Ja vaikka The Passagen viraalit muistuttavat perinteisen kuvaston vampyyreja vain varsin etäisesti, luulen saaneeni tartunnan. Hankin nimittäin jo käsiini Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus (2009, engl. The Strain), jossa ainakin takakansitekstin perusteella vaikuttaisi olevan melko samankaltainen asetelma kuin juuri lopettamassani The Passagessa. Hämärän tarinat vievät mukanaan, sillä minkäpä sitä ihminen oman aikansa epookille mahtaa.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
Asumaan sinne ei jäädä
Isän nimi on Heikki "Hänk Puukoski" Linna, ja poikansa hän on leikkisästi nimennyt Väinöksi. Kun jo hyvän matkaa alkoholisoitumassa oleva isä tapaa teini-ikäisen poikansa ensi kertaa baarissa, humalassa, hän toivottaa tämän lämpimästi tervetulleeksi, mutta neuvoo sitten: Se on vierailuja varten, muista. Tämä toinen maailma. Asumaan sinne ei saatana jäädä.
Isän reissut kuitenkin pitkittyvät, toinen maailma muuttuu kodiksi. Vuosia myöhemmin poika palaa lapsuudenkaupunkiinsa tarkoituksenaan houkutella isä paluumatkalle. Samalla palataan pojan lapsuuteen ja nuoruuteen, isän alkoholismiin, perheen salaisuuksiin.
Isä ja poika, Hänk ja Väinö, ovat todentuntuisia henkilöitä Turkka Hautalan painokkaassa romaanissa Paluu (2011), joka puntaroi suomalaiseen kulttuurin alkoholikeskeisyyttä. Miksi Jeppe juo? Ja vastaus kuuluu: riippuu jepestä.
Väinö kokee itsensä sosiaalisesti taidottomaksi. Hän ei ole hauska, hän ei keksi sanottavaa tai sanottava tulee ulos erilaisena kuin oli tarkoitus. Bussista hän jää varmuuden vuoksi kilometritolkulla liian aikaisin, ettei tarvitse puhua bussiin nousseen vanhan tutun kanssa. Humalassa Väinö on erilainen. Hauskempi. Sanavalmiimpi. Humalassa hän saa tytönkin, vaikkei tiedä, mitä ovat U2 tai Jyrki. Humalassa sellainen friikkiys onkin suloista.
Väinön isän juominen taas taitaa olla enimmäkseen tarvetta olla joku muu, tarvetta kohdata tämä maailma mieluummin pienen sumuverhon läpi. Hänk - kirjallisuutta rakastava postinjakaja - haluaa olla kuten esikuvansa, rentturunoilija Charles Bukowski: paljon naisia, paljon viinaa, menestyvän kirjakustantamon omistaja. Hänk Puukoski, ei Heikki Linna.
Paluussa on monella tapaa tutunlaista kuvastoa. On opiskelijoiden tekohauskat bileet (ryypätään hiihtolasit päässä ja monot jalassa Herttoniemen hyppyrimäellä), on alkoholinkäyttöön liittyviä perheriitoja (vaimo kysyy, aiotko avata tuon pullon tänä iltana, mistä loukkaantuneena mies vetää perskännit ja syyttää humalastaan akkaansa), on alkoholille hävinneiden lasten hylätyksi tulemisen tunteet (isä häipyy baariin kesken leikin tai ei pystykään täyttämään lupaustaan kyyditä poikansa kavereineen futisturnaukseen), on nuoruusiässä yksin jäävät (pojasta tulee "elokuvafanaatikko", kun viimeisetkin kaverit vaihtavat lautapelit perjantaipulloon), on kulahtaneet pultsariporukat, joissa PUHUTAAN HUUTAMALLA.
On jatkoja, joilla paasataan suomalaisesta viinapäämyytistä: Toki muuallakin juodaan.-- Joka paikassa juodaan. Mutta täällä juodaan enemmän. Kerralla. Täällä juodaan niin pitkään ettei kenelläkään ole enää hauskaa.
