Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tutustua fantasiaharrastajien piirissä kehuttuun Steph Swainstoniin. Kun tartuin viime vuonna suomennettuun Kuolemattomien kaartiin (The Year of Our War, alkuteos 2004), en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Mitä tahansa olisinkin odottanut, olisin luultavasti yllättynyt.
Pidän yllätyksistä. Pidän juuri sellaisesta fantasiasta, joka nivoo yhteen tutun ja oudon. Rakastan sitä tunnetta, joka tulee, kun kirjailijan tarjoamat sirpaleet maailmasta alkavat muodostaa päässäni jotain, jonka kuvittelen tuntevani, ja rakastan myös sitä, kun uudet sirut muokkaavat kuvitelmaani edelleen. Siksi fantasiasta on aika ajoin vaikea kirjoittaa – en halua pilata muiltakaan tätä iloa, joten yritän esitellä maailman melko rajallisesti.
Nelimaa on sodassa. Se on ollut sodassa niin kauan, että sota on ajanlaskun perusta (tästä kirjan alkuperäinen nimi). Romaanin nykyhetki sijoittuu sotamme vuoteen 2015. Kuolematon keisari on liittänyt Nelimaan ihmisen kaltaiset rodut yhteen loppumattomalta näyttävässä sodassa turilaita, valtavia hirviömäisiä kovakuoriaisia vastaan. Tärkeänä apunaan keisarilla on kaartinsa, Linnan Piiri, joukko hänen kuolemattomaksi tekemiään valioyksilöitä. Päähenkilö, Komeetta Jant Shira on yksi näistä: viestinviejä, Nelimaan nopein mies, joka harvinaisesta sekarotuisuudestaan johtuen on myös ainoa, joka kykenee lentämään.
Näillä kyvyillä kuvittelisi, ettei Jantilla ole huolen häivää. Sota turilaita vastaan käy kuitenkin koko ajan epätoivoisemmaksi, keisari vaativammaksi ja Jantin huumeriippuvuus pahemmaksi. Tätäkään sotaa ei käydä vain rintamalla yhteistä vihollista vastaan, vaan myös kabineteissa, kun keisarin alaiset aateliset ja kuolemattomat yrittävät kukin varmistaa oman asemansa ja turvallisuutensa.
Luvassa on siis valtapelejä, hedonismia, hankalia ihmissuhdekuvioita, ristiriitoja. Swainston on paitsi etevä tarjoamaan juonellisia koukkuja, myös harvinaisen mielikuvituksekas maailmojen luoja, joten Kuolemattomien kaartia lukee enemmän kuin ilokseen. Kirja on sarjan (takakannen mukaan trilogian, mutta neljäskin kirja on jo ilmestynyt) ensimmäinen osa, joten moni hahmo tulee melko pintapuolisesti esitellyksi – toivon (ja uskonkin) henkilökuvauksen syventyvän myöhemmissä osissa. Ensimmäisen osan arvioinnin hankaluuden vuoksi en vielä esitä kiteytystä myöskään teoksen tematiikasta; palaan asiaan myöhempien osien kohdalla.
Tusinafantasiaa Kuolemattomien kaarti ei ole. Sen lumo toki perustuu fantasialle tyypillisiin asioihin, juoneen ja kiehtovaan maailmaan – mutta millaiseen maailmaan! Arvostan myös tapaa, jolla Swainston maailmaansa käyttää: hän ei luennoi, ei pysähdy jaarittelemaan, vaan pudottelee tiedonmurusia polulle säästeliäästi. Eikä lukija voi kuin seurata niitä, minne ikinä ne vievätkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti