Kesäkirjoja

Koska luontokin vaikuttaa unohtaneen, että nyt pitäisi olla talvi, lienee varsin sopivaa kirjoittaa niistä kesällä luetuista kirjoista, jotka syystä tai toisesta eivät silloin päässeet blogiteksteiksi asti.

Jane Harris: The Observations (2006)

Kustantajansa Secrets and Lies -sarjassa ilmestynyt The Observations sijoittuu vuoteen 1863 ja edustaa kesän kartanonrouvat, kotiapulaiset & kummitukset -osastoa. Kirjan nimi viittaa nuoren, erikoisen Arabella-rouvan ambitioihin tehdä alkeellista sosiologista tutkimusta palvelustyttöjensä luonteenpiirteiden - miellyttävyyden, palvelualttiuden ja tottelevaisuuden - ja tyttöjen ulkoisten ominaisuuksien välillä.

Bessy, joka on prostituoidun prostituoitu tytär, päätyy Arabellan hoteisiin puolivahingossa ja häikäistyy välittömästi ihanasta, vaikkakin ristiriitaisesti ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvästä rouvastaan. Rouva vain tuntuu olevan yhä harmittavan kiintynyt edelliseen palvelustyttöönsä Noraan, joka on ollut ilmeisesti itse täydellisyys, mutta kadonnut mystisesti. Rouva laittaa Bessyn kirjoittamaan ajatuksensa, tekonsa ja tunteensa ylös - ja näitä muistiinpanoja kirjassa seurataan.

Kun rouvastaan mustasukkainen Bessyn saa tietää olevansa osa tämän "tieteellistä" tutkimustyötä ja että rouvan rakas palvelustyttö Nora on itse asiassa kuollut, Bessy aloittaa omat, häikäilemättömät pyrkimyksensä voittaa Arabella kokonaan itselleen. Lopussa on vaikea tietää, kuka lopulta huijasi ja ketä, mutta sanotaan nyt niin, että ainakaan Bessy ei taida jäädä millään tavalla viimeiseksi. Viihdyttävän kirjan nostaa tavallista romanttista hömppää kiinnostavammaksi muun muassa se, että Bessyn tapa kirjoittaa mukailee ainakin näin amatöörin näkökulmasta varsin vakuuttavasti tapahtuma-ajankohtansa kouluttamattoman ja alaluokkaisen henkilön puhetta ja kirjoitusta.

Sami Hilvo: Viinakortti (2010)

Sami Hilvo kuvaa esikoisessaan kauniisti homorakastavaisia viime sotien aikaan tavalla, joka kipeydessään ja koskettavuudessaan tuo mieleen Annie Proulxin novellin Brokeback Mountain ja Ang Leen samannimisen elokuvan. Viinakortissa nykyaikaan ulottuvan kerronnan avulla käsitellään myös eri aikoina kasvaneiden sukupolvien erilaista suhtautumista seksuaalisuuteen ja seksuaalimoraaliin.

Sodan jälkeinen sukupolvi - kertoja kuvaa oman isoisänsä suhdetta toiseen mieheen - teki omat ratkaisunsa. Perinteiseen avioliittoon mentiin ja siinä pysyttiin, tapahtui avioliittoa ennen tai sen aikana mitä tahansa. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on jo tottunut ottamaan avioeroja ja pakenemaan todellisuutta pillerihumalaan, mutta oman pojan homous on silti kertojan isälle kova, kova paikka. Liekö taustalla sitten pelko joistakin omista, käsittelemättömistä tunteista, mutta joka tapauksessa isä ei lyömättä niele, että pikkupoika kokeilee huulipunaa, eikä hän aikuisenkaan poikansa elämänvalintoja hyväksy. Nykyajassa elävä sukupolvi taas on kyvytön sitoutumaan, vaikka periaatteessa maailma sallisi vaikka minkälaisen parisuhteen. Sen sijaan harrastetaan ohimeneviä suhteita ravintoloiden pimeissä kopeissa, halvoissa hotellihuoneissa.