Paluu ei kuitenkaan saarnaa tai moralisoi. Ainoastaan antaa ajattelemisen aihetta. Miksi esimerkiksi ajatellaan, että nuorten on sopivaa juoda paljon, liikaakin? Kun Väinö käy ystävänsä Veepeen kanssa keskustelua siitä, että on viime aikoina yritellyt olla nauttimatta, hän saa kuulla, että vähentäminen on turhaa, sillä nuoren elämään kuuluu tietty elämän kosteusprosentti, jonka laskeminen jättäisi tunteen siitä, että on jäänyt jotain kokematta.
Väinöstä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, että hän on alkanut siirtää elämäänsä humalamaahan, sopia tapaamisia vain kapakoihin, säästää parhaat jutut baari-iltoihin, jättää alkoholittomat tapahtumat kokonaan väliin. Oman ensinäyttelynsä avajaisiinsakaan hän ei osallistunut, koska lääkekuuri olisi estänyt alkoholinkäytön. Ja Väinö on tietenkin myös nähnyt isänsä liu'un humalamaan vakiasukkaaksi ja menettänyt äitinsä ainakin välillisesti isänsä alkoholinkäytön takia. Ei ihme, että humalajuominen pohdituttaa häntä.
Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että nousuhumalassa on hauskaa, Väinöstäkin, ja että Suomen kaltaisessa alkoholikulttuurissa juomaan lipsahtaa melkein vahingossa: kahvinjuojaa ei pidetä hyvänä seurana, tottumus saa tilaamaan tuopin, alkoholi saa maailman näyttämään paremmalta ja hauskemmalta paikalta. On vain niin vaikeaa olla hauskaa ilman humalaa. Paluu kuitenkin kysyy, missä vaiheessa hauskanpito muuttuu pelkäksi selviytymiseksi, niin kuin käy Väinön isälle. Silloinko, kun alkoholi vie kyvyn nauttia muusta kuin itsestään?
Isä ja poika tapaavat baarissa vielä, ennen kuin poika palaa takaisin uuteen kotikaupunkiinsa. Viikonloppu lapsuudenmaisemissa ei ehkä ole antanut vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta Paluun päätös on sovinnollinen - eikä kuitenkaan pliisu. Se antaa ymmärtää, että paluu voi olla mahdollinen, vaikka olisi ollut pitkäänkin poissa.
Isän reissut kuitenkin pitkittyvät, toinen maailma muuttuu kodiksi. Vuosia myöhemmin poika palaa lapsuudenkaupunkiinsa tarkoituksenaan houkutella isä paluumatkalle. Samalla palataan pojan lapsuuteen ja nuoruuteen, isän alkoholismiin, perheen salaisuuksiin.
Isä ja poika, Hänk ja Väinö, ovat todentuntuisia henkilöitä Turkka Hautalan painokkaassa romaanissa Paluu (2011), joka puntaroi suomalaiseen kulttuurin alkoholikeskeisyyttä. Miksi Jeppe juo? Ja vastaus kuuluu: riippuu jepestä.
Väinö kokee itsensä sosiaalisesti taidottomaksi. Hän ei ole hauska, hän ei keksi sanottavaa tai sanottava tulee ulos erilaisena kuin oli tarkoitus. Bussista hän jää varmuuden vuoksi kilometritolkulla liian aikaisin, ettei tarvitse puhua bussiin nousseen vanhan tutun kanssa. Humalassa Väinö on erilainen. Hauskempi. Sanavalmiimpi. Humalassa hän saa tytönkin, vaikkei tiedä, mitä ovat U2 tai Jyrki. Humalassa sellainen friikkiys onkin suloista.
Väinön isän juominen taas taitaa olla enimmäkseen tarvetta olla joku muu, tarvetta kohdata tämä maailma mieluummin pienen sumuverhon läpi. Hänk - kirjallisuutta rakastava postinjakaja - haluaa olla kuten esikuvansa, rentturunoilija Charles Bukowski: paljon naisia, paljon viinaa, menestyvän kirjakustantamon omistaja. Hänk Puukoski, ei Heikki Linna.
