En ole koskaan ollut dekkarien lukija, vaikka televisiosta katson melkein poikkeuksetta vain erilaisia poliisisarjoja, oikeussalidraamoja, rikospaikkatutkimuksia. Jostain syystä se, mikä viihdyttää minua näytettynä, pitkästyttää kerrottuna. Päätin kuitenkin koettaa onneani ja lukea Agatha Christien Hercule Poirot -dekkarin Cards on the Table (1936).
Olin katsonut kirjan pohjalta filmatun tv-dramatisoinnin (2005) YLE Areenasta ja saanut mutkikkaasta juonesta sen verran kiinni, että olin ymmärtänyt murhaajan olleen lääkäri, jolla oli ollut homoseksuaalinen suhde potilaansa miehen kanssa. Henkirikoksen uhri puolestaan oli omalaatuinen mr. Shaitana, niin ikään poikarakkauden suosija, joka oli tavallaan aikeissa paljastaa, että suhteen ilmi käymisen pelossa lääkäri oli jo aiemmin murhannut miesystävänsä vaimon aiheuttamalla tälle verenmyrkytyksen saastuneella rokotusneulalla. Mr. Shaitanan murhasta epäiltiin myös säikyn oloista nuorta naista, joka puolestaan oli tulla mustasukkaisen naisystävänsä hukuttamaksi alettuaan heitellä turhan ihastuneita huokauksia niin ikään Shaitanan murhasta epäillyn majurin suuntaan.
Oli pakko tarkistaa, miten moiset käänteet alkuperäisessä teoksessa oikein esitettäisiin.
Tietysti konventionaalisemmin. Mr.Shaitana on niin kirjassa kuin tv-versiossakin omalaatuinen keräilijä, joka kerskuu Poirot'lle keräilevänsä sitä, mikä rikollisuudessa on kaikkein kiinnostavinta: täydellisen, siis ratkaisemattoman, murhan tehneitä rikollisia. Todistaakseen väitteensä Shaitana kutsuu luokseen illalliselle Poirot'n lisäksi kolme muuta rikosten selvittämiseen erikoistunutta henkilöä - poliisin Scotland Yardista, salaisen palvelun agentin ja rikosromaaneja liukuhihnalta tehtailevan Ariadne Oliverin - sekä mrs. Lorrimerin, Anne Meredithin, dr. Robertsin ja majuri Despardin, joista kunkin Shaitana uskoo murhanneen jonkun jäämättä teostaan kiinni. Shaitana laittaa vieraansa pelaamaan bridgeä eri huoneisiin, "murhaajat" yhteen ja etsivät toiseen, ja lupaa pelien päätyttyä paljastaa jotakin hyvin kiinnostavaa. Sitten hän asettuu mahdollisten rikollisten kanssa samaan tilaan ja löytyy pelin jälkeen murhattuna.
Poirot, poliisit ja dekkarikirjailija ryhtyvät selvittämään tapausta, ja monimutkaisten ja useita uhreja vaatineiden käänteiden jälkeen Shaitanan murhaajaksi paljastuu dr. Roberts, jolla tosiaan on kontollaan jo aiempi henkirikos: saadakseen rauhassa jatkaa heilastelua naispuolisen potilaansa kanssa tohtori on järjestänyt tämän herran pois päiviltä. Ah, niin tavallista. Myöskään nuoren Annen ja hänen asuinkumppaninsa Rhodan suhteen kuvauksessa ei ole samanlaista suhteen laatuun viittaavaa virettä kuin tv-sovituksessa, ja tappoyritykseen johtava mustasukkaisuuskin selitetään sillä, että tyttöraasut olivat kumpikin ihastuneet samaan komeaan majuriin. Tylsää!
Olin pitänyt Cards on the Tablen tv-versiota vetävänä, mutta alkuperäisteos ei tuntunut yhtä lennokkaalta. Juonenkäänteitä kyllä riittää, mutta jokin vangitseva puuttuu. Ehkä syy on sovituksessa. Vaikka tv-elokuvassa on säilytetty kirjan tapahtuma-aika, jokin ajattoman oloinen 1930-luku, ihmissuhdekuviot on päivitetty nykyajan kannalta kiinnostavimmiksi, ja se vaikuttaa olleen toimiva ratkaisu. Kirjassa jatkuvasti esiintyvä - nykynäkökulmasta käsittämätön - sovinistinen vääntö naisen ja miehen aivojen logiikan erilaisuudesta (poliisitja Poirot jatkuvasti kommentoivat Ariadne Oliverin kykyä ratkoa rikoksia, ja tämä itsekin tuntuu välillä suhtautuvan itseensä tarpeettoman alentuvasti) rasittaa, eikä myöskään tunnu uskottavalta olettaa, että salarakkauden takia pitäisi ryhtyä murhaamaan. Homoseksuaalisista suhteista kiinni jäämisen pelko noina aikoina on sen sijaan jo ihan hyväksyttävä motiivi.
Kirjan kielikään ei säkenöi omaperäisyydellään, eivätkä kerrotut henkilökuvat rakennu psykologisesti uskottaviksi kuin kuvakulmilla ja leikkauksilla vihjaavassa tv-kerronnassa. Niinpä Cards on the Table -kirjan kiinnostavimmaksi anniksi jää dekkarikirjailija Ariadne Oliver, joka on Christieltä verraton veto. Fiktiivinen dekkaristi tuo teokseen parodisen metatason, joka yllättäen nostaa kirjan tusina-poirot'den yläpuolelle.
Oliverin henkilöhahmon kautta dekkarikirjailija Christie voi kommentoida lajinsa piirteitä. Ariadne Oliver kuvataan stereotyyppisenä kaavamaisia ratkaisuja viljelevänä kirjailijana, joka suhtautuu itsekin työhönsä varsin innottomasti: "Some days I can only keep going by repeating over and over to myself the amount of money I might get for my next serial rights. -- When I count up I find I've only written thirty thousand words instead of sixty thousand, and then I have to throw in another murder and get the heroine kidnapped again. It's all very boring." Kirjailijaa ei kiinnosta olla tarkka yksityiskohdissa - näin hän tokaisee Scotland Yardin poliisille tämän yrittäessä oikoa joitakin Oliverin viimeisimmän romaanin virheitä - ja hänen suurin intohimonsa olisi oikeiden rikosten ratkominen, missä hän uskoo olevansa aivan erityinen haka.
Oliverin kirjoilla on sellaisia nimiä kuin The Death in the Drain Pipe ja The Affair of the Second Goldfish - kuulostavatko tavallaan tutuilta? - ja hänen salapoliisinsa on suomalainen Sven Hjerson: "And I only regret one thing - making my detective Finn. I don't really know anything about Finns and I'm always getting letters from Finland pointing out something impossible that he's said or done." Lieneeköhän Christie itse saanut vastaavaa palautetta belgialaiselta lukijakunnaltaan? Suomalaisen yleisön Oliver ainakin epäilee lukevan dekkareita poikkeuksellisen paljon ja tarkkaan.
Joka tapauksessa Christie käytti Oliveria henkilönä myös muutamassa muussa romaanissaan, ja vaikken dekkareista edelleenkään usko liiemmin syttyväni, hersyvä fiktiivinen rikosrouva voisi olla syy lukea joskus vielä jokunen tätäkin lajia. Muuten tuntuu, että Christien romaanit ovat lähinnä hyviä elokuvakäsikirjoituksia, joista oivaltavalla sovittamisella saa erityisen viihdyttäviä ohjelmia sunnuntai-iltojen ratoksi.
