Kesäkirjoja

Koska luontokin vaikuttaa unohtaneen, että nyt pitäisi olla talvi, lienee varsin sopivaa kirjoittaa niistä kesällä luetuista kirjoista, jotka syystä tai toisesta eivät silloin päässeet blogiteksteiksi asti.

Jane Harris: The Observations (2006)

Kustantajansa Secrets and Lies -sarjassa ilmestynyt The Observations sijoittuu vuoteen 1863 ja edustaa kesän kartanonrouvat, kotiapulaiset & kummitukset -osastoa. Kirjan nimi viittaa nuoren, erikoisen Arabella-rouvan ambitioihin tehdä alkeellista sosiologista tutkimusta palvelustyttöjensä luonteenpiirteiden - miellyttävyyden, palvelualttiuden ja tottelevaisuuden - ja tyttöjen ulkoisten ominaisuuksien välillä.

Bessy, joka on prostituoidun prostituoitu tytär, päätyy Arabellan hoteisiin puolivahingossa ja häikäistyy välittömästi ihanasta, vaikkakin ristiriitaisesti ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvästä rouvastaan. Rouva vain tuntuu olevan yhä harmittavan kiintynyt edelliseen palvelustyttöönsä Noraan, joka on ollut ilmeisesti itse täydellisyys, mutta kadonnut mystisesti. Rouva laittaa Bessyn kirjoittamaan ajatuksensa, tekonsa ja tunteensa ylös - ja näitä muistiinpanoja kirjassa seurataan.

Kun rouvastaan mustasukkainen Bessyn saa tietää olevansa osa tämän "tieteellistä" tutkimustyötä ja että rouvan rakas palvelustyttö Nora on itse asiassa kuollut, Bessy aloittaa omat, häikäilemättömät pyrkimyksensä voittaa Arabella kokonaan itselleen. Lopussa on vaikea tietää, kuka lopulta huijasi ja ketä, mutta sanotaan nyt niin, että ainakaan Bessy ei taida jäädä millään tavalla viimeiseksi. Viihdyttävän kirjan nostaa tavallista romanttista hömppää kiinnostavammaksi muun muassa se, että Bessyn tapa kirjoittaa mukailee ainakin näin amatöörin näkökulmasta varsin vakuuttavasti tapahtuma-ajankohtansa kouluttamattoman ja alaluokkaisen henkilön puhetta ja kirjoitusta.

Sami Hilvo: Viinakortti (2010)

Sami Hilvo kuvaa esikoisessaan kauniisti homorakastavaisia viime sotien aikaan tavalla, joka kipeydessään ja koskettavuudessaan tuo mieleen Annie Proulxin novellin Brokeback Mountain ja Ang Leen samannimisen elokuvan. Viinakortissa nykyaikaan ulottuvan kerronnan avulla käsitellään myös eri aikoina kasvaneiden sukupolvien erilaista suhtautumista seksuaalisuuteen ja seksuaalimoraaliin.

Sodan jälkeinen sukupolvi - kertoja kuvaa oman isoisänsä suhdetta toiseen mieheen - teki omat ratkaisunsa. Perinteiseen avioliittoon mentiin ja siinä pysyttiin, tapahtui avioliittoa ennen tai sen aikana mitä tahansa. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on jo tottunut ottamaan avioeroja ja pakenemaan todellisuutta pillerihumalaan, mutta oman pojan homous on silti kertojan isälle kova, kova paikka. Liekö taustalla sitten pelko joistakin omista, käsittelemättömistä tunteista, mutta joka tapauksessa isä ei lyömättä niele, että pikkupoika kokeilee huulipunaa, eikä hän aikuisenkaan poikansa elämänvalintoja hyväksy. Nykyajassa elävä sukupolvi taas on kyvytön sitoutumaan, vaikka periaatteessa maailma sallisi vaikka minkälaisen parisuhteen. Sen sijaan harrastetaan ohimeneviä suhteita ravintoloiden pimeissä kopeissa, halvoissa hotellihuoneissa.

Romaanin päätös on lohdullinen, joskin lievästi epäuskottava. Siitä huolimatta Viinakortti on yksi parhaista tänä vuonna luetuista kirjoista, ja niin uskomattoman kaunis, että sille olisi kernaasti suonut Hesarin esikoiskirjapalkinnon tai Finlandian tai jotain. Vielä pitkän aikaa kirjan lukemisen jälkeen mieleen nousee kuva saaresta, jossa kaksi nuorta miestä vain viettävät aikaa kahdestaan, levollisina kiristyvästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja suhteensa laadun epäilyttävyydestä huolimatta.

Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)

Amerikkalaisen, mutta norjalaistaustaisen älykkökirjailijan, Paul Austerin vaimon, viides romaani ei jotenkin vakuuta. Runoilija Mia Fredricksenin (Hustvedt ei ujostele kirjoittaa kaltaisistaan, mille toki kunnioitusta) aviomies haluaa ottaa avioliitossa aikalisän, koska on rakastunut nuoreen, hemaisevaan avustajaansa. Mia saa jonkinlaisen hermoromahduksen (jota Hustvedt kuvaa lähes yhtä yksityiskohtaisesti kuin hermojaan käsittelevässä non fiction -kirjassaan The Shaking Woman or A History of my Nerves, joka ilmestyi jonkin verran romaania aiemmin). Romahduksestaan jokseenkin toettuaan Mia pakenee lapsuutensa maaseutukaupunkiin.

Kirja keskittyy kuvaamaan Mian interaktioita äitinsä ikääntyvien ystävien, naapurin nuoren kotiäidin ja tämän pikkulasten sekä järjestämälleen luovan kirjoittamisen kurssille osallistuvien murrosikäisten tyttöjen kanssa. Näiden tenityttöjen kuvauksessa Hustvedt onnistuu; nuoret tytöt ovat toisiaan kohtaan juuri niin raadollisen julmia - ylittämättä kuitenkaan minkäänlaisia fyysisen väkivallan rajoja - kuin kirjassa annetaan ymmärtää, ja he pystyvät briljanteimillaan juuri niin koskettavaan ja kirpaisevaan runouteen kuin se, jota Hustvedtin tytöt kirjoittavat.

Sen sijaan Mian taukonsa kanssa lomailevaa miestään kohtaan käymää katkeraa tilitystä en tajua, mikä johtunee sukupolvierosta. En vain koskaan ole kokenut eläneeni miestäni varten, joustaneeni omissa uratavoitteissani miehen takia tai ylipäätään kokeneeni naiseuteni millään tavalla vaikeuttavan pyrkimyksiäni tässä maailmassa. Hustvedtin Mia sen sijaan kokee, ja ehkä koska en jaksaisi kuunnella moista ruikutusta ja koska pienimuotoisessa romaanissa ei mikään muukaan teema nouse keskiöön, teos jää mielestäni Hustvedtin muita romaaneja heikommaksi.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987)

Jon Avnetin vuonna 1991 ilmestynyt elokuva Fried Green Tomatoes oli yksi nuoruuteni suosikkielokuvista: viehättävä, lämminhenkinen ja koskettava amerikkalainen syvän etelän sukutarina 1900-luvun alkupuolen kauan sitten kadonneilta vuosikymmeniltä. Fannie Flaggin romaani, johon elokuva perustuu, on samalla tavalla hyväntuulinen ja saarnaamatta oikeita elämänarvoja opettava kuin elokuvakin. Sekä elokuvan että kirjan ideana on, että hyvin vanha nainen kertoo nuoremmalle, avioliitossaan ja elämässään kipuilevalle naiselle tarinaa nuoruudessaan tuntemastaan sinnikkäästä, yhteisöään kannattelevasta ja elämäniloisesta naisparista, jonka vasta kuolema erotti toisistaan.

Kerronnan keinoiltaan kirja on elokuvaa rikkaampi. Sekä elokuva että kirja rikkovat koukuttavalla tavalla tarinan kronologiaa, mutta kirjan kerronta on moniäänisempää. Kirjassakin tarina etenee toki sitä vanhainkodissa vieraalleen Evelyn Couchille kertovan Ninny Threadgooden äänellä kuten elokuvassakin, mutta kertojan osuuksien ohella kirjassa on sivuja paikallisuutisista, radiolähetyksistä ja muista dokumenteista.

Wikipedian mukaan Avnetin elokuvaa oli aikoinaan kritisoitu siitä, että sen katsottiin häivyttäneen kirjan lesbolaisia teemoja, mutta tätä en allekirjoita; sekä kirja että elokuva kuvaavat poikamaisen Idgie Threadgooden ja hänen kauniin ja hyvän rakastettunsa Ruthin suhteen on samalla lailla hienovaraisen korostamattomasti; suhde on sekä elokuvassa että kirjassa luonnollinen ja luonteva, syvään keskinäiseen kunnioitukseen ja aitoon tarpeeseen perustuva ja sellainen, että en muista edes esiteini-ikäisenä kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, keiden välisestä ystävyydestä oli kyse. Mutta tämä ei kuitenkaan ole Avnetin elokuvassa mitään häivyttämistä, vaan nousee suoran Flaggin romaanista, sillä siinäkään ei millään tavalla korosteta, että Idgien ja Ruthin rakkaudessa ja yhteiselämässä olisi mitään poikkeuksellista, mitä edes pitäisi korostaa.

Oman elämänsä taidetta

Michael Cunninghamin uusin romaani, By Nightfall (2010, suom. Illan tullen), sijoittuu tämän päivän vähän hienosteleviin, vähän pinnallisiin newyorkilaisiin taidepiireihin. Sen henkilöt ovat museoiden kuraattoreja, kriittisten pienilevikkisten taidelehtien toimittajia, erittäin varakkaita taiteensuosijoita ja eksentrisiä mutta riittävästi oikeanlaista mainetta saaneita taiteilijoita. Ystävyys- ja asiakkuussuhteet henkilöiden välillä ovat vähintäänkin monimutkaiset; esimerkiksi tutun taiteenostajan kanssa galleristin on osattava tasapainotella, tai tärkeät kaupat voivat jäädä syntymättä. On osattava sekä mielistellä että tulla mielistellyksi. Okay, not that funny. Remember, Peter: you are some hybrid of friend and hired help. You have latitude, but you can't get uppity. -- Bobby arrives at noon to cut his hair. -- Bobby's as flirtatious with Peter as Peter is with his middle-aged women clients, and probably for the same reasons.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Chelsean loft-asuntoihin, Manhattanin eteläkärjen metallinkiiltäviin moderneihin taidegallerioihin, nykypäivän seurapiirien cocktail-kutsuille. Elitistisestä asetelmastaan huolimatta romaanissa puntaroidaan kiinnostavalla tavalla sitä, miten meidän aikamme maailmassa taide, tuollainen primitiivisin ja tarpeellisin mahdollinen itseilmaisun muoto niin sen tekijälle kuin vastaanottajallekin, on tullut luoneeksi niin kiinteän suhteen rahaan, suureen rahaan, että se on yhä enenevässä määrin muuttumassa joksikin, joka ei todellakaan kuulu kaikille.

Niin kun ei muuten kuulu Cunninghamin romaanikaan, sillä se on sellaista taideproosaa, että sen lukeminen saa ihmisen ymmärtämään, miksi bestseller-listojen kuninkuus on dekkareilla ja muulla helposti omaksuttavalla viihteellä. Cunningham ei kuitenkaan kirjoita sellaista taideproosaa, jota olisi vaikea seurata (ainakaan,jos on yhtään tottunut lukemaan sisäistä monologia, jonka senkin Cunningham kyllä osaa pitää kurissa niin, ettei lukija sekoa ajatuksissaan). Cunningham kirjoittaa taidetta, taidepuhetta, puhetta taiteesta. Ja sitä on ihana lukea, jos kuuluu niihin, jotka Alanyan sijaan matkustavat talvilomalle Guggenheim-museoon ja jaksavat itsekin seistä tuntikausia jonkin nykytaideteoksen edessä tutkiskellen, pitävätkö siitä vai eivät, ja väitellen siitä, miten teos sovittautuu taiteen historiaan, kaanoniin, arvostukseen. Taidetta eritellään romaanissa ehkä liikaakin, tarpeettoman yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta hyvin taiten.

Ja kauniisti romaanin runsas taidepuhe sitten kiinnittyy myös siihen, miten romaanissa punnitaan elettyä elämää, tehtyjä valintoja, kuljettuja suuntia. Although he isn't religious, he adores those pre-Renaissance icons, those gilded saints and jeweled reliquaries, not to mention Bellini's milky Madonnas and Michelangelo's hottie angels. -- He can feel it sometimes - he can feel it tonight - that medieval world of sinners and the occasional saint conducting their travels under a paineet celestial infinitude. He's an art history guy, maybe he should have become... what?...a conservator, say--

Romaanin päähenkilö Peter Harris on 44-vuotias ja vaiheessa, jossa epäilykset eletyn elämän, tehtyjen valintojen ja kuljetun suunnan oikeellisuudesta valvottavat öisin. It's your life, quite possibly your only one. Still you find yourself having vodks at three a.m., waiting for your pill to kick in, with time ticking through you and your own ghost already wandering among your rooms. Prosessin käynnistää oikeastaan sattumanvaraiselle vierailulle saapuva Peterin vaimon Rebeckan huomattavasti nuorempi iltatähtipikkuveli Mizzy, 23, (i.e. Mistake, 'vahinko' (!)), jota kohtaan Peter alkaa tuntea yllättävää, voimakasta vetoa ja joka omat, vähemmän mairittelevat tarkoitusperänsä saavuttaakseen vastaa Peterin tunteisiin.

Seuraa voimakasta vellontaa. Peter käy läpi nuorena kuolleen Matthew-veljensä ja jokseenkin välinpitämättömien vanhempiensa varjossa viettämäänsä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, rakastumista täysin toisenlaisesta, yhteisöllisestä ja ennakkoluulottomasta perheestä tulevaan Rebeckaan, etäisiä välejään uhmakasta ja katkeraa irtiottoa isästään tekevään parikymppiseen tyttäreensä, joka saapui pyytämättä ja liian varhain, mistä Peter yhä tuntee syyllisyyttä: onko tytär vihainen, koska aavistaa, että ei ollut toivottu, vai siksi, että Peter on rakastanut häntä liikaa osoittaakseen, että sittemmin tytär on ollut mitä toivotuin? Jotenkin Peter ei tule ajatelleeksi - tai ehkä hän ei tule ajatelleksi siksi, että keski-iän kriisissään hänen ajatuksensa keskittyvät hyvin itsekkäästi vain häneen itseensä - että yhtä lailla kuin aikuistunut tytär on yhtäkkiä vieras isälleen, myös isä näyttää oudolta tyttären kasvaneessa mielessä. Vie aikaa, ennen kuin aikuinen lapsi on valmis tutustumaan uudelleen vanhempiinsa. Siihen asti ei Cunninghamin kirjassa vielä päästä.