Paluussa on monella tapaa tutunlaista kuvastoa. On opiskelijoiden tekohauskat bileet (ryypätään hiihtolasit päässä ja monot jalassa Herttoniemen hyppyrimäellä), on alkoholinkäyttöön liittyviä perheriitoja (vaimo kysyy, aiotko avata tuon pullon tänä iltana, mistä loukkaantuneena mies vetää perskännit ja syyttää humalastaan akkaansa), on alkoholille hävinneiden lasten hylätyksi tulemisen tunteet (isä häipyy baariin kesken leikin tai ei pystykään täyttämään lupaustaan kyyditä poikansa kavereineen futisturnaukseen), on nuoruusiässä yksin jäävät (pojasta tulee "elokuvafanaatikko", kun viimeisetkin kaverit vaihtavat lautapelit perjantaipulloon), on kulahtaneet pultsariporukat, joissa PUHUTAAN HUUTAMALLA.
On jatkoja, joilla paasataan suomalaisesta viinapäämyytistä: Toki muuallakin juodaan.-- Joka paikassa juodaan. Mutta täällä juodaan enemmän. Kerralla. Täällä juodaan niin pitkään ettei kenelläkään ole enää hauskaa.
Paluu ei kuitenkaan saarnaa tai moralisoi. Ainoastaan antaa ajattelemisen aihetta. Miksi esimerkiksi ajatellaan, että nuorten on sopivaa juoda paljon, liikaakin? Kun Väinö käy ystävänsä Veepeen kanssa keskustelua siitä, että on viime aikoina yritellyt olla nauttimatta, hän saa kuulla, että vähentäminen on turhaa, sillä nuoren elämään kuuluu tietty elämän kosteusprosentti, jonka laskeminen jättäisi tunteen siitä, että on jäänyt jotain kokematta.
Väinöstä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, että hän on alkanut siirtää elämäänsä humalamaahan, sopia tapaamisia vain kapakoihin, säästää parhaat jutut baari-iltoihin, jättää alkoholittomat tapahtumat kokonaan väliin. Oman ensinäyttelynsä avajaisiinsakaan hän ei osallistunut, koska lääkekuuri olisi estänyt alkoholinkäytön. Ja Väinö on tietenkin myös nähnyt isänsä liu'un humalamaan vakiasukkaaksi ja menettänyt äitinsä ainakin välillisesti isänsä alkoholinkäytön takia. Ei ihme, että humalajuominen pohdituttaa häntä.
Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että nousuhumalassa on hauskaa, Väinöstäkin, ja että Suomen kaltaisessa alkoholikulttuurissa juomaan lipsahtaa melkein vahingossa: kahvinjuojaa ei pidetä hyvänä seurana, tottumus saa tilaamaan tuopin, alkoholi saa maailman näyttämään paremmalta ja hauskemmalta paikalta. On vain niin vaikeaa olla hauskaa ilman humalaa. Paluu kuitenkin kysyy, missä vaiheessa hauskanpito muuttuu pelkäksi selviytymiseksi, niin kuin käy Väinön isälle. Silloinko, kun alkoholi vie kyvyn nauttia muusta kuin itsestään?
Isä ja poika tapaavat baarissa vielä, ennen kuin poika palaa takaisin uuteen kotikaupunkiinsa. Viikonloppu lapsuudenmaisemissa ei ehkä ole antanut vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta Paluun päätös on sovinnollinen - eikä kuitenkaan pliisu. Se antaa ymmärtää, että paluu voi olla mahdollinen, vaikka olisi ollut pitkäänkin poissa.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Konemiehen rakkaus
On melkein vaikea päättää, mistä lähtisi kirjoittamaan, kun on lukenut hirvittävän hyvän ja monitahoisen romaanin, sellaisen kuin yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät (Specimen Days, 2005). Voisi kirjoittaa genrestä - romaanin ensimmäinen osa Koneen rattaissa on 1800-luvun loppupuolelle sijoittuva klassinen kummitustarina, toinen osa Lasten ristiretki terrorismin leimaamaa 2000-luvun alkua käsittelevä trilleri ja kolmas osa Niin kuin kauneus puolestaan tulevaisuuden Amerikkaa luotaava tieteiskertomus. Voisi kirjoittaa romaanin teemoista - ajasta ja ajankuvasta, koneen ja ihmisen suhteesta, uhista ja uhatuista, valtaapitävistä ja alistetuista, rodusta, toiseudesta ja ulkopuolisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Voisi kirjoittaa romaanin subteksteistä - Virginia Woolfista, Walt Whitmanista, tämän päivän amerikkalaisuudesta - ainakin jos tuntisi Virginiansa, Waltinsa ja americanansa.