Romaanin päätös on lohdullinen, joskin lievästi epäuskottava. Siitä huolimatta Viinakortti on yksi parhaista tänä vuonna luetuista kirjoista, ja niin uskomattoman kaunis, että sille olisi kernaasti suonut Hesarin esikoiskirjapalkinnon tai Finlandian tai jotain. Vielä pitkän aikaa kirjan lukemisen jälkeen mieleen nousee kuva saaresta, jossa kaksi nuorta miestä vain viettävät aikaa kahdestaan, levollisina kiristyvästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja suhteensa laadun epäilyttävyydestä huolimatta.

Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)

Amerikkalaisen, mutta norjalaistaustaisen älykkökirjailijan, Paul Austerin vaimon, viides romaani ei jotenkin vakuuta. Runoilija Mia Fredricksenin (Hustvedt ei ujostele kirjoittaa kaltaisistaan, mille toki kunnioitusta) aviomies haluaa ottaa avioliitossa aikalisän, koska on rakastunut nuoreen, hemaisevaan avustajaansa. Mia saa jonkinlaisen hermoromahduksen (jota Hustvedt kuvaa lähes yhtä yksityiskohtaisesti kuin hermojaan käsittelevässä non fiction -kirjassaan The Shaking Woman or A History of my Nerves, joka ilmestyi jonkin verran romaania aiemmin). Romahduksestaan jokseenkin toettuaan Mia pakenee lapsuutensa maaseutukaupunkiin.

Kirja keskittyy kuvaamaan Mian interaktioita äitinsä ikääntyvien ystävien, naapurin nuoren kotiäidin ja tämän pikkulasten sekä järjestämälleen luovan kirjoittamisen kurssille osallistuvien murrosikäisten tyttöjen kanssa. Näiden tenityttöjen kuvauksessa Hustvedt onnistuu; nuoret tytöt ovat toisiaan kohtaan juuri niin raadollisen julmia - ylittämättä kuitenkaan minkäänlaisia fyysisen väkivallan rajoja - kuin kirjassa annetaan ymmärtää, ja he pystyvät briljanteimillaan juuri niin koskettavaan ja kirpaisevaan runouteen kuin se, jota Hustvedtin tytöt kirjoittavat.

Sen sijaan Mian taukonsa kanssa lomailevaa miestään kohtaan käymää katkeraa tilitystä en tajua, mikä johtunee sukupolvierosta. En vain koskaan ole kokenut eläneeni miestäni varten, joustaneeni omissa uratavoitteissani miehen takia tai ylipäätään kokeneeni naiseuteni millään tavalla vaikeuttavan pyrkimyksiäni tässä maailmassa. Hustvedtin Mia sen sijaan kokee, ja ehkä koska en jaksaisi kuunnella moista ruikutusta ja koska pienimuotoisessa romaanissa ei mikään muukaan teema nouse keskiöön, teos jää mielestäni Hustvedtin muita romaaneja heikommaksi.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987)

Jon Avnetin vuonna 1991 ilmestynyt elokuva Fried Green Tomatoes oli yksi nuoruuteni suosikkielokuvista: viehättävä, lämminhenkinen ja koskettava amerikkalainen syvän etelän sukutarina 1900-luvun alkupuolen kauan sitten kadonneilta vuosikymmeniltä. Fannie Flaggin romaani, johon elokuva perustuu, on samalla tavalla hyväntuulinen ja saarnaamatta oikeita elämänarvoja opettava kuin elokuvakin. Sekä elokuvan että kirjan ideana on, että hyvin vanha nainen kertoo nuoremmalle, avioliitossaan ja elämässään kipuilevalle naiselle tarinaa nuoruudessaan tuntemastaan sinnikkäästä, yhteisöään kannattelevasta ja elämäniloisesta naisparista, jonka vasta kuolema erotti toisistaan.

Kerronnan keinoiltaan kirja on elokuvaa rikkaampi. Sekä elokuva että kirja rikkovat koukuttavalla tavalla tarinan kronologiaa, mutta kirjan kerronta on moniäänisempää. Kirjassakin tarina etenee toki sitä vanhainkodissa vieraalleen Evelyn Couchille kertovan Ninny Threadgooden äänellä kuten elokuvassakin, mutta kertojan osuuksien ohella kirjassa on sivuja paikallisuutisista, radiolähetyksistä ja muista dokumenteista.