Ja tietysti Peter käy kamppailua seksuaalisuutensa kanssa; onhan hän nyt yhtäkkiä ihastunut mieheen. Onko hän sittenkin homo, kuten veljensä, vai muistuttaako Mizzy vain niin valtavan paljon nuorta Rebeckaa, että pitkän avioliiton aikana jokseenkin valjuiksi ja arkipäiväisiksi käyneet tunteet muistuttavat itsestään?  Come on, if he were gay he'd have known it, wouldn't he? -- Men are great (well, some of them) but they're not sexy. Still, he wants to touch Mizzy. It isn't erotic, not exactly erotic. -- Why would you, why would anyone, want to be that straight?

Ja aivan kuten suhteessa tyttäreensä, myös suhteessa vaimoonsa Peter on jopa käsittämättömän itsekäs. Hän ei ole huomannut, että Rebeckakin on tavallaan onneton, Rebeckakin on ikääntynyt, myös Rebecka on tavallaan ihastunut Mizzyyn ja tämän vastuuttomaan vapauteen. Vasta kun Peterille on käynyt vähän nolosti pelimies-Mizzyn kanssa, hän lopulta kuulee, miten Rebecka sanoo omille teilleen (ja hyvin todennäköisesti huumeisiin) kadonneesta veljestään: "I was envious. I didn't want to be myself. I didn't want to be some mature, levelheaded person who could cut him a check. I wanted to be young and fucked up, and I don't know. Free."  Silloin Peter alkaa hitaasti ymmärtää, että tämä on hänen taidettaan, hänen elämänsä, ja hänellä on kaikki valta muokata se sellaiseksi, että siinä viihtyvät niin hän itse kuin vaimo, kuin isoksi kasvanut tytärkin. Romaanin loppu ainakin vihjaa tähän suuntaan, mutta sitä, millaisiin muutoksiin Peter Rebeckoineen päätyy, ei lukijalle enää näytetä.

Rikosrouva ratkaisee

En ole koskaan ollut dekkarien lukija, vaikka televisiosta katson melkein poikkeuksetta vain erilaisia poliisisarjoja, oikeussalidraamoja, rikospaikkatutkimuksia. Jostain syystä se, mikä viihdyttää minua näytettynä, pitkästyttää kerrottuna. Päätin kuitenkin koettaa onneani ja lukea Agatha Christien Hercule Poirot -dekkarin Cards on the Table (1936).

Olin katsonut kirjan pohjalta filmatun tv-dramatisoinnin (2005) YLE Areenasta ja saanut mutkikkaasta juonesta sen verran kiinni, että olin ymmärtänyt murhaajan olleen lääkäri, jolla oli ollut homoseksuaalinen suhde potilaansa miehen kanssa. Henkirikoksen uhri puolestaan oli omalaatuinen mr. Shaitana, niin ikään poikarakkauden suosija, joka oli tavallaan aikeissa paljastaa, että suhteen ilmi käymisen pelossa lääkäri oli jo aiemmin murhannut miesystävänsä vaimon aiheuttamalla tälle verenmyrkytyksen saastuneella rokotusneulalla. Mr. Shaitanan murhasta epäiltiin myös säikyn oloista nuorta naista, joka puolestaan oli tulla mustasukkaisen naisystävänsä hukuttamaksi alettuaan heitellä turhan ihastuneita huokauksia niin ikään Shaitanan murhasta epäillyn majurin suuntaan.

Oli pakko tarkistaa, miten moiset käänteet alkuperäisessä teoksessa oikein esitettäisiin.

Tietysti konventionaalisemmin. Mr.Shaitana on niin kirjassa kuin tv-versiossakin omalaatuinen keräilijä, joka kerskuu Poirot'lle keräilevänsä sitä, mikä rikollisuudessa on kaikkein kiinnostavinta: täydellisen, siis ratkaisemattoman, murhan tehneitä rikollisia. Todistaakseen väitteensä Shaitana kutsuu luokseen illalliselle Poirot'n lisäksi kolme muuta rikosten selvittämiseen erikoistunutta henkilöä - poliisin Scotland Yardista, salaisen palvelun agentin ja rikosromaaneja liukuhihnalta tehtailevan Ariadne Oliverin - sekä mrs. Lorrimerin, Anne Meredithin, dr. Robertsin ja majuri Despardin, joista kunkin Shaitana uskoo murhanneen jonkun jäämättä teostaan kiinni. Shaitana laittaa vieraansa pelaamaan bridgeä eri huoneisiin, "murhaajat" yhteen ja etsivät toiseen, ja lupaa pelien päätyttyä paljastaa jotakin hyvin kiinnostavaa. Sitten hän asettuu mahdollisten rikollisten kanssa samaan tilaan ja löytyy pelin jälkeen murhattuna.

Poirot, poliisit ja dekkarikirjailija ryhtyvät selvittämään tapausta, ja monimutkaisten ja useita uhreja vaatineiden käänteiden jälkeen Shaitanan murhaajaksi paljastuu dr. Roberts, jolla tosiaan on kontollaan jo aiempi henkirikos: saadakseen rauhassa jatkaa heilastelua naispuolisen potilaansa kanssa tohtori on järjestänyt tämän herran pois päiviltä. Ah, niin tavallista. Myöskään nuoren Annen ja hänen asuinkumppaninsa Rhodan suhteen kuvauksessa ei ole samanlaista suhteen laatuun viittaavaa virettä kuin tv-sovituksessa, ja tappoyritykseen johtava mustasukkaisuuskin selitetään sillä, että tyttöraasut olivat kumpikin ihastuneet samaan komeaan majuriin. Tylsää!

Olin pitänyt Cards on the Tablen tv-versiota vetävänä, mutta alkuperäisteos ei tuntunut yhtä lennokkaalta. Juonenkäänteitä kyllä riittää, mutta jokin vangitseva puuttuu. Ehkä syy on sovituksessa. Vaikka tv-elokuvassa on säilytetty kirjan tapahtuma-aika, jokin ajattoman oloinen 1930-luku, ihmissuhdekuviot on päivitetty nykyajan kannalta kiinnostavimmiksi, ja se vaikuttaa olleen toimiva ratkaisu. Kirjassa jatkuvasti esiintyvä - nykynäkökulmasta käsittämätön - sovinistinen vääntö naisen ja miehen aivojen logiikan erilaisuudesta (poliisitja Poirot jatkuvasti kommentoivat Ariadne Oliverin kykyä ratkoa rikoksia, ja tämä itsekin tuntuu välillä suhtautuvan itseensä tarpeettoman alentuvasti) rasittaa, eikä myöskään tunnu uskottavalta olettaa, että salarakkauden takia pitäisi ryhtyä murhaamaan. Homoseksuaalisista suhteista kiinni jäämisen pelko noina aikoina on sen sijaan jo ihan hyväksyttävä motiivi.

Kirjan kielikään ei säkenöi omaperäisyydellään, eivätkä kerrotut henkilökuvat rakennu psykologisesti uskottaviksi kuin kuvakulmilla ja leikkauksilla vihjaavassa tv-kerronnassa. Niinpä Cards on the Table -kirjan kiinnostavimmaksi anniksi jää dekkarikirjailija Ariadne Oliver, joka on Christieltä verraton veto. Fiktiivinen dekkaristi tuo teokseen parodisen metatason, joka yllättäen nostaa kirjan tusina-poirot'den yläpuolelle.

Oliverin henkilöhahmon kautta dekkarikirjailija Christie voi kommentoida lajinsa piirteitä. Ariadne Oliver kuvataan stereotyyppisenä kaavamaisia ratkaisuja viljelevänä kirjailijana, joka suhtautuu itsekin työhönsä varsin innottomasti: "Some days I can only keep going by repeating over and over to myself the amount of money I might get for my next serial rights. -- When I count up I find I've only written thirty thousand words instead of sixty thousand, and then I have to throw in another murder and get the heroine kidnapped again. It's all very boring." Kirjailijaa ei kiinnosta olla tarkka yksityiskohdissa - näin hän tokaisee Scotland Yardin poliisille tämän yrittäessä oikoa joitakin Oliverin viimeisimmän romaanin virheitä - ja hänen suurin intohimonsa olisi oikeiden rikosten ratkominen, missä hän uskoo olevansa aivan erityinen haka.

Oliverin kirjoilla on sellaisia nimiä kuin The Death in the Drain Pipe ja The Affair of the Second Goldfish - kuulostavatko tavallaan tutuilta? - ja hänen salapoliisinsa on suomalainen Sven Hjerson: "And I only regret one thing - making my detective Finn. I don't really know anything about Finns and I'm always getting letters from Finland pointing out something impossible that he's said or done." Lieneeköhän Christie itse saanut vastaavaa palautetta belgialaiselta lukijakunnaltaan? Suomalaisen yleisön Oliver ainakin epäilee lukevan dekkareita poikkeuksellisen paljon ja tarkkaan.

Joka tapauksessa Christie käytti Oliveria henkilönä myös muutamassa muussa romaanissaan, ja vaikken dekkareista edelleenkään usko liiemmin syttyväni, hersyvä fiktiivinen rikosrouva voisi olla syy lukea joskus vielä jokunen tätäkin lajia. Muuten tuntuu, että Christien romaanit ovat lähinnä hyviä elokuvakäsikirjoituksia, joista oivaltavalla sovittamisella saa erityisen viihdyttäviä ohjelmia sunnuntai-iltojen ratoksi.

Sisyfos ja Dylan Thomas

Kun Vesa Sisättö kehuu nuorille suunnattua (tieteis-)kirjaa, kannattaa ainakin teini-ikäisille kirjallisuutta opettavien lukea se. Vaikkei koskaan saisi nuoriaan innostumaan teoksesta, saa ainakin itse kiehtovan ja kepeän, mutta ajatuksia herättävän lukukokemuksen, joka kaikkein ilmeisimmän pintatasonsa alla tarjoaa tarttumapintaa aikuisellekin lukijalle, kuten tämä elokuun alussa Hesarissa arvosteltu teos.

Yhdysvaltalaisen Ally Condien - aiemmalta ammatiltaan lukion kirjallisuuden opettaja, muuten - nuortenromaani Matched (2010, suom. Tarkoitettu) on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka kuvaa kansalaisiaan äärimmäisellä tavalla kontrolloivaa yhteiskuntaa (Society). Kullekin yksilölle on määritelty juuri hänen kyvyilleen ja taidoilleen sopiva työpaikka ja tehtävä yhteiskunnassa. Yksilönvapautta ei ole edes jokapäiväisen leivän verran, sillä Yhteiskunta toimittaa päivittäin kullekin kansalaiselleen vitamiini- ja kaloripitoisuudeltaan räätälöidyt ruoka-annokset. Ihmisiä mitataan kaikin tavoin, ja jopa heidän untaan monitoroidaan mittauslaittein. Tavoitteena on, että Yhteiskunnan kansalaiset elävät pitkän, terveen elämän, mikä varmistetaan myös siten, että Yhteiskunta jalostuttaa kansalaisensa; parinvalinta perustuu kaikenlaiseen sortteeraamiseen mieltyneen Yhteiskunnan geneettisiin tietokantoihin.

Pintatasolla Matched käsittelee - kuten Sisättö Hesarissa kirjoittaa - päähenkilö Cassian valintaa tutun ja turvallisen ja vaarallisen mutta kiehtovan poikaystävän välillä. Cassian kohdalla parinvalinnassa nimittäin tapahtuu virhe, ja hän saa vahingossa kaksi paria, turvallisen Xanderin ja vaaralliseksi kategorisoidun Kyn, jonka ei olisi pitänyt voida edes osallistua parinvalintaan. Kuvio on tuttua teiniromantiikkaa, eikä siitä sen enempää tässä, sillä kuten kunnon scifi-romaanin kuuluukin, Matched herättelee ajattelemaan myös oman aikamme yhteiskuntaa, etenkin yksilönvapauden ja yhteiskunnallisen kontrollin suhdetta.

Vaikka oma yhteiskuntamme ei konkreettisesti puutukaan kansalaistensa elämään, se silti ohjailee sitä monin tavoin esimerkiksi koulutuksen, viranomaisten ja lehdistön kautta. Se, minkä Matched-romaanin Yhteiskunta tekee kaikkialle ulottuvan valvontakoneistonsa avulla, tehdään meillä tiedotusvälineissä, esimerkiksi varoitetaan liian kovien treenien vaaroista ja suositellaan sykemittarin käyttöä, kuten tässä YLE:n jutussa. Matched-romaanissa Cassia juoksee kotona juoksumatolla (ulkona juokseminen on tietenkin kielletty, koska sitä ei voida valvoa ja se voi olla ihmiselle vaarallista), joka tietenkin varoittaa säännöllisesti liian kovasta treeninopeudesta ja voi estää piittaamattoman tai potentiaalisen itsensä vahingoittajan lenkkeilyn kokonaan. En tarkoita, etteikö hyvää tarkoittavien asiantuntijoiden neuvojen noudattamisessa olisi järkeä. Mutta neuvojen noudattamiseen pakottava Yhteiskunta muistuttaa, kuinka tärkeää vallan väärinkäytön estämiseksi on myös ajatella itse, kriittisestikin.

Matched pyrkii osoittamaan, että ihmisen ajattelu saadaan helposti kahlehdituksi tukahduttamalla tämän luovuus. Yhteiskunnassa esimerkiksi piirtämistä ei opeteta enää alakoulun jälkeen, musiikki toteutetaan koneellisesti, lapset opetetaan lukemaan, mutta kirjoittaminenkin tapahtuu lukulaitteella, valmiita sanoja vain pannaan peräkkäin. Kukaan ei luo mitään uutta. Aiemmasta sivilisaatiosta on säilytetty rippeitä: sata laulua, sata maalausta, sata tarinaa, sata runoa. Matched antaa ymmärtää, että säilytetyt teokset ovat sellaisia, että ne mahdollisimman vähän korostavat mitään ihmisen omaan tahtoon liittyvää, ne ovat pehmeitä ja helposti omaksuttavia esimerkkejä menneestä kulttuurista. Cassia saa isoisältään kaksi uhkarohkeasti säilytettyä Dylan Thomasin runoa ja tajuaa nopeasti, miksi Yhteiskunta on päättänyt hävittää taistelemaan kehottavat runot. Säkeet Do not go gentle into that good night ja Rage, rage against the dying of the light puhuttelevat Cassiaa, jonka isoisä pakotettiin kuolemaan 80. syntymäpäivänään, kuten kaikki Yhteiskunnan asukkaat, ja joka itse on vähitellen alkanut kyseenalaistaa täydellisyyteen pyrkivän Yhteiskunnan tavoitteet ja keinot.

Dylan Thomasin runouden ohella Cassiaa motivoi myös antiikin tarina Sisyfoksesta, joka jostakin rikkomuksesta oli saanut rangaistuksekseen vierittää kiveä ylös vuoren huipulle, mistä kivi aina vierii uudestaan alas, ja vierittäminen on aloitettava alusta. Matched-romaanissa tarina on Cassian toisen kumppanin, Kyn, isän suosikkitarina, koska Sisifos was crafty and sneaky and always causing trouble for the Society and the Officials. Tarina kuvaa, kuinka Yhteiskunnan valvomat kansalaiset jatkuvasti tekevät työtä jonkin sellaisen eteen, jonka hedelmistä he eivät itse pääse nauttimaan. Lisäksi se, että kirjailija on päättänyt antaa antiikin aikaisen myytin kulkeutua vain hieman muuttuneena tulevaisuuden Yhteiskuntaan korostaa sitä, että tarinan voimaa ei kuitenkaan ole mahdollista täysin tukahduttaa. Vaikka kukaan ei kirjoittaisi mitään, suullinen perinne elää ja antaa Cassialle mahdollisuuden kasvaa ihmisenä ylittämään hänelle asetetut rajat.