Cunningham tuntee. Kerrontateknisesti Säkenöivät päivät on melkein yhtä lähellä Woolfilta lainattua tajunnanvirtatekniikkaa kuin Cunninghamin edellinenkin romaani, Tunnit (The Hours, 1998), ja Säkenöivien päivien päähenkilöt Catherine (tai Cat tai Catareen), Simon ja Lucas (tai Luke tai Luukas) ovat romaanin kussakin osassa tunnistettavasti samat, vaikka osien välillä kuluukin puolisen toista vuosisataa, vähän niin kuin Woolfin Orlandossa, jossa päähenkilöä seurataan 1700-luvulta 1900-luvulle. Woolfin tavoin Cunningham käyttää eri aikakausina samankaltaisina säilyviä päähenkilöitä toisaalta osoittamaan ajasta riippumattomia yleisinhimillisiä piirteitä, toisaalta luomaan tunnistettavaa ajankuvaa. 1800-luvun Catherine on tehtaassa ompelijana työskentelevä prostituoitu, 2000-luvun Cat taas poliisin terrorismin vastaisessa yksikössä työskentelevä kovaksikeitetty nykynainen, ja tulevaisuuden Catareen liskomainen, Nadia-nimiseltä planeetalta Maahan karkoitettu vastarintataistelija. Lucasin kohtalo on olla vammainen, epämuodostunut, hyljeksitty, ja Simon puolestaan etsii rakkautta.
Rakkauden kautta päähenkilöt myös kietoutuvat toisiinsa: ensimmäisen osan Catherine odottaa lasta tehdasonnettomuudessa kuolleelle Simonille, jonka nuorempi, vammainen veli Lucas rakastaa Catherineä epätoivoisesti, palvovasti. Toisessa osassa Cat ja Simon ovat pariskunta, mutta Catin sydämessä on oikeastaan tilaa vain sairausvakuutuksen puutteen vuoksi hoitamatta jätettyyn sydänvikaan kuolleelle pojalleen, Lukelle. Viimeisen osan Simon on androidi (robotin ja ihmisen risteytys), jota ei ole varsinaisesti ohjelmoitu tuntemaan tunteita, mutta joka kuitenkin tuntee jonkinlaista kiintymystä ensin lajitoveriaan Marcusta, ja tämän kuoltua toiselta planeetalta Maahan tullutta kuolemaisillaan olevaa Catareenia kohtaan. Tyypilliseen ja woolfilaiseen tapaansa Cunningham kytkee toisiinsa rakkauden ja kuoleman ja osaa tehdä sen tavalla, joka ei ole sentimentaalinen, vaan todellisen koskettava.
Mutta Säkenöivät päivät ei typisty pelkäksi rakkausromaaniksi, ei sitten millään. Se käsittelee maailmanhistorian käännekohtia, uhkia ja mahdollisuuksia, alistujia ja vastaansanojia, ja tekee sen kolmessa eri ajassa kunkin ajan- ja genren! - keinoin.
Alussa nopeasti etenevää teollistumista kuvataan vammaisen, vähän yksinkertaisen Lucasin silmin: puuduttava, monotoninen tehdastyö vailla näennäistä tarkoitusta, riuduttava rakkaus kuolleen veljen lasta odottavaan Catherineen ja sivukaupalla väärin ymmärrettyä runoutta ajavat Lucasin kuvittelemaan, että hänen veljensä sielu on jumissa tehtaan siinä koneessa, jolla Lucas työskentelee, ja että Lucasin ainoa tapa estää aavetta vetämästä Catherineä mukanaan tuonpuoleiseen on uhrata itsensä koneelle, antautua vapaaehtoisesti koneen ruhjomaksi, viemäksi.