Wikipedian mukaan Avnetin elokuvaa oli aikoinaan kritisoitu siitä, että sen katsottiin häivyttäneen kirjan lesbolaisia teemoja, mutta tätä en allekirjoita; sekä kirja että elokuva kuvaavat poikamaisen Idgie Threadgooden ja hänen kauniin ja hyvän rakastettunsa Ruthin suhteen on samalla lailla hienovaraisen korostamattomasti; suhde on sekä elokuvassa että kirjassa luonnollinen ja luonteva, syvään keskinäiseen kunnioitukseen ja aitoon tarpeeseen perustuva ja sellainen, että en muista edes esiteini-ikäisenä kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, keiden välisestä ystävyydestä oli kyse. Mutta tämä ei kuitenkaan ole Avnetin elokuvassa mitään häivyttämistä, vaan nousee suoran Flaggin romaanista, sillä siinäkään ei millään tavalla korosteta, että Idgien ja Ruthin rakkaudessa ja yhteiselämässä olisi mitään poikkeuksellista, mitä edes pitäisi korostaa.

Oman elämänsä taidetta

Michael Cunninghamin uusin romaani, By Nightfall (2010, suom. Illan tullen), sijoittuu tämän päivän vähän hienosteleviin, vähän pinnallisiin newyorkilaisiin taidepiireihin. Sen henkilöt ovat museoiden kuraattoreja, kriittisten pienilevikkisten taidelehtien toimittajia, erittäin varakkaita taiteensuosijoita ja eksentrisiä mutta riittävästi oikeanlaista mainetta saaneita taiteilijoita. Ystävyys- ja asiakkuussuhteet henkilöiden välillä ovat vähintäänkin monimutkaiset; esimerkiksi tutun taiteenostajan kanssa galleristin on osattava tasapainotella, tai tärkeät kaupat voivat jäädä syntymättä. On osattava sekä mielistellä että tulla mielistellyksi. Okay, not that funny. Remember, Peter: you are some hybrid of friend and hired help. You have latitude, but you can't get uppity. -- Bobby arrives at noon to cut his hair. -- Bobby's as flirtatious with Peter as Peter is with his middle-aged women clients, and probably for the same reasons.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Chelsean loft-asuntoihin, Manhattanin eteläkärjen metallinkiiltäviin moderneihin taidegallerioihin, nykypäivän seurapiirien cocktail-kutsuille. Elitistisestä asetelmastaan huolimatta romaanissa puntaroidaan kiinnostavalla tavalla sitä, miten meidän aikamme maailmassa taide, tuollainen primitiivisin ja tarpeellisin mahdollinen itseilmaisun muoto niin sen tekijälle kuin vastaanottajallekin, on tullut luoneeksi niin kiinteän suhteen rahaan, suureen rahaan, että se on yhä enenevässä määrin muuttumassa joksikin, joka ei todellakaan kuulu kaikille.

Niin kun ei muuten kuulu Cunninghamin romaanikaan, sillä se on sellaista taideproosaa, että sen lukeminen saa ihmisen ymmärtämään, miksi bestseller-listojen kuninkuus on dekkareilla ja muulla helposti omaksuttavalla viihteellä. Cunningham ei kuitenkaan kirjoita sellaista taideproosaa, jota olisi vaikea seurata (ainakaan,jos on yhtään tottunut lukemaan sisäistä monologia, jonka senkin Cunningham kyllä osaa pitää kurissa niin, ettei lukija sekoa ajatuksissaan). Cunningham kirjoittaa taidetta, taidepuhetta, puhetta taiteesta. Ja sitä on ihana lukea, jos kuuluu niihin, jotka Alanyan sijaan matkustavat talvilomalle Guggenheim-museoon ja jaksavat itsekin seistä tuntikausia jonkin nykytaideteoksen edessä tutkiskellen, pitävätkö siitä vai eivät, ja väitellen siitä, miten teos sovittautuu taiteen historiaan, kaanoniin, arvostukseen. Taidetta eritellään romaanissa ehkä liikaakin, tarpeettoman yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta hyvin taiten.