Teiniromantiikkaa tarjoilevaksi kirjaksi Matched jaksaa viihdyttää aikuista lukijaansa varsin hyvin, koska rajojen ylittämisen ja vapaan tahdon problematiikkaa ei käsitellä vain suhteessa järjestettyihin avioliittoihin ja romanttiseen rakkauteen. Edes se, että Cassia rakastuu hänelle ei-määrättyyn Kyhin, ei ole täysin sattumanvaraista, vaan siihen ovat puuttuneet niin jokin toistaiseksi tuntemattomaksi jäävä taho kuin Yhteiskunnan viranomaisetkin. Mielenkiintoista ja älyllistä pohdittavaa tarjoaa myös se, että vaikka Yhteiskunta määrääkin sen, millainen kunkin yksilön elämästä tulee, elämä Yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole läpeensä pahaa tai onnetonta, vaan pikemminkin päinvastoin. Useimpien elämä on onnellista, tervettä ja huoletonta. Pakkonaitetutkin oppivat rakastamaan toisiaan. Cassian tehtäväksi jääkin punnita, millaisia muutoksia hän haluaa saada aikaan. Se, mihin ratkaisuun Cassia päätyy, selvinnee trilogiaksi tarkoitetun sarjan vielä ilmestymättömissä osissa.

Kaisan kesäeskapismia, osa 1: Pratchettin lämmintä komediaa

Toinen sankarittaristanne ei ensin ehdi lukea, ja kun ehtii, pääsee niin lukemisen makuun, ettei millään viitsisi pysähtyä kirjoittamaan. Korjaan tapani, uskottehan... Työt ovat taas alkaneet, mutta en aio antaa sen lannistaa!

Kesä on monille aikaa, jolloin luetaan kepeää kirjallisuutta: dekkareita, jännäreitä, vanhoja akuankkoja. Yksi oman kesälukemistoni kulmakivistä on ehdottomasti fantasia. Ja fantasiasta kepeintä (tai sanotaanko: kepeintä mutta silti luettavaa) osastoa ovat Terry Pratchettin Discworld (Kiekkomaailma) -kirjat.

Luen vanhojakin Pratchettejä aina välillä uudestaan, kun kaipaan jotain kevyttä, mutta tällä kertaa luin lyhyen ajan sisällä kaksi uutta Pratchettiä: "aikuisten" Discworld-sarjaa olevan Unseen Academicals (2009) -niteen ja "nuoremmille lukijoille" suunnatun, samaan maailmaan sijoittuvan Tiffany Aching -kirjan I Shall Wear Midnight (2010). Ikäryhmäkuvaukset sitaateissa siksi, että ne ovat mielestäni varsin viitteellisiä. Aikuisten Pratchettiä voi huoletta suositella 11-vuotiaalle, joka pystynee nauttimaan niistä siitä huolimatta, että osa vitseistä varmasti menee ohi, ja Tiffany Aching -kirjojen parissa olen itse viihtynyt kiitettävästi tuntematta tarvetta etsiä jostain lasta, jolle lukea niitä ääneen.

***

Unseen Academicals ilmestyi alkujaan kauppoihin puolisen vuotta ennen jalkapallon MM-kisoja. Sopiva ajoitus, sillä jalkapallo on keskeisessä osassa kirjan juonta. Kiireisessä Ankh-Morporkin suurkaupungissa se on köyhien kaupunginosien raaka mutta suosittu laji, josta eliitti ei ole kiinnostunut kuin siinä määrin, kuinka paljon kannattajajoukkojen adrenaliiniryöpyt työllistävät kaupungin vartiostoa. Kiinnostus kuitenkin herää puhtaasti urheilun ulkopuolisista syistä: kaupungin yliopiston velhot huomaavat eräässä sopimuksessa pienen präntin, jonka takia he ovat vaarassa menettää huomattavan summan rahaa - puhumattakaan juhla-aterioista - jolleivät välittömästi perusta jalkapallojoukkuetta ja ryhdy kilpailemaan. Ja siitähän soppa syntyy.

Tämän osan juonta pystynee arvaamaan ennalta monikin, mutta Pratchett nostaa pian esiin sivujuonia, jotka muuttuvat jalkapalloa tärkeämmäksi. Velhojen toilailut jäävät täytesketseiksi, ja keskiöön nousevatkin heidän palkollisensa, Näkymättömän yliopiston monenlaiset palvelijat ja keittiöväki. Jalkapallosta muodostuu vain viitepiste muille asioille, joita pienten ihmisten elämässä tapahtuu: rakkaudelle, unelmiensa metsästykselle, itsensä etsimiselle ja toisten ihmisten (ja muiden humanoidirotujen, kun nyt fantasiaympäristössä ollaan) kanssa toimimiselle.

***

I Shall Wear Midnightin keskiössä on aiemmista nuortenkirjoista tuttu Tiffany Aching, nyt jo valmis noita, oppityttövuosiensa jälkeen valmis palaamaan noidaksi kotiseudulleen. Se tarkoittaa suurta vastuuta, mutta on samalla kunniavelvollisuus. Mutta kun on kerran lähtenyt, palaaminen ei ole ongelmatonta: vanhat naapurit vierastavat tyttöä, jonka erilaisuus ei ole kasvaessa vähentynyt. Pahaksi onneksi Tiffanyn edellisen seikkailun tiimellys on herättänyt vanhan pahan voiman: se saa ihmiset uskomaan toisistaan pahinta ja vihaa erityisesti noitia. Voitte arvata uhan... Pakeneminen on mahdotonta, ja kylän velvollisuudet eivät odota, sairaat ja vanhukset on hoidettava, kuului siitä kiitosta tai ei.

Oman itsensä löytäminen on esillä tässäkin Pratchettin kirjassa. Niin Tiffany kuin muutkin kirjan hahmot joutuvat ratkomaan sitä ikuista kysymystä, kuinka paljon voi antaa muiden odotusten ja käsitysten muokata omaa elämäänsä. Myös vapaista, helpoista valinnoista seuraa vastuunsa. Kuten monissa Pratchettin viimeaikaisissa teoksissa - myös Unseen Academicalsissa - myös suvaitsevaisuus nousee keskeiseksi teemaksi.

***

Pidän Pratchettiä hyvin brittiläisenä koomikkona: hän on sujuvakielinen ja naseva, sivistynyt (sekä klassisemman että populaarimman kulttuurin suhteen), kuvaa monesti osuvasti brittiläistyyppistä luokkayhteiskuntaa ja on ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta lämmin. Lisäksi moraalikysymykset ovat hänelle tärkeitä. Tärkeää on myös välillä nauraa tarinan yksityiskohtien avulla itselleen, meidän maailmallemme: on ihastuttavaa, kuinka fantasiaympäristössäkin voi irvailla jopa sellaisille nykyajan ilmiöille kuin jatkuva tekstiviestien lähettely. Vakavimmista aiheista Pratchettin tuotannossa voi nähdä vahvojakin allegorioita esimerkiksi kansojen ja uskontojen vihanpidolle.

Monet sanovat, että Pratchettistä joko pitää paljon - tai sitten ei lainkaan. Tunnen ihmisiä, joita nokkelat parodiat ärsyttävät lähtökohtaisesti; samoin ihmisille, jotka haluavat lukea vain taidekirjallisuutta, ei Pratchett liene oikeaa luettavaa. Muille voinkin suositella. Erityisesti englanniksi: paitsi että Pratchettiä on tietenkin mahdotonta kääntää niin, että kaikki sävyt (ja vitsit!) säilyisivät, kirjoilla on ainakin minulle ollut sanavarastoa kasvattava vaikutus.

Ihana Iris

Tuli siskon kanssa puhetta klassisista tyttökirjoista. Miksi jokin kirja tenhoaa vielä sata vuotta julkaisemisensa jälkeenkin, miksi jokin toinen tuntuu ummehtuneen vanhanaikaiselta. Sisko oli lukenut Rauha S. Virtasen Selja-sarjaa, minä päätin uskaltautua vuosien tauon jälkeen Anni Swanin pariin.

Vuonna 1916 julkaistu Iris rukka edustaa tyttökirjallisuutta klassillisimmillaan. Päähenkilö Iris on tavallaan orpo, sillä hänen äitinsä on kuollut ja isänsä, "vain soittotaitelija", maailmalla. Vaatimattomassa metsäpirtissä asuvasta Iriksestä huolehtii palvelusväki - onneksi kuitenkin rakastavasti. Iriksen eno, pankinjohtaja Heinonen, kuitenkin kutsuu Iriksen luokseen Helsinkiin, jotta tyttö pääsee kouluun.

Enon kuoleman jälkeen Iriksen elatus- ja kasvatusvastuu siirtyvät - myös tyttökirjoille tyypillisesti -  ankaralle vanhapiikatädille, opettajatar neiti Hammarille, joka ei tietenkään näe koulimattomassa luonnonlapsessa mitään hyvää. Tyttökirjojen tuhkimotarinatraditiota Iris rukassa edustaakin se, että poikkeuksellisuutensa takia Iris saa jatkuvasti kestää toisten arvostelua, moitteita ja huomautuksia. - Mutta taivas varjelkoon, Irishän on aivan kauhea. Miksei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan?

Kertojan ote Iristä kohtaan on kuitenkin myötätuntoinen, mutta ei Iriksestä mitään siloteltua kiiltokuvaa tehdä. Pikemminkin korostetaan sankarittaren inhmillisyyttä ja raikasta omaperäisyyttä suhteessa monella tapaa latteampiin toinen toistaan muistuttaviin sivuhenkilöihin, Iriksen pinnallisiin serkkuihin ja koulutovereihin. Esimerkiksi Iriksen kanssa ystävystyvä, tavoiteltu Ulla Stjernfelt selittää pitävänsä Iriksestä, koska tämä on omanlaisensa. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.

Ja lopussa - ja vähän jo aiemminkin - Iris saa tilaisuutensa väläyttää todellista osaamistaan, upeaa lauluääntään, jota ihailevat ja kadehtivat nekin, joiden mielestä Iris on ollut vain moukkamainen maalaisserkku. Eikä pitkään poissa ollut isäkään osoittaudu tietenkään miksikään vähäiseksi soittoniekaksi, vaan arvostetuksi viulistiksi, joka on kyllin varakas maksaakseen Iriksen kouluttamisen neiti Hammarille aiheuttamat kustannukset ja jonka seurassa kelpaa lähteä takaisin kotiin, kesälomalle.

Esimurrosikäisenä ahmin Anni Swanin varhaisnuorille suunnattuja kertomuksia, joista Iris rukka oli suurin suosikkini. Se ei pettänyt myöskään aikusita lukijaansa. Vaikka juoni ja juonenkäänteet eivät ole monimutkaiset, silti niissä on jokin viehättävä salaperäisyyden tuntu. Sadanvuoden takainen, vanhanajan Helsinki kiehtoo ajureineen, luistinratoineen, Kaivopuistoineen ja Fazerin kahviloineen. Lapsilla on sellaisia nimiä kuin Eva Kalm ja Maili Borg ja Erkki Pohjola, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan veljellisen toveruuden hengessä. Kutsuilla syödään leivonnaisia. Aikuiset ovat presidentin rouvia, kenraalittaria, tehtailijoita ja englantilaisia kotiopettajattaria. Koulua käydään joko Suomalaisessa yhteiskoulussa, normaalilyseossa tai tyttökoulussa, ja opettajan päiväkirjan piilottamisesta erotetaan koulusta koko kevätlukukaudeksi. On muhveja ja nyöritettyjä kenkiä, ja keikarimainen Aksel, jolla on aina tärkätyt housut ja kaulukset pystyssä - siis autenttista ajankuvaa, hupsuille romantikoille sopivaa haaveilua ja huumoria.

Tulin siskolle sanoneeksi - ennen kuin olin Iris rukkani uusintakierroksen aloittanut - että kestääkseen aikaa kirjan täytyy välttää tuomasta liiallisesti esiin oman aikansa aatemaailmaa, koska vanhentuneiden näkemysten lukeminen vaivaannuttaa tai vähintäänkin huvittaa tahattomasti. Ei Iris rukkaakaan ole kirjoitettu aatteellisessa tyhjiössä, mutta toitottamisen sijaan kasvattaminen on jätetty rivien väleille. Kertoja ei saarnaa maalla yksinkertaisissa oloissa varttuneen Iriksen olevan paljon aidompi ja kiinnostavampi ihminen kuin sievillä kutsuilla kauniissa vaatteissaan koreilleet serkkunsa, vaan näyttää sen. Reippauden, punaposkisen maalaisuuden, toveruuden ja tervehenkisen reiluuden korostaminen ei myöskään tämän päivän itsekeskeisessä ja kyynisessä ilmanalassa tunnu mitenkään vaivaannuttavalta.  Päinvastoin.

Hämärän tarinoita aikuisille

Heti alkuun on tehtävä selväksi, että en koskaan lue tällaisia kirjoja.

Kirjan elokuvaoikeudet on myyty - tähtitieteelliseen hintaan -  jo vuosia ennen kirjan julkaisemista.
Kirjassa on enemmän kuin 500 sivua (963, tarkalleen ottaen), ja sen sanotaan aloittavan trilogian.
Kirja on trilleri. Ja vampyyritarina. Ja lännenromaani.

Ja ehkä vielä jotain muutakin, niin kuin teksasilaisen englannin professorin Justin Croninin The Passage (2010, suom. Ensimmäinen siirtokunta). Se tarttuu käteeni kirjakaupassa, ja sen ensimmäinen virke Before she became the Girl from Nowhere - the One Who Walked In, the First and Last and Only, who lived a thousand years, she was just a little girl in Iowa, named Amy. Amy Harper Bellafonte. kutkuttaa mielikuvitusta niin, että en huomaa kannen myynninedistämislausuman (Enthralling... Read this book and the ordinary world disappears) olevan peräisin Stephen Kingiltä ja että sisäsivun ensimmäinen, the Guardianista poimittu ylistyslaina mainitsee vampyyrit. Mutta koska The Passage ei todellakaan ole mikään alaikäisille tarkoitettu Twilight Saga, olen elämäni elävimmistä painajaisunista huolimatta koukussa jo kauan ennen kuin tekstissä päästään lähellekään vampyyreita enkä pysty enää huolestumaan edes siitä, että profiloidun ihmiseksi, joka innostuu kirjasta, jota markkinoidaan maailman tunnetuimman kauhukirjailijan nimellä.

Ja vaikka en koskaan lue tällaisia kirjoja, The Passage tuo mieleen yllättävän monta aiemmin lukemaani kirjaa: Pulitzer-palkitun Cormac MacCarthyn teoksen The Road (2006, suom. Tie), ekofeministisen Sheri S. Tepperin kiehtovan tieteisromaanin Grass (1989, suom. Ruohojen maa), jopa ihailemani Margaret Atwoodin dystopiat Oryx and Crake (2003, suom. Oryx ja Crake) ja The Year of the Flood (2009, suom. Herran tarhurit) - palaamattakaan edes kaikkiin lapsuudessa ahmittuihin scifi-kirjoihin (Monica Hughesin Tietokoneen vangit (1986) ja Uniensieppaaja (1990), John Christopherin Tripodien aika (1967-1968),  Robert C. O'Brienin Tohtori L. - vieras kuolleesta maailmasta (1978)).  Näissä kaikissa, kuten The Passagessakin, asetelma on post apokalyptinen, mikä kieltämättä on juuri se genrekirjallisuuden haara, joka minua vetää puoleensa. Kuvitelmat ihmiskunnan lähes täydellisestä tuhosta, siihen johtaneista syistä ja siitä selviävien harvojen eloonjäämistaistelusta ruokkinevat jotain sellaista puolta minussa, joka saa väristyksiä keskittyessään ajattelemaan sitä, miten suunnattoman suurta ja samalla äärettömän haurasta ja nopeasti katoavaa ihmiskulttuuri on.

The Passagessa ihmiskunnan (no, ainakin pohjoisamerikkalaisen ihmiskunnan) tuhoon johtaa Yhdysvaltojen armeijan kaikessa hiljaisuudessa kehittelemä virus, jonka leviämistä ei pystytä estämään. Virus on löydetty syvällä Etelä-Amerikan viidakoissa eläviltä lepakoilta, ja se on armeijan kannalta siinä mielessä kiinnostava, että se muuttaa kantajansa hyvin hitaasti vanhenevaksi, voimiltaan ja kyvyiltään ylivertaiseksi, verenhimoiseksi, pimeällä saalistavaksi tappokoneeksi. Vähän niin kuin vampyyriksi. Kun virus pääsee valloilleen, sen sairastuttamat entiset ihmiset ("viraalit") hävittävät käytännöllisesti katsoen kaiken elämän nykyisen USA:n alueelta. Tämä tapahtuu noin meidän päivinämme.

Satakunta vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen liki ainoat ihmiset asuvat Kaliforniaan perustetussa siirtokunnassa, joka on rakennettu korkeiden muurien sisäpuolelle ja jota läpi yön päällä pidettävät valonheittimet ja siirtokuntalaisten kehittelemä lainsäädäntö suojaavat niin kauan, kunnes entisiltä ajoilta peräisin olevat virtalähteet alkavat reistailla, viraalit käyttäytyä aiempaa raa'emmin ja yhä useammat siirtokuntalaiset nähdä toistuvia, syvään masennukseen syökseviä painajaisunia. Kun siirtokuntaan vielä kävelee tyhjästä nuori tyttö, Amy, jolla vaikuttaa olevan yliluonnollisia kykyjä ja jonka niskasta löytynyt mikrosiru pyytää palauttamaan Coloradoon, on tietyn porukan lähdettävä seuraamaan nurmettuneita valtateitä ja etsittävä suojaa viraaleilta niin autioituneilta huoltoasemilta kuin lähes romahtaneiden kauppakeskusten käytäviltä ja vältettävä samalla myös muun ihmiskunnan rippeiden ja ennen lopullista tuhoa käydyn sodan jälkeensä jättämät vaarat. 

Luen The Passagea ahmimalla, kuin jotain aikuisten Harry Potteria. Näen yö yöltä järkyttävämpiä painajaisia, mutta kirja pitää otteessaan. On pakko saadat tietää, mitä maailmalle on tapahtunut, onko jossain vielä jäljellä ihmisyyttä, päästäänkö viraaleista eroon. Jossain puolivälin jälkeen jännitys vähän hellittää, tuntee, kuinka aletaan laskeutua kohti viimeistä taistelua, eikä enää ole kyse siitä, tuleeko taistelu, vaan siitä, millainen taistelusta tulee. 

The Passagen vahvoja puolia ovat jännittävä, koukuttava juoni ja uskottavat henkilöhahmot. Koska sivuja on paljon, kirjailija pystyy juonen kuljettamisen ja actionin ohella myös rakentamaan henkilöille historiaa ja tunne-elämää, jotka motivoivat heidän toimintaansa pelkojen, taistelujen ja uhkarohkeiden retkien maailmassa. Eikä maailmasta paljasteta liikoja kerralla, mikä saa lukijan kiinnostuksen pysymään yllä. Vähä vähältä lukijalle tarjotaan tietoa niin vampyyriviruksen synnystä kuin siihen liittyvistä suuremmista suunnitelmista kuin siirtokuntaa ympäröivän maailman tapahtumista. Seuraavaan osaan tarttumiseen yllyttänee ainakin se, että Euroopan ja Aasian kohtalot jätetään The Passagessa auki. Valtameren olemassaolosta on kuitenkin jo vihjattu... 

The Passage on myös monesti todella karmaisevalla tavalla pelottava, mutta nimenomaan siksi, että se ei kerro tai näytä liikaa, vaan vihjaa. Esimerkiksi viraalien ulkonäköä ei kertaakaan kuvailla kovin tarkkaan eikä niiden toiminnan anneta kestää kovin pitkään, mutta silti ne tulevat uniin ja painajaisiin tehokkaammin kuin valkokankaalta koskaan. Virustartunnan takia yksilöllisyytensä menettäneet viraalit tosin taitavatkin rakentaa jonkinlaista kollektiivista tajuntaa juuri unien ja painajaisten kautta ja koettavat sitä kautta houkutella luokseen uusia uhrejakin. Ei ihme, että lukijan pelkohermot ovat koetuksella.

Koetuksella ovat myös istumalihakset, sillä koukuttavuudestaan huolimatta The Passagessa on liikaa sivuja. Vaikka henkilökuvaus on uskottavaa, siinä tapahtuu myös ylilyöntejä, ja juonenkuljetuksessa eksytään välillä aivan turhille sivupoluille (jollei niistä nyt sitten ole hyötyä sarjan tulevissa osissa), jolloin tuntuu, että veto loppuu ja jäädään junnaamaan paikoilleen. Pysähtymisen tunnelmaa selittää toki sekin, että kirjailija on hyödyntänyt eri genrejen piirteitä; alkuosan vauhdikasrytminen trilleri muuttuu siirtokunnan muurien sisällä vartiotaan pitävien eloonjääneiden arkielämän kuvaukseksi, eikä suurimman osan aikaa jalan matkaansa taittavien Coloradon-retkeläistenkään matkakuvaus kovin rivakasti etene. Myöskään suuri lopputaistelu ei aivan vakuuta, mutta toisaalta: eipähän tarinaa ainakaan kuljeteta sellaiseen päätökseen, josta jatko-osan olisi vaikea jatkaa.

En koskaan lue tällaisia kirjoja, mutta The Passage viihdytti niin, että oikeastaan odottelen jo vähän malttamattomana trilogian seuraavaa osaa. Ja vaikka The Passagen viraalit muistuttavat perinteisen kuvaston vampyyreja vain varsin etäisesti, luulen saaneeni tartunnan. Hankin nimittäin jo käsiini Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus (2009, engl. The Strain), jossa ainakin takakansitekstin perusteella vaikuttaisi olevan melko samankaltainen asetelma kuin juuri lopettamassani The Passagessa. Hämärän tarinat vievät mukanaan, sillä minkäpä sitä ihminen oman aikansa epookille mahtaa.

Asumaan sinne ei jäädä

Isän nimi on Heikki "Hänk Puukoski" Linna, ja poikansa hän on leikkisästi nimennyt Väinöksi. Kun jo hyvän matkaa alkoholisoitumassa oleva isä tapaa teini-ikäisen poikansa ensi kertaa baarissa, humalassa, hän toivottaa tämän lämpimästi tervetulleeksi, mutta neuvoo sitten: Se on vierailuja varten, muista. Tämä toinen maailma. Asumaan sinne ei saatana jäädä.

Isän reissut kuitenkin pitkittyvät, toinen maailma muuttuu kodiksi. Vuosia myöhemmin poika palaa lapsuudenkaupunkiinsa tarkoituksenaan houkutella isä paluumatkalle. Samalla palataan pojan lapsuuteen ja nuoruuteen, isän alkoholismiin, perheen salaisuuksiin.

Isä ja poika, Hänk ja Väinö, ovat todentuntuisia henkilöitä Turkka Hautalan painokkaassa romaanissa Paluu (2011), joka puntaroi suomalaiseen kulttuurin alkoholikeskeisyyttä. Miksi Jeppe juo? Ja vastaus kuuluu: riippuu jepestä.
 
Väinö kokee itsensä sosiaalisesti taidottomaksi. Hän ei ole hauska, hän ei keksi sanottavaa tai sanottava tulee ulos erilaisena kuin oli tarkoitus. Bussista hän jää varmuuden vuoksi kilometritolkulla liian aikaisin, ettei tarvitse puhua bussiin nousseen vanhan tutun kanssa. Humalassa Väinö on erilainen. Hauskempi. Sanavalmiimpi. Humalassa hän saa tytönkin, vaikkei tiedä, mitä ovat U2 tai Jyrki. Humalassa sellainen friikkiys onkin suloista.

Väinön isän juominen taas taitaa olla enimmäkseen tarvetta olla joku muu, tarvetta kohdata tämä maailma mieluummin pienen sumuverhon läpi. Hänk - kirjallisuutta rakastava postinjakaja - haluaa olla kuten esikuvansa, rentturunoilija Charles Bukowski: paljon naisia, paljon viinaa, menestyvän kirjakustantamon omistaja. Hänk Puukoski, ei Heikki Linna.

Paluussa on monella tapaa tutunlaista kuvastoa. On opiskelijoiden tekohauskat bileet (ryypätään hiihtolasit päässä ja monot jalassa Herttoniemen hyppyrimäellä), on alkoholinkäyttöön liittyviä perheriitoja (vaimo kysyy, aiotko avata tuon pullon tänä iltana, mistä loukkaantuneena mies vetää perskännit ja syyttää humalastaan akkaansa), on alkoholille hävinneiden lasten hylätyksi tulemisen tunteet (isä häipyy baariin kesken leikin tai ei pystykään täyttämään lupaustaan kyyditä poikansa kavereineen futisturnaukseen), on nuoruusiässä yksin jäävät (pojasta tulee "elokuvafanaatikko", kun viimeisetkin kaverit vaihtavat lautapelit perjantaipulloon), on kulahtaneet pultsariporukat, joissa PUHUTAAN HUUTAMALLA.

On jatkoja, joilla paasataan suomalaisesta viinapäämyytistä: Toki muuallakin juodaan.-- Joka paikassa juodaan. Mutta täällä juodaan enemmän. Kerralla. Täällä juodaan niin pitkään ettei kenelläkään ole enää hauskaa.

Paluu ei kuitenkaan saarnaa tai moralisoi. Ainoastaan antaa ajattelemisen aihetta. Miksi esimerkiksi ajatellaan, että nuorten on sopivaa juoda paljon, liikaakin? Kun Väinö käy ystävänsä Veepeen kanssa keskustelua siitä, että on viime aikoina yritellyt olla nauttimatta, hän saa kuulla, että vähentäminen on turhaa, sillä nuoren elämään kuuluu tietty elämän kosteusprosentti, jonka laskeminen jättäisi tunteen siitä, että on jäänyt jotain kokematta.

Väinöstä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, että hän on alkanut siirtää elämäänsä humalamaahan, sopia tapaamisia vain kapakoihin, säästää parhaat jutut baari-iltoihin, jättää alkoholittomat tapahtumat kokonaan väliin. Oman ensinäyttelynsä avajaisiinsakaan hän ei osallistunut, koska lääkekuuri olisi estänyt alkoholinkäytön. Ja Väinö on tietenkin myös nähnyt isänsä liu'un humalamaan vakiasukkaaksi ja menettänyt äitinsä ainakin välillisesti isänsä alkoholinkäytön takia. Ei ihme, että humalajuominen pohdituttaa häntä.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että nousuhumalassa on hauskaa, Väinöstäkin, ja että Suomen kaltaisessa alkoholikulttuurissa juomaan lipsahtaa melkein vahingossa: kahvinjuojaa ei pidetä hyvänä seurana, tottumus saa tilaamaan tuopin, alkoholi saa maailman näyttämään paremmalta ja hauskemmalta paikalta. On vain niin vaikeaa olla hauskaa ilman humalaa. Paluu kuitenkin kysyy, missä vaiheessa hauskanpito muuttuu pelkäksi selviytymiseksi, niin kuin käy Väinön isälle. Silloinko, kun alkoholi vie kyvyn nauttia muusta kuin itsestään?

Isä ja poika tapaavat baarissa vielä, ennen kuin poika palaa takaisin uuteen kotikaupunkiinsa. Viikonloppu lapsuudenmaisemissa ei ehkä ole antanut vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta Paluun päätös on sovinnollinen - eikä kuitenkaan pliisu. Se antaa ymmärtää, että paluu voi olla mahdollinen, vaikka olisi ollut pitkäänkin poissa.

Konemiehen rakkaus

On melkein vaikea päättää, mistä lähtisi kirjoittamaan, kun on lukenut hirvittävän hyvän ja monitahoisen romaanin, sellaisen kuin yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät (Specimen Days, 2005). Voisi kirjoittaa genrestä - romaanin ensimmäinen osa Koneen rattaissa on 1800-luvun loppupuolelle sijoittuva klassinen kummitustarina, toinen osa Lasten ristiretki terrorismin leimaamaa 2000-luvun alkua käsittelevä trilleri ja kolmas osa Niin kuin kauneus puolestaan tulevaisuuden Amerikkaa luotaava tieteiskertomus. Voisi kirjoittaa romaanin teemoista - ajasta ja ajankuvasta, koneen ja ihmisen suhteesta, uhista ja uhatuista, valtaapitävistä ja alistetuista, rodusta, toiseudesta ja ulkopuolisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Voisi kirjoittaa romaanin subteksteistä - Virginia Woolfista, Walt Whitmanista, tämän päivän amerikkalaisuudesta - ainakin jos tuntisi Virginiansa, Waltinsa ja americanansa.

Cunningham tuntee. Kerrontateknisesti Säkenöivät päivät on melkein yhtä lähellä Woolfilta lainattua tajunnanvirtatekniikkaa kuin Cunninghamin edellinenkin romaani, Tunnit (The Hours, 1998), ja Säkenöivien päivien päähenkilöt Catherine (tai Cat tai Catareen), Simon ja Lucas (tai Luke tai Luukas) ovat romaanin kussakin osassa tunnistettavasti samat, vaikka osien välillä kuluukin puolisen toista vuosisataa, vähän niin kuin Woolfin Orlandossa, jossa päähenkilöä seurataan 1700-luvulta 1900-luvulle. Woolfin tavoin Cunningham käyttää eri aikakausina samankaltaisina säilyviä päähenkilöitä toisaalta osoittamaan ajasta riippumattomia yleisinhimillisiä piirteitä, toisaalta luomaan tunnistettavaa ajankuvaa. 1800-luvun Catherine on tehtaassa ompelijana työskentelevä prostituoitu, 2000-luvun Cat taas poliisin terrorismin vastaisessa yksikössä työskentelevä kovaksikeitetty nykynainen, ja tulevaisuuden Catareen liskomainen, Nadia-nimiseltä planeetalta Maahan karkoitettu vastarintataistelija. Lucasin kohtalo on olla vammainen, epämuodostunut, hyljeksitty, ja Simon puolestaan etsii rakkautta.