Romaanin keskiosassa, 2000-luvulla, taistellaan terrorismia vastaan. Kaksoistornit ovat sortuneet, ja terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on koko ajan on oltava varuillaan siitä, että joku on valmis uhraamaan itsensä aiheuttaakseen kuolemaa, kipua ja surua myös toisille ihmisille. Ihmiset ovat jakautuneet meihin ja niihin, ja toisten tapaa olla ihminen pidetään pelottavana, vastenmielisenä, uhkaavana. Joukko esimurrosikäisiä, pieniä, hylättyjä poikia on saatu tekemään itsemurhaiskuja New Yorkissa, koska "näiden aikojen loppu on alkanut". Näitä pikkupoikia jäljittää yksinäinen Cat, joka kokee itsensä ihonvärinsä takia ulkopuoliseksi - kukaan ei odota poliisin olevan musta - ja jota syyllisyys oman lapsen kuolemasta estää elämästä ja rakastamasta. Poikaystäväkin roikkuu mukana vain niin kauan, kun Cat esittää kovaa, tv-sarjojen kiihkeästä rytmistä tuttua etsivää, jonka elämä on alituista vaaraa. Heikkouttaan ei saa näyttää.
Romaanin kolmas, tulevaisuutta kuvaava osa kytkee yhteen kahden aiemman osan teemat. Nyt toiseus, rotu ja ihmisen ja koneen suhde nähdään alkuosaa laajemmin, kun maapalloa asuttavat toisaalta ihmiset, heidän luomansa koneihmiset sekä omalta planeetaltaan Maahan paenneet, liskomaiset nadialaiset. Koneihmiset ovat vuoroin lainsuojattomia, vuoroin tarpeellisia työvälineitä riippuen kulloinkin hallitsevien tahojen intresseistä. Nadialaiset puolestaan ottavat vastaan kaiken mahdollisen halveksunnan, mutta tekevät silti sellaiset työt, joihin kukaan ihminen ei enää suostu ryhtymään. Koneihmisen hiljaa heräävä kyky tuntea voimakasta, pyyteetöntä kiintymystä alleviivaa oman aikamme pyrkimystä lähinnä hedonistista nautintoa tavoittelevaan rakkaudettomuuteen ja turhista ennakkoluuloista kumpuavaan välinpitämättömyyteen, kyvyttömyyteen asettua toisten asemaan.
Romaanin kolmatta osaa voisi kuitenkin sen dystooppisesta asetelmasta - eletään jonkinlaisen ydinlaskeuman jälkeistä aikaa, jota leimaavat yhteiskunnallisten rakenteiden puute tai niiden sattumanvarainen, harvainvaltainen väärinkäyttö - huolimatta luonnehtia toiveikkaaksi. Androidi Simon löytää suuntansa, oppii ymmärtämään ja todennäköisesti myös rakastamaan - toisin kuin koneelle ja lapsiterroristille itsensä uhraavat Lucas ja Cat. Kahden androidimiehen välinen, lainsuojattomuuden takia sanattomaksi jäävä rakkaus on muuten ehkä kauneinta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut - Siinä Marcus nyt tuli. -- Simonin virtapiirit hyrisivät, kun hän tunnisti toverinsa - ja kun Marcus on kuollut, Simonin kaipuu on kirjoitettu rivien väliin: Nyt Marcus ei ollut enä mitään eikä halunnut mitään, eikä hänen poistumisensa ollut hetkauttanut maailmaa. Marcus oli ikkuna, joka oli avautunut ja taas sulkeutunut. Näkymä ikkunasta pysyi samana, oli ikkuna auki tai kiinni. Vaikka Simon kuvailee Marcuksen kuolemaa näin, todellisuudessa se nimenomaan muuttaa koko Simonin maailman, antaa viimeisen tarvittavan sysäyksen Simonin sisäiselle kaipuulle saada luottamus kauneuden ja kiintymyksen kokemuksiinsa.
Ja sitten on vielä runous, ja runoilija, Walt Whitman (1819-1892), eräänlainen oman aikansa amerikkalaisuuden ääni. Whitmanin runot kulkevat motiivinomaisesti läpi Säkenöivien päivien (alkuperäinen nimi Specimen Days viittaa Whitmanin samannimiseen proosateokseen). Niitä käytetään pakkomielteisesti - ensimmäisen osan Lucasia vaivaa jokin ominaisuus, joka saa hänet puhumaan Whitmanin säkein, ja toisen osan lapsiterroristit on kasvatettu Whitmanin runoudella tapetoidussa talossa, joten hekin siteeraavat Whitmania terroriteoissaan. Romaanin viimeisessä osassa runouden rooli on lohdullisempi; runojen avulla on pyritty luomaan koneihmiselle mahdollisuus käsitellä kauneuden kokemusta. Niinpä viimeisen osan Simon on kuin ensimmäisen osan Lucas: hänenkin on toisinaan yksinkertaisesti pakko puhua Whitmania.
Kiistatta Cunninghamin tapa käyttää runoutta tällaisessa roolissa on kysymyksiä herättävä: miksi runous on esitetty pakkomielteen muodossa, miksi sen kautta tehdään pahoja tekoja, miksi sen rooli kuitenkin tuntuu kääntyvän päinvastaiseksi romaanin lopussa ja niin edelleen. Jos olen oikein ymmärtänyt, 1800-luvulla kirjoittaneen Whitmanin teemat ovat juuri niitä samoja, joille nyky-Amerikkakin edelleen paljolti rakentuu. Ymmärtääkseen Cunninghamia pitäisi ehkä ymmärtää amerikkalaisuutta ja Whitmania paljon minua paremmin, mutta joka tapauksessa on hyvin kiehtovaa katsoa, millä tavalla Cunningham on rakentanut erittäin hyvän ja moneen suuntaan kurottuvan romaaninsa Whitmanin runouden ympärille. Säkenöivien päivien mottona on Whitmanin pääteoksesta Ruohonkorsia lainattu katkelma, josta varmaan jo tämän kirjoituksen lukemalla voi päätellä, miten Cunningham Whitmaniaan pyörittää: Muusani, pelko pois! Sinua piirittävät uudet ajat, uudet / tottumukset. / Tunnustan suoraan: syntyy outo, hyvin outo uusi rotu, / ja silti sama vanha ihmisrotu, sama sisältä ja ulkoa, / Kasvot ja sydän samat, tunteet samat, halut samat, / sama vanha rakkaus, kauneus ja samat vanhat tavat.
Cunningham tuntee. Kerrontateknisesti Säkenöivät päivät on melkein yhtä lähellä Woolfilta lainattua tajunnanvirtatekniikkaa kuin Cunninghamin edellinenkin romaani, Tunnit (The Hours, 1998), ja Säkenöivien päivien päähenkilöt Catherine (tai Cat tai Catareen), Simon ja Lucas (tai Luke tai Luukas) ovat romaanin kussakin osassa tunnistettavasti samat, vaikka osien välillä kuluukin puolisen toista vuosisataa, vähän niin kuin Woolfin Orlandossa, jossa päähenkilöä seurataan 1700-luvulta 1900-luvulle. Woolfin tavoin Cunningham käyttää eri aikakausina samankaltaisina säilyviä päähenkilöitä toisaalta osoittamaan ajasta riippumattomia yleisinhimillisiä piirteitä, toisaalta luomaan tunnistettavaa ajankuvaa. 1800-luvun Catherine on tehtaassa ompelijana työskentelevä prostituoitu, 2000-luvun Cat taas poliisin terrorismin vastaisessa yksikössä työskentelevä kovaksikeitetty nykynainen, ja tulevaisuuden Catareen liskomainen, Nadia-nimiseltä planeetalta Maahan karkoitettu vastarintataistelija. Lucasin kohtalo on olla vammainen, epämuodostunut, hyljeksitty, ja Simon puolestaan etsii rakkautta.