Ja kauniisti romaanin runsas taidepuhe sitten kiinnittyy myös siihen, miten romaanissa punnitaan elettyä elämää, tehtyjä valintoja, kuljettuja suuntia. Although he isn't religious, he adores those pre-Renaissance icons, those gilded saints and jeweled reliquaries, not to mention Bellini's milky Madonnas and Michelangelo's hottie angels. -- He can feel it sometimes - he can feel it tonight - that medieval world of sinners and the occasional saint conducting their travels under a paineet celestial infinitude. He's an art history guy, maybe he should have become... what?...a conservator, say--

Romaanin päähenkilö Peter Harris on 44-vuotias ja vaiheessa, jossa epäilykset eletyn elämän, tehtyjen valintojen ja kuljetun suunnan oikeellisuudesta valvottavat öisin. It's your life, quite possibly your only one. Still you find yourself having vodks at three a.m., waiting for your pill to kick in, with time ticking through you and your own ghost already wandering among your rooms. Prosessin käynnistää oikeastaan sattumanvaraiselle vierailulle saapuva Peterin vaimon Rebeckan huomattavasti nuorempi iltatähtipikkuveli Mizzy, 23, (i.e. Mistake, 'vahinko' (!)), jota kohtaan Peter alkaa tuntea yllättävää, voimakasta vetoa ja joka omat, vähemmän mairittelevat tarkoitusperänsä saavuttaakseen vastaa Peterin tunteisiin.

Seuraa voimakasta vellontaa. Peter käy läpi nuorena kuolleen Matthew-veljensä ja jokseenkin välinpitämättömien vanhempiensa varjossa viettämäänsä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, rakastumista täysin toisenlaisesta, yhteisöllisestä ja ennakkoluulottomasta perheestä tulevaan Rebeckaan, etäisiä välejään uhmakasta ja katkeraa irtiottoa isästään tekevään parikymppiseen tyttäreensä, joka saapui pyytämättä ja liian varhain, mistä Peter yhä tuntee syyllisyyttä: onko tytär vihainen, koska aavistaa, että ei ollut toivottu, vai siksi, että Peter on rakastanut häntä liikaa osoittaakseen, että sittemmin tytär on ollut mitä toivotuin? Jotenkin Peter ei tule ajatelleeksi - tai ehkä hän ei tule ajatelleksi siksi, että keski-iän kriisissään hänen ajatuksensa keskittyvät hyvin itsekkäästi vain häneen itseensä - että yhtä lailla kuin aikuistunut tytär on yhtäkkiä vieras isälleen, myös isä näyttää oudolta tyttären kasvaneessa mielessä. Vie aikaa, ennen kuin aikuinen lapsi on valmis tutustumaan uudelleen vanhempiinsa. Siihen asti ei Cunninghamin kirjassa vielä päästä.

Ja tietysti Peter käy kamppailua seksuaalisuutensa kanssa; onhan hän nyt yhtäkkiä ihastunut mieheen. Onko hän sittenkin homo, kuten veljensä, vai muistuttaako Mizzy vain niin valtavan paljon nuorta Rebeckaa, että pitkän avioliiton aikana jokseenkin valjuiksi ja arkipäiväisiksi käyneet tunteet muistuttavat itsestään?  Come on, if he were gay he'd have known it, wouldn't he? -- Men are great (well, some of them) but they're not sexy. Still, he wants to touch Mizzy. It isn't erotic, not exactly erotic. -- Why would you, why would anyone, want to be that straight?

Ja aivan kuten suhteessa tyttäreensä, myös suhteessa vaimoonsa Peter on jopa käsittämättömän itsekäs. Hän ei ole huomannut, että Rebeckakin on tavallaan onneton, Rebeckakin on ikääntynyt, myös Rebecka on tavallaan ihastunut Mizzyyn ja tämän vastuuttomaan vapauteen. Vasta kun Peterille on käynyt vähän nolosti pelimies-Mizzyn kanssa, hän lopulta kuulee, miten Rebecka sanoo omille teilleen (ja hyvin todennäköisesti huumeisiin) kadonneesta veljestään: "I was envious. I didn't want to be myself. I didn't want to be some mature, levelheaded person who could cut him a check. I wanted to be young and fucked up, and I don't know. Free."  Silloin Peter alkaa hitaasti ymmärtää, että tämä on hänen taidettaan, hänen elämänsä, ja hänellä on kaikki valta muokata se sellaiseksi, että siinä viihtyvät niin hän itse kuin vaimo, kuin isoksi kasvanut tytärkin. Romaanin loppu ainakin vihjaa tähän suuntaan, mutta sitä, millaisiin muutoksiin Peter Rebeckoineen päätyy, ei lukijalle enää näytetä.