Rakkauden kautta päähenkilöt myös kietoutuvat toisiinsa: ensimmäisen osan Catherine odottaa lasta tehdasonnettomuudessa kuolleelle Simonille, jonka nuorempi, vammainen veli Lucas rakastaa Catherineä epätoivoisesti, palvovasti. Toisessa osassa Cat ja Simon ovat pariskunta, mutta Catin sydämessä on oikeastaan tilaa vain sairausvakuutuksen puutteen vuoksi hoitamatta jätettyyn sydänvikaan kuolleelle pojalleen, Lukelle. Viimeisen osan Simon on androidi (robotin ja ihmisen risteytys), jota ei ole varsinaisesti ohjelmoitu tuntemaan tunteita, mutta joka kuitenkin tuntee jonkinlaista kiintymystä ensin lajitoveriaan Marcusta, ja tämän kuoltua toiselta planeetalta Maahan tullutta kuolemaisillaan olevaa Catareenia kohtaan. Tyypilliseen ja woolfilaiseen tapaansa Cunningham kytkee toisiinsa rakkauden ja kuoleman ja osaa tehdä sen tavalla, joka ei ole sentimentaalinen, vaan todellisen koskettava.

Mutta Säkenöivät päivät ei typisty pelkäksi rakkausromaaniksi, ei sitten millään. Se käsittelee maailmanhistorian käännekohtia, uhkia ja mahdollisuuksia, alistujia ja vastaansanojia, ja tekee sen kolmessa eri ajassa kunkin ajan- ja genren! - keinoin.

Alussa nopeasti etenevää teollistumista kuvataan vammaisen, vähän yksinkertaisen Lucasin silmin: puuduttava, monotoninen tehdastyö vailla näennäistä tarkoitusta, riuduttava rakkaus kuolleen veljen lasta odottavaan Catherineen ja sivukaupalla väärin ymmärrettyä runoutta ajavat Lucasin kuvittelemaan, että hänen veljensä sielu on jumissa tehtaan siinä koneessa, jolla Lucas työskentelee, ja että Lucasin ainoa tapa estää aavetta vetämästä Catherineä mukanaan tuonpuoleiseen on uhrata itsensä koneelle, antautua vapaaehtoisesti koneen ruhjomaksi, viemäksi.

Romaanin keskiosassa, 2000-luvulla, taistellaan terrorismia vastaan. Kaksoistornit ovat sortuneet, ja terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on koko ajan on oltava varuillaan siitä, että joku on valmis uhraamaan itsensä aiheuttaakseen kuolemaa, kipua ja surua myös toisille ihmisille. Ihmiset ovat jakautuneet meihin ja niihin, ja toisten tapaa olla ihminen pidetään pelottavana, vastenmielisenä, uhkaavana. Joukko esimurrosikäisiä, pieniä, hylättyjä poikia on saatu tekemään itsemurhaiskuja New Yorkissa, koska "näiden aikojen loppu on alkanut". Näitä pikkupoikia jäljittää yksinäinen Cat, joka kokee itsensä ihonvärinsä takia ulkopuoliseksi - kukaan ei odota poliisin olevan musta - ja jota syyllisyys oman lapsen kuolemasta estää elämästä ja rakastamasta. Poikaystäväkin roikkuu mukana vain niin kauan, kun Cat esittää kovaa, tv-sarjojen kiihkeästä rytmistä tuttua etsivää, jonka elämä on alituista vaaraa. Heikkouttaan ei saa näyttää.

Romaanin kolmas, tulevaisuutta kuvaava osa kytkee yhteen kahden aiemman osan teemat. Nyt toiseus, rotu ja ihmisen ja koneen suhde nähdään alkuosaa laajemmin, kun maapalloa asuttavat toisaalta ihmiset, heidän luomansa koneihmiset sekä omalta planeetaltaan Maahan paenneet, liskomaiset nadialaiset. Koneihmiset ovat vuoroin lainsuojattomia, vuoroin tarpeellisia työvälineitä riippuen kulloinkin hallitsevien tahojen intresseistä. Nadialaiset puolestaan ottavat vastaan kaiken mahdollisen halveksunnan, mutta tekevät silti sellaiset työt, joihin kukaan ihminen ei enää suostu ryhtymään. Koneihmisen hiljaa heräävä kyky tuntea voimakasta, pyyteetöntä kiintymystä alleviivaa oman aikamme pyrkimystä lähinnä hedonistista nautintoa tavoittelevaan rakkaudettomuuteen ja turhista ennakkoluuloista kumpuavaan välinpitämättömyyteen, kyvyttömyyteen asettua toisten asemaan.

Romaanin kolmatta osaa voisi kuitenkin sen dystooppisesta asetelmasta - eletään jonkinlaisen ydinlaskeuman jälkeistä aikaa, jota leimaavat yhteiskunnallisten rakenteiden puute tai niiden sattumanvarainen, harvainvaltainen väärinkäyttö - huolimatta luonnehtia toiveikkaaksi. Androidi Simon löytää suuntansa, oppii ymmärtämään ja todennäköisesti myös rakastamaan - toisin kuin koneelle ja lapsiterroristille itsensä uhraavat Lucas ja Cat. Kahden androidimiehen välinen, lainsuojattomuuden takia sanattomaksi jäävä rakkaus on muuten ehkä kauneinta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut - Siinä Marcus nyt tuli. -- Simonin virtapiirit hyrisivät, kun hän tunnisti toverinsa - ja kun Marcus on kuollut, Simonin kaipuu on kirjoitettu rivien väliin: Nyt Marcus ei ollut enä mitään eikä halunnut mitään, eikä hänen poistumisensa ollut hetkauttanut maailmaa. Marcus oli ikkuna, joka oli avautunut ja taas sulkeutunut. Näkymä ikkunasta pysyi samana, oli ikkuna auki tai kiinni. Vaikka Simon kuvailee Marcuksen kuolemaa näin, todellisuudessa se nimenomaan muuttaa koko Simonin maailman, antaa viimeisen tarvittavan sysäyksen Simonin sisäiselle kaipuulle saada luottamus kauneuden ja kiintymyksen kokemuksiinsa.

Ja sitten on vielä runous, ja runoilija, Walt Whitman (1819-1892), eräänlainen oman aikansa amerikkalaisuuden ääni. Whitmanin runot kulkevat motiivinomaisesti läpi Säkenöivien päivien (alkuperäinen nimi Specimen Days viittaa Whitmanin samannimiseen proosateokseen). Niitä käytetään pakkomielteisesti - ensimmäisen osan Lucasia vaivaa jokin ominaisuus, joka saa hänet puhumaan Whitmanin säkein, ja toisen osan lapsiterroristit on kasvatettu Whitmanin runoudella tapetoidussa talossa, joten hekin siteeraavat Whitmania terroriteoissaan. Romaanin viimeisessä osassa runouden rooli on lohdullisempi; runojen avulla on pyritty luomaan koneihmiselle mahdollisuus käsitellä kauneuden kokemusta. Niinpä viimeisen osan Simon on kuin ensimmäisen osan Lucas: hänenkin on toisinaan yksinkertaisesti pakko puhua Whitmania.

Kiistatta Cunninghamin tapa käyttää runoutta tällaisessa roolissa on kysymyksiä herättävä: miksi runous on esitetty pakkomielteen muodossa, miksi sen kautta tehdään pahoja tekoja, miksi sen rooli kuitenkin tuntuu kääntyvän päinvastaiseksi romaanin lopussa ja niin edelleen. Jos olen oikein ymmärtänyt, 1800-luvulla kirjoittaneen Whitmanin teemat ovat juuri niitä samoja, joille nyky-Amerikkakin edelleen paljolti rakentuu. Ymmärtääkseen Cunninghamia pitäisi ehkä ymmärtää amerikkalaisuutta ja Whitmania paljon minua paremmin, mutta joka tapauksessa on hyvin kiehtovaa katsoa, millä tavalla Cunningham on rakentanut erittäin hyvän ja moneen suuntaan kurottuvan romaaninsa Whitmanin runouden ympärille. Säkenöivien päivien mottona on Whitmanin pääteoksesta Ruohonkorsia lainattu katkelma, josta varmaan jo tämän kirjoituksen lukemalla voi päätellä, miten Cunningham Whitmaniaan pyörittää: Muusani, pelko pois! Sinua piirittävät uudet ajat, uudet / tottumukset. / Tunnustan suoraan: syntyy outo, hyvin outo uusi rotu, / ja silti sama vanha ihmisrotu, sama sisältä ja ulkoa, / Kasvot ja sydän samat, tunteet samat, halut samat, / sama vanha rakkaus, kauneus ja samat vanhat tavat.

Kotiopettajattaria, kartanoita, kummituksia

John Harding kertoo romaanissaan Florence & Giles (2010, ei suomennettu) hyvin samankaltaisen tarinan kuin  Henry James klassisessa kummituskertomuksessaan The Turn of the Screw (1898, suom. Ruuvikierre). Kummassakin teoksessa eletään 1800-luvun loppupuolta. Kahta vastentahtoisesti kasvatusvastuuseen joutuneen setänsä syrjäiseen maaseutukartanoon sysäämää viehättävää, mutta salaperäistä lasta ohjaavat kokematon kotiopettajatar ja taloudenhoitaja. Ollaan eristyksissä muusta maailmasta, ja kaikkialla on salaisuuksia ja asioita, joista ei puhuta tai joita ei voida nimeltä mainita. On outoja, selittämättömiä tapauksia ja aina joku, joka on erittäin vakuuttunut siitä, että kartanossa kummittelee.

The Turn of the Screw'ssa kummituksiin uskoo ensimmäiseen työpaikkaansa saapunut kotiopettajatar, jota ei tarinassa nimetä. Opettajatar tuntee jonkin pahuuden liikuskelevan kartanon mailla ja kuvittelee nuorten kasvattiensa Floran ja Milesin joutuneen pahan pauloihin. Pahuus henkilöityy kahteen edesmenneeseen työntekijään, lasten edelliseen kotiopettajattareen Miss Jesseliin ja tämän rakastajaan, palvelijaan Peter Quintiin, joiden opettajatar toistuvasti näkee tuijottavan kohti kartanoa ja lapsia.

Florence & Gilesissa puolestaan 12-vuotias, hyvin lahjakas mutta setänsä katkeruuden takia vaille muodollista opetusta jäänyt Florence tulee vakuuttuneeksi siitä, että uusi kotiopettajatar Miss Taylor on traagisesti menehtyneen edellisen kotiopettajattaren paha henki, joka on tullut vahingoittamaan Florencen veljeä Gilesia. Sekä Jamesin nimetön kotiopettajatar että Hardingin Florence keskittyvät ankarasti pelastamaan läheisensä yliluonnollisilta voimilta, eikä kummassakaan tapauksessa vältytä epämääräisiltä kuolemantapauksilta -- jotka kuitenkin aiheutunevat enemmän elävien kuin kuolleiden toimista.

Sekä The Turn of the Screw että Florence & Giles pyrkivät kuvaamaan yliluonnollisia asioita ihmisen psyyken aikaansaannoksina. Selitykseksi tarjotaan eristäytyneisyyttä -- kartanoihin suljetuilla lapsilla ja kotiopettajattarilla ei ole juuri lainkaan kontakteja muihin ihmisiin -- hierarkkista puhumattomuuden kulttuuria, jossa asioita salataan, peitellään ja piilotellaan, sekä ajattelua ohjaavan koulutuksen puutetta -- 12-vuotias Florence esimerkiksi on lukenut Kotiopettajattaren romaaninsa, Ann Radcliffensä ja Edgar Allan Poensa, mutta ei osanne erottaa fiktiota todellisuudesta. Samat kirjat on lukenut myös Jamesin aaveita näkevä opettajatar. Kummassakin teoksessa osoitetaan, kuinka voimakas itsesuggestio saa ihmisen pitämään omaa totuuttaan oikeana, vaikka mikään ympäristössä ei sitä tukisi.

Goottisen romaanin perillisinä The Turn of the Screw  ja sen toisinto Florence & Giles luovat kiehtovan, salamyhkäisen maailman, jonka intensiteetti pysyy hyvin yllä aukkoisen kerronnan ja vähitellen auki punoutuvien arvoitusten kautta. Sekä The Turn of the Screw että Florence & Giles on kirjoitettu ikään kuin jonkinlaisena päähenkilön minämuotoisena tunnustuskirjeenä: Jamesin kotiopettajatar on antanut kertomuksensa eräälle tutulleen, Florence puolestaan aloittaa It is a curious story I have to tell, one not easily absorbed and understood --.

Kumpaakin kertojaa voi pitää erittäin epäluotettavana; kummankin teoksen rivien välissä vihjataan, että kertoja on mielipuoli. Kumpikin kertojista pystyykin halutessaan paljon pahantahtoisempiin tekoihin kuin yksikään aave. Tosin Jamesin kotiopettajatar jättää nuorempaa Florencea enemmän kertomatta, mikä tekee The Turn of the Screw'sta modernia vastinettaaan monitulkintaisemman. Toisaalta Hardingin teos nostaa niin voimakkaasti hylätyksi tulemisen pelon yhdeksi nuoren Florencen motiiveista, että se saa väkisinkin tulkitsemaan uudelleen myös Jamesin romaania -- mikä lieneekin tällaisten uudelleen kerrontojen yksi kiehtova tehtävä.

Vuosi Kongossa

Barbara Kingsolverin romaanissa The Poisonwood Bible (1998, suom. Myrkkypuun siemen) väkevä amerikkalainen babtistisaarnaaja Nathan Price vie vaimonsa Orleannan ja tyttärensä Leahin, Adahin ja Ruth Mayn Belgian Kongoon 1950-luvun lopussa. Kahdentoista kuukauden lähetysmatkan aikana Price aikoo autuuttaa viidakon villit kristillisellä kasteella ja länsimaisen maatalouden ylivertaisuudella. Kongolaisiin hän soveltaa samaa lujaa autoritääristä otetta kuin perheeseensäkin: isä on aina oikeassa, eikä vastaväitteitä suvaita. Ylimielisyys, ylpeys ja kyvyttömyys ymmärtää yhtään ketään, itseäänkään, koituvat kuitenkin Pricen kohtaloksi, ja hän menettää sekä perheensä että järkensä oman pakkomielteisyytensä vuoksi.