Rakkauden kautta päähenkilöt myös kietoutuvat toisiinsa: ensimmäisen osan Catherine odottaa lasta tehdasonnettomuudessa kuolleelle Simonille, jonka nuorempi, vammainen veli Lucas rakastaa Catherineä epätoivoisesti, palvovasti. Toisessa osassa Cat ja Simon ovat pariskunta, mutta Catin sydämessä on oikeastaan tilaa vain sairausvakuutuksen puutteen vuoksi hoitamatta jätettyyn sydänvikaan kuolleelle pojalleen, Lukelle. Viimeisen osan Simon on androidi (robotin ja ihmisen risteytys), jota ei ole varsinaisesti ohjelmoitu tuntemaan tunteita, mutta joka kuitenkin tuntee jonkinlaista kiintymystä ensin lajitoveriaan Marcusta, ja tämän kuoltua toiselta planeetalta Maahan tullutta kuolemaisillaan olevaa Catareenia kohtaan. Tyypilliseen ja woolfilaiseen tapaansa Cunningham kytkee toisiinsa rakkauden ja kuoleman ja osaa tehdä sen tavalla, joka ei ole sentimentaalinen, vaan todellisen koskettava.
Mutta Säkenöivät päivät ei typisty pelkäksi rakkausromaaniksi, ei sitten millään. Se käsittelee maailmanhistorian käännekohtia, uhkia ja mahdollisuuksia, alistujia ja vastaansanojia, ja tekee sen kolmessa eri ajassa kunkin ajan- ja genren! - keinoin.
Alussa nopeasti etenevää teollistumista kuvataan vammaisen, vähän yksinkertaisen Lucasin silmin: puuduttava, monotoninen tehdastyö vailla näennäistä tarkoitusta, riuduttava rakkaus kuolleen veljen lasta odottavaan Catherineen ja sivukaupalla väärin ymmärrettyä runoutta ajavat Lucasin kuvittelemaan, että hänen veljensä sielu on jumissa tehtaan siinä koneessa, jolla Lucas työskentelee, ja että Lucasin ainoa tapa estää aavetta vetämästä Catherineä mukanaan tuonpuoleiseen on uhrata itsensä koneelle, antautua vapaaehtoisesti koneen ruhjomaksi, viemäksi.
Romaanin keskiosassa, 2000-luvulla, taistellaan terrorismia vastaan. Kaksoistornit ovat sortuneet, ja terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on koko ajan on oltava varuillaan siitä, että joku on valmis uhraamaan itsensä aiheuttaakseen kuolemaa, kipua ja surua myös toisille ihmisille. Ihmiset ovat jakautuneet meihin ja niihin, ja toisten tapaa olla ihminen pidetään pelottavana, vastenmielisenä, uhkaavana. Joukko esimurrosikäisiä, pieniä, hylättyjä poikia on saatu tekemään itsemurhaiskuja New Yorkissa, koska "näiden aikojen loppu on alkanut". Näitä pikkupoikia jäljittää yksinäinen Cat, joka kokee itsensä ihonvärinsä takia ulkopuoliseksi - kukaan ei odota poliisin olevan musta - ja jota syyllisyys oman lapsen kuolemasta estää elämästä ja rakastamasta. Poikaystäväkin roikkuu mukana vain niin kauan, kun Cat esittää kovaa, tv-sarjojen kiihkeästä rytmistä tuttua etsivää, jonka elämä on alituista vaaraa. Heikkouttaan ei saa näyttää.
Romaanin kolmas, tulevaisuutta kuvaava osa kytkee yhteen kahden aiemman osan teemat. Nyt toiseus, rotu ja ihmisen ja koneen suhde nähdään alkuosaa laajemmin, kun maapalloa asuttavat toisaalta ihmiset, heidän luomansa koneihmiset sekä omalta planeetaltaan Maahan paenneet, liskomaiset nadialaiset. Koneihmiset ovat vuoroin lainsuojattomia, vuoroin tarpeellisia työvälineitä riippuen kulloinkin hallitsevien tahojen intresseistä. Nadialaiset puolestaan ottavat vastaan kaiken mahdollisen halveksunnan, mutta tekevät silti sellaiset työt, joihin kukaan ihminen ei enää suostu ryhtymään. Koneihmisen hiljaa heräävä kyky tuntea voimakasta, pyyteetöntä kiintymystä alleviivaa oman aikamme pyrkimystä lähinnä hedonistista nautintoa tavoittelevaan rakkaudettomuuteen ja turhista ennakkoluuloista kumpuavaan välinpitämättömyyteen, kyvyttömyyteen asettua toisten asemaan.
