John Harding kertoo romaanissaan Florence & Giles (2010, ei suomennettu) hyvin samankaltaisen tarinan kuin Henry James klassisessa kummituskertomuksessaan The Turn of the Screw (1898, suom. Ruuvikierre). Kummassakin teoksessa eletään 1800-luvun loppupuolta. Kahta vastentahtoisesti kasvatusvastuuseen joutuneen setänsä syrjäiseen maaseutukartanoon sysäämää viehättävää, mutta salaperäistä lasta ohjaavat kokematon kotiopettajatar ja taloudenhoitaja. Ollaan eristyksissä muusta maailmasta, ja kaikkialla on salaisuuksia ja asioita, joista ei puhuta tai joita ei voida nimeltä mainita. On outoja, selittämättömiä tapauksia ja aina joku, joka on erittäin vakuuttunut siitä, että kartanossa kummittelee.
The Turn of the Screw'ssa kummituksiin uskoo ensimmäiseen työpaikkaansa saapunut kotiopettajatar, jota ei tarinassa nimetä. Opettajatar tuntee jonkin pahuuden liikuskelevan kartanon mailla ja kuvittelee nuorten kasvattiensa Floran ja Milesin joutuneen pahan pauloihin. Pahuus henkilöityy kahteen edesmenneeseen työntekijään, lasten edelliseen kotiopettajattareen Miss Jesseliin ja tämän rakastajaan, palvelijaan Peter Quintiin, joiden opettajatar toistuvasti näkee tuijottavan kohti kartanoa ja lapsia.
Florence & Gilesissa puolestaan 12-vuotias, hyvin lahjakas mutta setänsä katkeruuden takia vaille muodollista opetusta jäänyt Florence tulee vakuuttuneeksi siitä, että uusi kotiopettajatar Miss Taylor on traagisesti menehtyneen edellisen kotiopettajattaren paha henki, joka on tullut vahingoittamaan Florencen veljeä Gilesia. Sekä Jamesin nimetön kotiopettajatar että Hardingin Florence keskittyvät ankarasti pelastamaan läheisensä yliluonnollisilta voimilta, eikä kummassakaan tapauksessa vältytä epämääräisiltä kuolemantapauksilta -- jotka kuitenkin aiheutunevat enemmän elävien kuin kuolleiden toimista.
Sekä The Turn of the Screw että Florence & Giles pyrkivät kuvaamaan yliluonnollisia asioita ihmisen psyyken aikaansaannoksina. Selitykseksi tarjotaan eristäytyneisyyttä -- kartanoihin suljetuilla lapsilla ja kotiopettajattarilla ei ole juuri lainkaan kontakteja muihin ihmisiin -- hierarkkista puhumattomuuden kulttuuria, jossa asioita salataan, peitellään ja piilotellaan, sekä ajattelua ohjaavan koulutuksen puutetta -- 12-vuotias Florence esimerkiksi on lukenut Kotiopettajattaren romaaninsa, Ann Radcliffensä ja Edgar Allan Poensa, mutta ei osanne erottaa fiktiota todellisuudesta. Samat kirjat on lukenut myös Jamesin aaveita näkevä opettajatar. Kummassakin teoksessa osoitetaan, kuinka voimakas itsesuggestio saa ihmisen pitämään omaa totuuttaan oikeana, vaikka mikään ympäristössä ei sitä tukisi.
Goottisen romaanin perillisinä The Turn of the Screw ja sen toisinto Florence & Giles luovat kiehtovan, salamyhkäisen maailman, jonka intensiteetti pysyy hyvin yllä aukkoisen kerronnan ja vähitellen auki punoutuvien arvoitusten kautta. Sekä The Turn of the Screw että Florence & Giles on kirjoitettu ikään kuin jonkinlaisena päähenkilön minämuotoisena tunnustuskirjeenä: Jamesin kotiopettajatar on antanut kertomuksensa eräälle tutulleen, Florence puolestaan aloittaa It is a curious story I have to tell, one not easily absorbed and understood --.
Kumpaakin kertojaa voi pitää erittäin epäluotettavana; kummankin teoksen rivien välissä vihjataan, että kertoja on mielipuoli. Kumpikin kertojista pystyykin halutessaan paljon pahantahtoisempiin tekoihin kuin yksikään aave. Tosin Jamesin kotiopettajatar jättää nuorempaa Florencea enemmän kertomatta, mikä tekee The Turn of the Screw'sta modernia vastinettaaan monitulkintaisemman. Toisaalta Hardingin teos nostaa niin voimakkaasti hylätyksi tulemisen pelon yhdeksi nuoren Florencen motiiveista, että se saa väkisinkin tulkitsemaan uudelleen myös Jamesin romaania -- mikä lieneekin tällaisten uudelleen kerrontojen yksi kiehtova tehtävä.