Romaanin sanoma on tietenkin se, että vieraan kulttuurin edessä pitäisi olla nöyränä eikä tulla paremmuutta uhkuen paukuttamaan omia tapojaan, tietojaan ja uskomuksiaan. Kaikki, mitä Nathan Price Kongossa tekee, menee pieleen, koska hän ei välitä ottaa selvää paikallisesta kielestä, tavoista tai historiasta. Kun hän julistaa, että Jeesus on bängala, 'rakkain', hän lausuu sanan väärin niin, että Jeesuksesta tulee 'myrkkypuu'. Kun hän saarnaa upottavansa kaikki lapset kasteessa jokeen, hän ei tule ajatelleeksi, että krokotiilejä kuhiseva joki merkitsee kongolaisille kaikkea muuta kuin pelastusta. Kun hän ylimielisenä raivaa viidakkoon peltoa paikallisten neuvoja kuuntelematta, hän ei ymmärrä olevansa tekemisissä itselleen uudenlaisen maaperän ja ilmaston kanssa.

Myös otteensa perheestään Price menettää siksi, että on pitänyt liian tiukkaan kiinni. Samalla hän rinnastuu suurvaltoihin, jotka entisten siirtomaiden rikkauksien ja näennäisen takapajuisuuden sokaisemina onnistuvat vuosisataisiin järjestelmiin puuttuessaan aiheuttamaan lähinnä kaaosta, sotaa ja kurjuutta. Perheen naiset puolestaan käyvät kukin omalla tavallaan aivan siirtomaiden itsenäistymispyrkimyksiin verrattavaa taistelua oikeudestaan omiin mielipiteisiin ja elämään.

Romaani jakautuu seitsemään kirjaan, joilla on raamatulliset nimet: Genesis, The Revelation, The Judges, Bel and the Serpent, Exodus, Song of the three Children, The Eyes in the Trees. Tarina kattaa yli kolmisenkymmentä vuotta alkaen Kongon itsenäistymisen varhaisvaiheista ja päättyen diktaattori Mobutun kuoleman aikoihin 1990-luvulle. Kirjassa yksityisen ja yhteisen elämän rajaa häivytetään, kun näytetään, miten eri tavoin erilaiset yksilölliset valinnat vaikuttavat maailmanpoliittisten päätösten ohella siihen, millaiseksi sekä oma että kansakunnan elämä muodostuu.

Eniten tilaa annetaan kuitenkin vuodelle, jonka Pricen perhe viettää lähetysasemalla Kilangan kylässä syvällä Kongossa. Kertojina toimivat vuorotellen perheen äiti ja tyttäret. Kukin kertoo omalla äänellään ja  omasta näkökulmastaan: äiti vanhana jälkikäteisperspektiivistä, katkerana, katuvanakin, tytöt tässä ja nyt, oman ikäisinään, omalla kielellään. Sitä mukaa kun tytöt tarinan edetessä vanhenevat, heidän kerrontaansa tulee uutta kypsyyttä ja syvyyttä. Vetävän romaanin loppuosa keskittyy alkua enemmän Kongon tai silloisen Zairen poliittiseen tilanteeseen, mikä tuntuu vähän venyttämiseltä. Sitomalla Pricen perheen yksilölliset kohtalot politiikkaan loppu kyllä korostaa sitä, miten yksi vuosi on muuttanut ratkaisevasti kaikkien Pricen perheen jäsenten elämän. Eikä kukaan heistä lopulta jätä Afrikkaa täysin taakseen.

Katso ihmistä

Heini Junkkaalan "Helsingissä nyt" tapahtuva näytelmä Kristuksen morsian (2010) alkaa tuntua hämmentävän profetiaaliselta kun sen lukee nyt, vuosi ensi-iltansa jälkeen. Lähes kaikki näytelmän teemat - evankelis-luterilaisen kirkon suhde modernin maailman vaatimuksiin ja kirkon sisäiset ristiriidat - ovat kuluneen vuoden aikana keskusteluttaneet valtakuntaa myrskyisästi, ja maan ensimmäinen naispiispakin on ehditty valita niin näytelmässä kuin todellisuudessakin.

Kristuksen morsian onkin varsinainen "avainnäytelmä", ja sen eri toimijoiden tosielämän vastineet on mahdollista tunnistaa ainakin tyyppeinä.Vastakkain ovat konservatismi ja liberalismi, ja koko ajan kysytään,  miten pitää olla ja miten saa olla ja kenen pitää sietää ja ketä. Köyttä vetävät evankelis-luterilaiseen kirkkoon vielä toistaiseksi kuuluva konservatiivinen Simeon-seurakunta ja Raamattuaan symbolisemmalla tasolla tulkitsevat perusluterilaiset.

Simeon-seurakuntaa ei hyväksy naispappeutta, vihityttää pappinsa Ruotsissa ja ajautuu avoimeen konfliktiin evankelis-luterilaisen kirkon kanssa kieltäydyttyään jakamasta ehtoollista naispappeuden salliville luterilaisille. Simeon-seurakunnan karismaattisen johtajan vastapooli näytelmässä on yliopistolta kirkkoherraksi siirtynyt armollisen oloinen Niilo, joka käy itsensä kanssa taistelua siitä, voiko suvaita suvaitsematonta.

Näytelmän keskushenkilö on kolmekymppinen Marion, papin tytär ja tyttärentytär, joka häiden alla jättää tyttöystävänsä, tulee uskoon ja päätyy Simeon-seurakunnan eheytymiskurssille. Marionin pappisäiti Henriikka ei pysty hyväksymään tyttärensä ratkaisua: hänestä ihminen ei voi - eikä ihmisen tarvitse - muutamassa kuukaudessa yhtäkkiä muuttua homosta heteroksi. Marion puolestaan ei voi uudistuneen uskonsa vuoksi hyväksyä äitinsä pappeutta, ja hän käy jopa häiriköimässä ystävättärensä lapsen kastetilaisuudessa syyttäen äitiään Raamatun sanojen vääristelystä.

Koska Kristuksen morsiamen henkilöhahmot ovat varsin tyypiteltyjä, näytelmässä käy niin kuin on oikeassa elämässäkin käynyt: kaikki huutavat toistensa ohi jääräpäisesti omaa mielipidettään eikä varsinaista keskusteluyhteyttä koskaan synny. Näytelmä näyttää, kuinka hirvittävän vaikea on hyväksyä toisten ratkaisuja, jotka vaikuttavat mielivaltaisilta, järjettömiltä ja vääriltä. Joustamattomuudesta ei kuitenkaan koskaan seuraa mitään hyvää, vaikka pohjimmiltaan kaikilla ihmisillä olisikin taustavaikuttimenaan sama pyrkimys: elää ja antaa toisten elää mahdollisimman hyvä elämä. Kristuksen morsiamessakin hyvää tarkoittava toiminta saa traagisen päätepisteen, ja sen sanoma tuntuukin olevan, että juuri joustamattomuus ja hyväksymättömyys aiheuttavat rankimmat ongelmat yksilötasolla.

Jatkuva kritiikki horjuttaa yksilön uskoa itseensä. Sisäistä rauhaa ei löydy, jos ulkopuolelta koko ajan hoetaan: et sinä voi olla tuollainen kuin luulet olevasi. Suvaitsevaisuus ja hyväksyntä ovat suurinta rakkautta. Kaikista vaikeimpaan kysymykseen Kristuksen morsian ei ainakaan minulle vastannut: miten suvaita suvaitsematonta? Henriikka muotoilee näytelmässä, että Jeesus kritisoi ihmisistä ainoastaan niitä, jotka kohottivat itsensä Jumalan asemaan ja olivat tietävinään, keitä Jumala rakastaa. Se on ohjenuora, johon haluan tarttua: on tärkeää muistaa, että me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.

Itsensä löytämisen kirja

Istun Sofian vieressä tunnilla enkä puhu hänelle. Susanna istuu Kaisan vieressä eikä puhu minulle.  Välitunnit valuvat loputtoman hitaina, ja lapaset ovat aina kadoksissa. Äiti ostaa minulle ainakin kolmet uudet, mutta ne kaikki menevät hukkaan ja sormia palelee.

Ei ihme, että päivälehdellä on esikoiskirjoille omistettu kirjapalkintonsa, niin ihana, oma lajinsa esikoiset ovat. Ei haittaa yhtään, että lukee samaa, tuttua tarinaa itsensä löytämisestä, varsinkaan juuri näinä vuosina, kun deybtantit ovat kanssani samanikäisiä.

On ehkä jopa vähän terapeuttista lukea loputtomia kasvukuvauksia 1980-luvun Suomesta, lamavuosien kouluista, 2000-luvun alun yliopistoista.

Tunnistan limudiskot ja niiden liepeillä epävarmoina norkoilevat, liikaa meikanneet kovikset ja syrjäänvetäytyvät kiusatut, jotka ovat niin pitkään saaneet kuulla olevansa rumia, että uskovat sen itsekin. Tiedän, miten lapsilauma luokkahuoneessa villiintyy, kun opettaja on lomautettu ja naapuriluokan opettaja muka vahtii kumpaakin ryhmää yhtä aikaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kouluun ei vuoden aikana hankita yhtään uutta kirjoitus-, piirustus- tai askarteluvälinettä.

Muistan kirjoitusten jälkeiset keväät, kotoa pois muuttamiset, luentomuistiinpanot, paskaduunit, hapuilevat ihmissuhteet, viinanhuuruiset kotibileet ja epävarmat ihastumiset - että haluaisi tanssia jonkun kanssa hitaita, muttei tiedä saako. Tuntuu vähän lohdullisemmalta, kun joku toinen näyttää eläneensä samat arat, ahdistavat, vimmaiset vuodet.

Eivät itsensä löytämiseen keskittyvät esikoiskirjat kuitenkaan välttämättä jää elämään mitenkään erityisesti. Ne ovat enimmäkseen kai jotain sellaista, mikä kirjailijaksi aikovan on kirjoitettava ensin alta pois, ennen kuin syntyy jotain omaperäisempää. Toisaalta jotkut tällaisten miten minusta tuli minä -kirjojen kirjoittajista onnistuvat myös jossain muussa, niin kuin vuonna 1984 syntynyt Iida Rauma, jonka esikoisteos Katoamisten kirja ilmestyi tänä vuonna.

Lapsuus- ja nuoruusvuosien teräväpiirteisen kuvaamisen ohessa Rauma käsittelee erilaisia väkivallan muotoja: hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä koulukiusaamista, itsensä vahingoittamista, sisällissotaa, välinpitämättömyyttä, hylkäämistä. Kuvaus on yhtä aikaa sekä hienovaraista ja vihjaavaa että realistista ja suorasukaista. Väkivallan teema punotaan yhteen katoamisen teeman kanssa. Kun ihminen pahoinpidellään tai joutuu todistamaan pahoinpitelyä, hän katoaa. Kadota voi henkisesti tai fyysisesti, mutta lopputulos on sama.

Katoamisten kirjassa kadoksissa ovat enemmän tai vähemmän kaikki. Eletään ylioppilaskirjoitusten jälkeistä aikaa ja kirjan nimetön minäkertoja asuu tyttöystävänsä asunnossa Turussa. Kaikki asunnossa on tyttöystävän ja tuntuu, että kertoja on hukannut itsensä. Kateissa on muitakin: minäkertojan isä on vain yksinkertaisesti Jossain, siis kadonnut, ehkä elossa, ehkä kuollut. Isän lähdöstä pois tolaltaan mennyt äiti on hukuttanut itsensä vuoden 1918 tapahtumiin ja käyttää kaiken aikansa kaivaen lähimetsästä sinne mahdollisesti sisällissodan aikaan haudattua naista.
Kertojan tyttöystävä Sofia katoaa opintoihinsa, harrastuksiinsa ja uusiin ystäviinsä, ja työpaikallaan vanhainkodissa kertoja hoitaa dementian takia minuutensa kadottaneita vanhuksia. Töissä on myös Kosovosta etnisiä puhdistuksia paennut nainen, Zorka, joka puolestaan pysyttelee itse kadonneena, jottei saisi tietää, ketkä kaikki hänen menneisyydestään ovat kadonneet.

Myös kertojan viidennen ja kuudennen luokan välinen kesä on kadoksissa, sillä sitä kertoja ei muista, mutta hän muistaa parhaan ystävänsä Susannan, jolla oli kamala veli ja joka murrosiän kynnyksellä muuttui väkivaltaiseksi ja irrottautui kertojasta niin, että tästä tuli hirvittävän yksinäinen, sellainen, jolle kukaan ei puhu yhtään mitään koko pitkän koulupäivän aikana. Kun joku on kateissa, häntä etsii lakkaamatta. Niin kertoja etsii isäänsä, Susannaa, itseään. Loppu on lohdullinen: kosovolaisen Zorkan kautta kertoja löytää itsestään jotakin, saa Susannan kuvan piirrettyä, kirjeen isältä. Äitikin on enemmän läsnä kuin aiemmin.

Rauma kirjoittaa vetävästi ja kypsästi. Rakenne on sopivalla tavalla nykyisyyden ja menneisyyden, unen ja toden välillä poukkoileva. Ihailen etenkin tapaa, jolla eriasteinen väkivalta ja katoaminen on saatu punottua toisiinsa. Myös Suomen ja entisen Jugoslavian alueen historioiden rinnastaminen tuntuu yllättävän toimivalta. Kirjassa on tarpeeksi arvoituksellisuutta, jotta sen jaksaa lukea, eikä sen antama kuva 2000-luvun alun nuoruudesta ole kliseisyydessäänkään rasittava. On jännittävää nähdä, kestääkö teos aikaansa jonkin Sonja O:n tapaan. Tässä ajassa se tuntui joka tapauksessa puhuttelevalta.

Zorka puristaa kättäni lujasti. Sitten hän kumartuu nostamaan repun selkäänsä ja lähtee kävelemään käytävää. Hän ei jää odottamaan hissiä vaan häipyy rappusiin. Odotan, että hän on varmasti mennyt ja vedän oven kiinni.

Enemmän omaa kuin muitten määräämää

Olli Jalosen Poikakirja (2010) vangitsee ja pitää otteessaan. Sen lukemista on mahdoton jättää kesken; kirja on luettava, vaikka on yö ja aamulla kiire töihin. Luen kuitenkin, ja hyvä niin, sillä Poikakirjan lukemisesta jää puhdistautunut olo, usko elämän hyvyyteen ja ihmiseen. Jää, vaikka kouluikäisen Ollin silmin nähtynä elämä 1960-luvun alun suomalaisessa pikkukaupungissa saakin kaikkine vaiettuine, sydämeen käypine aiheineen ja ristiriitaisine käsittämättömyyksineen surumielisiä, ahdistaviakin sävyjä.

Jalonen hallitsee näkökulmatekniikkansa suvereenisti. Koko ajan ollaan tässä ja nyt, kasvavan, havainnoivan nuoren pojan maailmassa. Huomio kiintyy arjen yksityiskohtiin, isot asiat jäävät sanomatta rivien väliin. Silti juuri nämä isot asiat ovat niitä, joista Poikakirja haluaa jotain sanoa.

Maailman monenlaiset vastakkainasettelut hämmentävät Ollia. Viisilapsisen sisarusparven ainoana poikana Olli saa nopeasti oppia, että se, mikä sopii tytölle, ei sovi pojalle, eikä Olli saa opetella kävelemään niin kuin nainen, vaikka isot siskot saavatkin. Eivätkä isot siskotkaan saa kävellä pyllyä vemputtaen kuin vasta sitten isompina. Yksi isoista siskoista kuitenkin tulee jo kouluaikoinaan vahingossa raskaaksi ja joutuu teettämään abortin. Isä neuvoo Ollia suhtautumaan siskoon niin, että sisko tietää olevansa yhtä paljon yksi meistä. Vieraille ei asiasta kuitenkaan saa puhua.