Romaanin kolmatta osaa voisi kuitenkin sen dystooppisesta asetelmasta - eletään jonkinlaisen ydinlaskeuman jälkeistä aikaa, jota leimaavat yhteiskunnallisten rakenteiden puute tai niiden sattumanvarainen, harvainvaltainen väärinkäyttö - huolimatta luonnehtia toiveikkaaksi. Androidi Simon löytää suuntansa, oppii ymmärtämään ja todennäköisesti myös rakastamaan - toisin kuin koneelle ja lapsiterroristille itsensä uhraavat Lucas ja Cat. Kahden androidimiehen välinen, lainsuojattomuuden takia sanattomaksi jäävä rakkaus on muuten ehkä kauneinta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut - Siinä Marcus nyt tuli. -- Simonin virtapiirit hyrisivät, kun hän tunnisti toverinsa - ja kun Marcus on kuollut, Simonin kaipuu on kirjoitettu rivien väliin: Nyt Marcus ei ollut enä mitään eikä halunnut mitään, eikä hänen poistumisensa ollut hetkauttanut maailmaa. Marcus oli ikkuna, joka oli avautunut ja taas sulkeutunut. Näkymä ikkunasta pysyi samana, oli ikkuna auki tai kiinni. Vaikka Simon kuvailee Marcuksen kuolemaa näin, todellisuudessa se nimenomaan muuttaa koko Simonin maailman, antaa viimeisen tarvittavan sysäyksen Simonin sisäiselle kaipuulle saada luottamus kauneuden ja kiintymyksen kokemuksiinsa.
Ja sitten on vielä runous, ja runoilija, Walt Whitman (1819-1892), eräänlainen oman aikansa amerikkalaisuuden ääni. Whitmanin runot kulkevat motiivinomaisesti läpi Säkenöivien päivien (alkuperäinen nimi Specimen Days viittaa Whitmanin samannimiseen proosateokseen). Niitä käytetään pakkomielteisesti - ensimmäisen osan Lucasia vaivaa jokin ominaisuus, joka saa hänet puhumaan Whitmanin säkein, ja toisen osan lapsiterroristit on kasvatettu Whitmanin runoudella tapetoidussa talossa, joten hekin siteeraavat Whitmania terroriteoissaan. Romaanin viimeisessä osassa runouden rooli on lohdullisempi; runojen avulla on pyritty luomaan koneihmiselle mahdollisuus käsitellä kauneuden kokemusta. Niinpä viimeisen osan Simon on kuin ensimmäisen osan Lucas: hänenkin on toisinaan yksinkertaisesti pakko puhua Whitmania.
Kiistatta Cunninghamin tapa käyttää runoutta tällaisessa roolissa on kysymyksiä herättävä: miksi runous on esitetty pakkomielteen muodossa, miksi sen kautta tehdään pahoja tekoja, miksi sen rooli kuitenkin tuntuu kääntyvän päinvastaiseksi romaanin lopussa ja niin edelleen. Jos olen oikein ymmärtänyt, 1800-luvulla kirjoittaneen Whitmanin teemat ovat juuri niitä samoja, joille nyky-Amerikkakin edelleen paljolti rakentuu. Ymmärtääkseen Cunninghamia pitäisi ehkä ymmärtää amerikkalaisuutta ja Whitmania paljon minua paremmin, mutta joka tapauksessa on hyvin kiehtovaa katsoa, millä tavalla Cunningham on rakentanut erittäin hyvän ja moneen suuntaan kurottuvan romaaninsa Whitmanin runouden ympärille. Säkenöivien päivien mottona on Whitmanin pääteoksesta Ruohonkorsia lainattu katkelma, josta varmaan jo tämän kirjoituksen lukemalla voi päätellä, miten Cunningham Whitmaniaan pyörittää: Muusani, pelko pois! Sinua piirittävät uudet ajat, uudet / tottumukset. / Tunnustan suoraan: syntyy outo, hyvin outo uusi rotu, / ja silti sama vanha ihmisrotu, sama sisältä ja ulkoa, / Kasvot ja sydän samat, tunteet samat, halut samat, / sama vanha rakkaus, kauneus ja samat vanhat tavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)