On muitakin asioita, joista ei oikein puhuta. Pienestä joku silloin tälloin kysyy kaupassa ja koulussakin joskus, enkä oikein vastaa. Pieni on Ollin nuorin sisko, vain vuotta Ollia nuorempi, mutta sen kohdalla kaikki aina jatkuu eikä tule muutosta niin kuin kaikille muille tulee, sillä Pieni on vammainen, jollain tapaa autistinen. Kotona Pientä kohdellaan täysvaltaisena perheenjäsenenä, eikä hänen erityislaatuisuuttaan ruveta vieraille selittelemään. Äiti ja isä sitä kuitenkin surevat, ja suree Ollikin, etenkin kun tulee puhetta, että Pieni joutuisi muuttamaan pois kotoa, siis tulisi sijoitetuksi laitokseen. Silloin Ollin sisään kasvaa möykky, ja hän ryhtyy entistä enemmän pitämään siskoaan silmällä. Ainakaan kirjan loppuun menneessä Pientä ei lähetetä pois, vaan hän saa varttua kodin piirissä omalla tavallaan, ja Ollikin ehkä kokee vastuun vähän lientyvän. [E]i Pieni voi pimeään asti kiivetä.

Ollin isän motto on, että muut tekevät mitä osaavat, me teemme mitä me haluamme. Moinen asenne ei kuitenkaan näy Ollin kouluelämässä, vaan poika on hermostuttavuuteen asti tottelevainen kaikille, niin yhteiskunnan, opettajan kuin koulutovereidenkin säännöille. Vaikka sisällään Olli käy jatkuvasti läpi erilaisten sosiaalisten ja moraalisten normien absurdiutta, hän ei silti osaa sanoutua niistä irti.

Olli on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo ennen kouluikää ja on tavattoman kiinnostunut tietämään kaikesta ympäröivästä maailmasta, mutta silti hän alistuu opettelemaan asiat sillä tavalla, kuin koulussa vaaditaan. Hän opettelee lukemaan tavuviivojen kanssa hitaasti ääneen koska sillä lailla änkyttäen luokassa on luettava ja osallistuu luokan lihavan pojan kiusaamiseen - jos ei aktiivisesti, niin ainakin passiivisesti - koska jopa opettaja antaa yksinhuoltajaäidin pojan rääkkäämiseen oikeutuksen. Sotaan mielensä jättäneen opettajan mukaan porukan hakkaamaksi tullut on selkärangaton nahjus eikä mies ollenkaan, ja ansaitsee tulla rangaistuksi.

Koulussa vallitseva ihanteellinen henki tavoittelee jotain sellaista, mikä todellisuudessa on mahdoton saavuttaa. Olli esimerkiksi ei tunnista aapisen kuvailua äidistä ja isästä etäisen hyveellisinä, lähes ylivertaisen täydellisinä henkilöinä, ja lähinnä ahdistuu aapisen lapseen kohdistamasta vaatimuksesta kuuliaisesta "vaikka en aina pysty, tahdon silti olla hyvä" -asenteesta. Näin minä opin maailmasta että eniten aikaa olen paha enkä kenenkään lapsi, Olli kertoo, ja lukijan käy Ollia sääliksi. Tätä Ollin ei olisi tarvinnut oppia.

Kouluikäisen Ollin silmien läpi aikuisten maailman ideologiat näyttäytyvät jopa koomisella tavalla perusteetomilta, hahmottomilta. Tämä näkyy esimerkiksi Ollin kahdessa opettajassa ja heidän asenteissaan. Ensimmäinen opettaja on isänmaalliseen paatokseen hurahtanut. Hänen opetuksessaan sanoja ei saa merkitä vieraskielisillä nimillä -- koska meillä on oma täydellinen kieli, ja niinpä hän kirjoittaa laatusana ja yliaste eikä adjektiivi ja superlatiivi. Toinen, nuorempi, puolestaan viivaa yli jokaisen tulennon ja nimennön ja sisäeronnon ja kaikki, enkä saa numeroa ollenkaan.

Lukijaa järkyttää isänmaallisen opettajan tapa pitää luokkansa sotilaallisessa järjestyksessä ja ehdottomassa hiljaisuudessa; tuntuu, että mitään todellista oppimista ei voi tapahtua, kun kaikki huomio kiinnitetään muodostelmien ja järjestyksen ylläpitämiseen. Opettajan käyttämät kollektiiviset ja ruumilliset rangaistukset hirvittävät. Toisaalta uusi, nuori ja lupsakka opettaja, joka ei ikänsä puolesta varmaankaan ole ollut sodassa, päästää kurin repsahtamaan heti ensimmäisellä tunnilla eikä saa luokkaa haltuunsa enää koskaan. Modernit yritykset estää klikkiytymistä ja luoda yhteishenkeä epäonnistuvat. Vaikka istun eturivissä, joskus on tunteja jolloin en kuule edes sitä mitä opettaja liitutaulun luona yrittää hiljaisella äänellään sanoa.

Koti edustaa Ollin maailmassa pysyvyttä, sillä sen arvot eivät ailahtele. Suhteessa koulun autoritääriseen, isänmaallliseen, uskonnolliseen ja oikeistolaiseen maailmankuvaan Ollin työväenluokkainen koti on rakastava, salliva, vapaamielinen - ja juuri oikealla tavalla onnellinen. Nähdäkseni juuri se, että Ollin perhe pitää yhtä ja rakastaa toisiaan varauksetta, estää Ollia romahtamasta absurdin maailman ristipaineissa, ja hän löytää oman paikkansa, jossa on enemmän omaa kuin muitten määräämää vaikka enemmän siinä on muitten vuoksi. Lukija jää vakaaseen uskoon, että kaikesta huolimatta Ollista kasvaa tasapainoinen, onnellinen ihminen.

Vieraassa miljöössä

Kuvittelen, millaista keskustelua vanhempainvapaasta olisi mahdettu käydä sellaisessa Suomessa, joka olisi kuin Ursula K. Le Guinin teoksesta The Left Hand of Darkness (1969, suom. Pimeyden vasen käsi), jonka jääkautta elävän Gethen-planeetan asukkaiden sukupuolisuus on suurimman osan ajasta uinuvassa tilassa. Sukupuolivietti herää kerran kuukaudessa, jolloin kenestä tahansa voi tulla mies, kenestä tahansa nainen. Kumpi tahansa kumppaneista voi olla se, joka tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen. Koskaan ei tietäisi, kumman vanhemman työnantaja joutuu kantamaan vanhempainvapaan kustannukset, jotka olisi varmaan jo aikaa sitten osattu jakaa tasaisesti kaikkien kesken.


Sukupuolettomasta yhteiskunnasta puuttuisivat myös sukupuolittuneen yhteiskunnan luonnollistuneet roolit: ei olisi miestä, joka ei itke, eikä lasikatto estäisi ketään lentämästä tähtiin. Kuvittelen, että jos The Left Hand of Darkness olisi kirjoitettu nyt, 2010-luvulla, se ottaisi eksplisiittisemmin kantaa myös seksuaalivähemmistöihin. Oman aikansa tuotteena se sivuaa muuta kuin naisen toiseutta suhteessa maskuliiniseen yhteiskuntaan vain hyvin vähän.

Teoksen päähenkilö ja toinen kertoja on Maasta saapunut lähettiläs, mies. Hänen kauttaan kirjassa peilataan oman yhteiskuntamme sukupuolirooleja ja -odotuksia, ja vähän myös sitä, miten ulkopuolinen sukupuolisesti erilainen on. Sukupuolettomassa yhteiskunnassa sukupuolinen olento on friikki, kummajainen, pervertti. Voin hyvin kuvitella, keitä meidän kulttuurissamme pidetään niin outoina ja pelottavina, että heidät haluttaisiin eheyttää normaaleiksi.

Le Guinin ote teoksessa The Left Hand of Darkness on antropologinen, sosiologinen, feministinenkin. Kirja tarkastelee ihmiskultturia monista eri näkökulmista etäältä, vieraana, uutena, outona - eikä päästä lukijaansa helpolla. Luotua maailmaa ei selosteta yksityiskohtaisesti auki, vaan lukija saa haparoida vieraassa kulttuurissa yksin, aivan kuten todellisuudessakin, ja vasta vähitellen kirjan edetessä tuntea edes jotakuinkin ymmärtävänsä kohtaamaansa erilaisuutta.

Kirjan kertoja, lähettiläs, on vieraassa kulttuurissa hämillään, jopa hukassa, ja tekee kohtalokkaita virheitäkin, kun ei ymmärrä esimerkiksi puheen vivahteita, metaforia, viittauksia tunnettuun tarustoon. Myös lukija tuntee olevansa eksyksissä tuntemattomassa kulttuurissa, kunnes pikku hiljaa lähettilään oppiessa uutta kuva Gethenistä ja sen ihmisistä tapoineen, myytteineen ja kielikuvineen täydentyy niin, että alkaa jo melkein tuntea olonsa kotoisaksi.

The Left Hand of Darkness on osa Le Guinin 1960- ja 70-luvuilla kirjoittamaa romaanisarjaa, jonka teoksia yhdistää sijoittuminen samaan universumiin. Sarjan kirjat ovat itsenäisiä teoksia, jotka liittyvät toisiinsa lähinnä yhteisen lähtökohdan ja perusteemojensa kautta. Sarjassa samasta, sittemmin kadonneesta sivilisaatiosta polveutuva ihmiskunta asuttaa useita planeettoja ja pitää veljeyden hengessä yhtä Ekumen of the Known Worlds -nimisen liiton kautta. Eri planeettojen ihmiset tai ihmisen kaltaiset olennot muistuttavat toisiaan, mutta ovat voineet erilaisissa olosuhteissa kehittyä eri suuntiin. Jotkut ovat telepaattisia, toisilta puuttuu sukupuoli. The Left Hand of Darkness -kirjassa vihjataan siihenkin suuntaan, että erot ihmisyydessä voivat johtua myös planeettoja aikoinaan siirtokunnittaneen kansan  kokeilumielessä harjoittamasta geenimanipulaatiosta.

Pidän tieteiskirjallisuudesta, koska eskapismi hyvännäköisten kapteenien, solakoiden avaruusalusten ja suippokorvaisten alieneiden maailmaan on yksinkertaisesti ihanaa.

Pidän tieteiskirjallisuudesta, koska minua miellyttää lukea tulevaisuusvisioita siitä, mihin ihmiskunta on menossa, oli suuntana sitten utopia tai dystopia.

Mutta aivan erityisesti pidän tieteiskirjallisuudesta silloin, kun se avaa näkökulmia ihmiskunnan nykyisyyteen. Vieraaseen miljööseen etäännytettyinä oman aikamme ilmiöt on mahdollista nähdä sellaisestakin kulmasta, josta niitä ei olisi tässä hetkessä osannut katsellakaan. The Left Hand of Darkness edustaa tätä kategoriaa parhaimmillaan. Onneksi loppumattomalta tuntuva talvi 2011 sai minut lähtemään matkalle läpi Gethenin jäätiköiden. Luulen, että olen ihan vähän sillä matkalla vieläkin.

Hehän sen aloittivat

Amerikkalaisen Jodi Picoult'n hieno lukuromaani Yhdeksäntoista minuuttia (Nineteen Minutes, 2007) etenee episodimaisen vetävästi kuin hyvä tv-sarja. On vermontilainen pikkukaupunki ja paljon henkilöitä, joiden kautta tarina kerrotaan: On poliisi Patrick, joka rikoksia selvittäessään tuntee aina olevansa uhrien kannalta myöhässä. On puolustusasianajaja Jordan, joka joutuu työkseen puolustamaan kaikkien muiden hirviöinä pitämiä ihmisiä. On suosittu lukiolaistyttö Josie, joka kokee pinnallisen kauniin tytön roolinsa niin ahdistavaksi, että hautoo itsemurhaa. On Josien yksinhuoltajaäiti, ylioikeudentuomari Alex, joka on saanut tyttärensä opiskeluaikaisesta suhteestaan aviossa olleeseen professoriinsa. On kätilö Lacy, joka menettää kummatkin lapsena. On Lewis, Lacyn puoliso, joka on työssään kauppakorkeakoulun professorina kehittänyt onnellisuuden kaavan, mutta joka ei osaa itse kokea onnellisuutta. On Lacyn ja Lewisin poika Peter, jota on kiusattu koulussa ensimmäisestä koulupäivästä saakka. On aika ennen ja jälkeen niiden yhdeksäntoista minuutin, joina 16-vuotias Peter ampuu yhdeksän koulutoveriaan ja yhden opettajan. Miksi?

Väkisinkin tulee mieleen toinen amerikkalainen romaani, Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, 2003). Siinä missä Shriver antaa tunnekylmän ja sadistisen koulukiusaajapäähenkilönsä surmata koulutovereitaan vain, koska näiden aito kiinnostus asioihin oli ärsyttänyt häntä, piirtää Picoult kuvan pojasta, joka herkkävastoisuudessaan on aina kärsinyt siitä, että tuntee tuottaneensa pettymyksen niin vanhemmilleen kuin ikätovereilleenkin, mutta jonka sosiaalinen taidottomuus on estänyt häntä näkemästä, mistä hänen epäonnistumisensa johtuvat.

Kouluampujaksi kasvava Peter on poika, joka ei oikein koskaan ole tuntenut olevansa vanhemmilleen lahjakkaan veljensä Joeyn vertainen, eikä alemmuuden tunnetta ainakaan helpota se, että Joey saa tapaturmaisesti surmansa juuri ennen korkeakouluopintojen aloittamista. Peter ei ole eläessään onnistunut saamaan sosiaalista hyväksyntää ikätovereiltaan, vaan jostain syystä hänet on koettu vääränlaiseksi - sellaiseksi, jota voidaan homotella ja heitellä paperitolloilla ja jonka eväslaatikko voidaan päivä toisensa jälkeen heittää koulubussin ikkunasta kadulle. Peterillä on ollut yksi ystävä, Josie, joka kuitenkin tilaisuuden tullen vaihtaa puolta hyljeksityistä suosittuihin. Ja vaikkei Josie kai koskaan varsinaisesti osallistu Peterin kiusaamiseen, hän kuitenkin antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä eikä ainakaan tarjoudu auttamaan.

Toiseen suureen amerikkalaiseen kouluammuskeluromaanin Poikani Keviniin verrattuna Yhdeksäntoista minuuttia demonisoi kouluampujan sijasta häntä kiduttaneita koulukavereita. Voisi melkein sanoa, että Peteriä - ja monia muita romaanissa esiintyviä lapsia ja nuoria - suorastaan rääkätään koulussa. Ei ole tavallaan ihme, että erään erityisen nöyryyttävän kiusaamiskokemuksen jälkeen Peter ottaa kouluun lähtiessään kotoaan mukaansa neljä asetta - Vermontissa harrastetaan innokkaasti metstästystä - ja toteuttaa kammottavat tekonsa.

Koulukiusaaminen on Yhdeksässätoista minuutissa kuvattu raa'aksi ja julmaksi nuorten valtataisteluksi. On oltava juuri sellainen, kuin suosittujen porukka kulloinkin haluaa, muuten joutuu armottoman alaspainamisen uhriksi. Miksi? Koska valtaapitävässä porukassa kukaan ei ole oikeasti toisensa ystävä. Kuka tahansa voi milloin tahansa joutua toisten pilkan kohteeksi. Ainakaan ei itse ole naurettava, jos pilkkaa toista. Esimerkiksi Peterin entisen ystävän Josien kautta nähdään, että sadistisin ei suinkaan ole se, josta tuli kouluampuja, vaan jotkut aivan muut. Hehän sen aloittivat, sanoo Peter.

Kun Lionel Shriver jokunen vuosi sitten puhui Helsingin Kirjamessuilla Poikani Kevin -kirjastaan ja sen kirjoittamisen taustalla olleista oikeista kouluammuntatapauksista, selityksenhaluinen yleisö kyseli, miksi Amerikassa tapahtuu jotakin niin käsittämättömän järkyttävää. Kirjailija kehotti lukemaan kirjansa ja toivoi, ettei Suomessa jouduttaisi kokemaan vastaavaa. Vaikkei kaunokirjallisuus kaikkia maailman ongelmia ratkaisisikaan, Jokelan ja Kauhajoen jälkeisessä Suomessa sekä Poikani Kevinin että Yhdeksäntoista minuutin tulisi olla pakollista luettavaa aivan kaikille.

Kuolemattomien kaarti – keisarin palveluksessa

Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tutustua fantasiaharrastajien piirissä kehuttuun Steph Swainstoniin. Kun tartuin viime vuonna suomennettuun Kuolemattomien kaartiin (The Year of Our War, alkuteos 2004), en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Mitä tahansa olisinkin odottanut, olisin luultavasti yllättynyt.

Pidän yllätyksistä. Pidän juuri sellaisesta fantasiasta, joka nivoo yhteen tutun ja oudon. Rakastan sitä tunnetta, joka tulee, kun kirjailijan tarjoamat sirpaleet maailmasta alkavat muodostaa päässäni jotain, jonka kuvittelen tuntevani, ja rakastan myös sitä, kun uudet sirut muokkaavat kuvitelmaani edelleen. Siksi fantasiasta on aika ajoin vaikea kirjoittaa – en halua pilata muiltakaan tätä iloa, joten yritän esitellä maailman melko rajallisesti.

Nelimaa on sodassa. Se on ollut sodassa niin kauan, että sota on ajanlaskun perusta (tästä kirjan alkuperäinen nimi). Romaanin nykyhetki sijoittuu sotamme vuoteen 2015. Kuolematon keisari on liittänyt Nelimaan ihmisen kaltaiset rodut yhteen loppumattomalta näyttävässä sodassa turilaita, valtavia hirviömäisiä kovakuoriaisia vastaan. Tärkeänä apunaan keisarilla on kaartinsa, Linnan Piiri, joukko hänen kuolemattomaksi tekemiään valioyksilöitä. Päähenkilö, Komeetta Jant Shira on yksi näistä: viestinviejä, Nelimaan nopein mies, joka harvinaisesta sekarotuisuudestaan johtuen on myös ainoa, joka kykenee lentämään.

Näillä kyvyillä kuvittelisi, ettei Jantilla ole huolen häivää. Sota turilaita vastaan käy kuitenkin koko ajan epätoivoisemmaksi, keisari vaativammaksi ja Jantin huumeriippuvuus pahemmaksi. Tätäkään sotaa ei käydä vain rintamalla yhteistä vihollista vastaan, vaan myös kabineteissa, kun keisarin alaiset aateliset ja kuolemattomat yrittävät kukin varmistaa oman asemansa ja turvallisuutensa.

Luvassa on siis valtapelejä, hedonismia, hankalia ihmissuhdekuvioita, ristiriitoja. Swainston on paitsi etevä tarjoamaan juonellisia koukkuja, myös harvinaisen mielikuvituksekas maailmojen luoja, joten Kuolemattomien kaartia lukee enemmän kuin ilokseen. Kirja on sarjan (takakannen mukaan trilogian, mutta neljäskin kirja on jo ilmestynyt) ensimmäinen osa, joten moni hahmo tulee melko pintapuolisesti esitellyksi – toivon (ja uskonkin) henkilökuvauksen syventyvän myöhemmissä osissa. Ensimmäisen osan arvioinnin hankaluuden vuoksi en vielä esitä kiteytystä myöskään teoksen tematiikasta; palaan asiaan myöhempien osien kohdalla.

Tusinafantasiaa Kuolemattomien kaarti ei ole. Sen lumo toki perustuu fantasialle tyypillisiin asioihin, juoneen ja kiehtovaan maailmaan – mutta millaiseen maailmaan! Arvostan myös tapaa, jolla Swainston maailmaansa käyttää: hän ei luennoi, ei pysähdy jaarittelemaan, vaan pudottelee tiedonmurusia polulle säästeliäästi. Eikä lukija voi kuin seurata niitä, minne ikinä ne vievätkään.

Välitön kiintymys

Sarah Waters on tullut tunnetuksi romanttis-historiallisista naisten välisiä suhteita käsittelevistä kirjoistaan, joista Affinity (1999, ei suom., 'kiintymys') on yksi. Se sijoittuu 1870-luvun Lontooseen ja kuvaa sekä ylä- että alaluokan naisten ahtaita rooleja ja niistä irti pyristelemisen vaikeutta.

Kirjan kertoja, Margaret Prior, on kolmekymppinen yläluokkainen vanhapiika, joka kokee elämässään monenlaisia pettymyksiä: historiantutkija isän kuolema on aiheuttanut Margaretin lähes täydellisen sulkemisen despoottimaisen äidin hallitseman kodin piiriin, isän tutkimusavustaja Helen, johon Margaret on ollut ihastunut ja jonka kanssa hänellä on ehkä ollut jonkinlainen suhteen tapainenkin, on mennyt naimisiin Margaretin veljen kanssa - kenties varmistaakseen oman asemansa yhteiskunnassa - ja kun Margaret ryhtyy käymään Millbankin vankilan naisosastolla "Lady Visitorina" ja ihastuu mystiseen spiritualistiin, Selina Dawesiin, hän tulee pahoin petetyksi.

Margaretin henkilöhahmon kautta Waters kuvaa ihmisen oman tahdon täydellistä alistamista: koska Margaret on tyttö, hän ei ole saanut muodollista koulutusta, vaikka hänellä olisi ollut siihen lahjoja ja halua, ja koska hän ei ole päässyt naimisiin, hänen ainoa tehtävänsä elämässä on toimia leskiäidin seuraneitinä ja lukea tälle ääneen Dickensin Pikku Dorritia. Margaretin turhautumisen purkautuminen itsemurhayrityksiin on tulkittu hysteriaksi, jota lääkitään laudanumilla - siis huumausaineella! Naisen oman äänen tukahduttamisen teema näkyy myös romaanin naisvankilakuvauksissa: selleihin suljetuilta naisilta on puhuminen lähes kokonaan kielletty, ja monilla vuosia vankilassa viruneilla on vaikeuksia saada sanoja muodostettua, kun Margaret puhuttelee heitä.

Affinity leikittelee epäluotettavalla kerronnalla: pääasiassa tapahtumia seurataan Margaretin iltaisin lääketokkuroissaan kirjoittamien päiväkirjamerkintöjen kautta, jotka etenevät kohti katkeraa loppua, mutta toisaalta lukijalle tarjotaan myös Margaretin ihastuksen Selinan päiväkirjatekstejä, jotka sijoittuvat aikaan ennen kuin Selina joutui vankilaan ja etenevät vangitsemista edeltävästä illasta taaksepäin kohti vangitsemiseen johtavia tapahtumia. Selinan kirjoitukset ovat olennainen osa romaanin rakennettua yllätyskäännettä, joka suurelta osin perustuu siihen, että lukija johdatetaan Margaretin tavoin uskomaan Selinan maagisiin kykyihin.

Yllätyskäänteet usein aiheuttavat sen, että romaanin lopussa joudutaan väkisin ahtamaan aiemmin kerrottu uusiin raameihin, ja niin käy Affinitynkin tapauksessa: on siinä ja siinä rakentuuko kokonaisuus uskottavaksi vai ei. Joka tapauksessa Watersin romaani on viihdyttävää luettavaa ja tarjoaa kiinnostavan erilaisen tavan katsoa 1800-luvun historiaa. Naisten väliset suhteet Waters osaa kuvata ihastuttavan luonnollisiksi, joilta tapahtuma-ajan kontekstin mukaisesti muu ympäristö yksinkertaisesti sulkee silmänsä ja suunsa. Affinityssä romanttinen rakkaus ei kuitenkaan välttämättä nouse keskeisimmäksi teemaksi. Sen sijaan sen voi lukea surullisena kuvauksena ihmisen alistamisesta, herkkäuskoisuudesta ja välittömän kiintymyksen tarpeesta.

Huone - aikaa kaikelle

Emma Donoghuen romaanin Room (2010, ei suom.) minäkertoja on viisivuotias Jack, joka asuu äitinsä kanssa huoneessa, jossa on sänky, vaatekaappi, keittokomero ja keittolevy, pöytä, pari tuolia, televisio ja ikkuna katon rajassa sekä yksi, lukittu ovi. Ovi aukeaa vain öisin, jolloin Jackin Vanhaksi Nickiksi nimeämä mies tulee käymään, tuo ruokaa ja kirskuttaa äidin sänkyä.

Päivisin Jack ja äiti opiskelevat - Jack osaa muun muassa lukea ja laskea - pitävät liikuntatunteja ja katsovat televisiota. Jackille huone on koko maailma; äiti on opettanut hänelle, että televisio-ohjelmat ovat "just television", vain mielikuvituksen tuotetta. Viisivuotiaan Jackin tiedonjano alkaa kuitenkin ylittää huoneen rajat, ja jonain päivänä äidin on pakko ryhtyä puhumaan Jackille totta, kerrottava, että huoneen ulkopuolella on oikeita ihmisiä, maatiloja, metsiä, lentokoneita ja kaupunkeja. "Nah." Why is she tricking me? "Where would they fit?" Jack kysyy.

Jack ei myöskään tiedä, että hänen äitinsä ei ole vapaaehtoisesti jättänyt ulkomaailmaa, vaan on 19-vuotiaana tullut kaapatuksi ja siitä saakka tuntemattoman hyväksikäyttämäksi. Poika on syy, miksi äiti on kestänyt hengissä tähän asti. Ulospääsypyrkimykset ovat kilpistyneet päivittäiseen yritykseen herättää ulkopuolisten huomio huutamalla kohti katon rajan ikkunaa, mutta toistaiseksi huoneen äänieritys on pitänyt. Huoneen rajojen käydessä kasvavalle Jackille yhä ahtaammiksi äiti suunnittelee ja toteuttaa uhkarohkean yrityksen, jonka onnistuttua sekä äiti että poika pääsevät vapauteen.

Kirjan loppuosa tarkastelee äidin ja pojan sopeutumista yhteiskuntaan: miten eri tavalla ulkomaailmaan reagoivat äiti, jolta vapaus oli väkisin otettu pois, ja poika, jolla vapautta ei ollut koskaan ollutkaan. Molemmat myös joutuvat valtavan mediahuomion kohteeksi tyydyttämään ihmiskunnan tirkistelynhalua. Äitiä syytetään perverssiydestä, kun hän on imettänyt poikaansa tähän asti, ja poikaa kutsutaan apinaksi, kun hän ei osaa käyttää kenkiä tai kulkea portaita. Edes suhteita äidin omiin vanhempiin ei ole helppo rakentaa uudestaan, kun kuolleeksi oletetun tyttären tragedia on ajanut perheen erilleen, eikä ainakaan äidin isässä oikein ole miestä kestämään sitä, että tyttärenpoika on samaan aikaan myös tyttären hyväksikäyttäjän poika.

Room on monella tapaa kiehtova romaani: ensinnäkin se avaa juuri sellaisia ihmisyyden käsittämättömyyksiä, joista syntyy paljon lööppejä ja roskaohjelmia, mutta joista ei silti oikein saa ymmärryksen päästä kiinni. Toisekseen Room on synkästä aiheestaan huolimatta hyvin valoisa romaani, mikä johtuu ehkä siitä, että kertojaksi on valittu viisivuotias lapsi, mikä myös näkyy teoksen kielessä: Jack esimerkiksi kertoo preesensissä, puheenomaisin virkerakentein ja selostaa auki näkemänsä ja kokemansa: In the library live millions of books we don't have to pay any moneys for. Romaanin kerronta on saatu vakuuttavasti kuulostamaan siltä, kuin oikeasti kuuntelisi verbaalisesti lahjakasta miehenalkua. Jackin maailman rajoittuneisuutta on kuvattu esimerkiksi siten, että jokainen huoneessa oleva esine on nimetty isolla alkukirjaimella - Table, Meltedy Spoon (joka oli sulanut jouduttuaan kerran liian lähelle kuumaa keittolevyä), Skylight, Rug - ja Jack viittaa niihin persoonapronominilla. Aikuinen lukija kyllä ymmärtää Jackin lapsenkielen alta, millaisia kauheuksia Jack kuvaa, mutta samaan aikaan se viattomuudessaan kätkee alleen pahimmat julmuudet.

Room on kirja, joka antaa paljon ajateltavaa: millaista on menettää vapautensa, millaista päästä takaisin vapauteen, millaista on tulla hyväksikäytetyksi, millaista on rakastaa väkivallasta alkunsa saanutta lasta. Toisaalta juuri lööppien takaisten kysymysten vastaamisessa Room on kaikkein epäuskottavimmillaan: sekä äidin kaapatuksi tuleminen, hyväksikäyttö että vankeudesta vapautuminen on kuvattu jollain tapaa niin, että tekee mieli väittää vastaan: ei se nyt noin voi mennä.  

Shokeeraavasta aiheestaan huolimatta Room onkin ehkä enimmäkseen luettavissa kuvauksena äitiydestä, joskin poikkeusoloissa. Äidin ja lapsen suhdetta käsitellään kauniisti: sekä äidistä että Jackista annetaan kuva kypsinä, toisistaan vilpittömästi välittävinä ihmisinä, joiden suhteen erityislaatuisuus näkyy mielenkiintoisena kontrastina suhteessa niihin vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin, joita Jack ja äiti pääsevät näkemään ulkomaailmassa: kiukuttelua, kiristystä, kiirettä. In the world I notice persons are nearly always stressed and have no time. (--) In Room me and Ma had time for everything, pohtii Jack, ja jatkaa: Sometimes there's a small kid crying and the Ma of it doesn't even hear. Päällimmäisenä Roomin lukemista jääkin tunne, että myös ulkomaailman asukkailla voisi olla enemmän aikaa käytettävissään, kun he rakentavat suhteita toisiinsa, vaikka he elävätkin vapaudessa tehdä mitä tahansa. Tai oikeastaan: juuri siksi.