Enemmän omaa kuin muitten määräämää

Olli Jalosen Poikakirja (2010) vangitsee ja pitää otteessaan. Sen lukemista on mahdoton jättää kesken; kirja on luettava, vaikka on yö ja aamulla kiire töihin. Luen kuitenkin, ja hyvä niin, sillä Poikakirjan lukemisesta jää puhdistautunut olo, usko elämän hyvyyteen ja ihmiseen. Jää, vaikka kouluikäisen Ollin silmin nähtynä elämä 1960-luvun alun suomalaisessa pikkukaupungissa saakin kaikkine vaiettuine, sydämeen käypine aiheineen ja ristiriitaisine käsittämättömyyksineen surumielisiä, ahdistaviakin sävyjä.

Jalonen hallitsee näkökulmatekniikkansa suvereenisti. Koko ajan ollaan tässä ja nyt, kasvavan, havainnoivan nuoren pojan maailmassa. Huomio kiintyy arjen yksityiskohtiin, isot asiat jäävät sanomatta rivien väliin. Silti juuri nämä isot asiat ovat niitä, joista Poikakirja haluaa jotain sanoa.

Maailman monenlaiset vastakkainasettelut hämmentävät Ollia. Viisilapsisen sisarusparven ainoana poikana Olli saa nopeasti oppia, että se, mikä sopii tytölle, ei sovi pojalle, eikä Olli saa opetella kävelemään niin kuin nainen, vaikka isot siskot saavatkin. Eivätkä isot siskotkaan saa kävellä pyllyä vemputtaen kuin vasta sitten isompina. Yksi isoista siskoista kuitenkin tulee jo kouluaikoinaan vahingossa raskaaksi ja joutuu teettämään abortin. Isä neuvoo Ollia suhtautumaan siskoon niin, että sisko tietää olevansa yhtä paljon yksi meistä. Vieraille ei asiasta kuitenkaan saa puhua.

On muitakin asioita, joista ei oikein puhuta. Pienestä joku silloin tälloin kysyy kaupassa ja koulussakin joskus, enkä oikein vastaa. Pieni on Ollin nuorin sisko, vain vuotta Ollia nuorempi, mutta sen kohdalla kaikki aina jatkuu eikä tule muutosta niin kuin kaikille muille tulee, sillä Pieni on vammainen, jollain tapaa autistinen. Kotona Pientä kohdellaan täysvaltaisena perheenjäsenenä, eikä hänen erityislaatuisuuttaan ruveta vieraille selittelemään. Äiti ja isä sitä kuitenkin surevat, ja suree Ollikin, etenkin kun tulee puhetta, että Pieni joutuisi muuttamaan pois kotoa, siis tulisi sijoitetuksi laitokseen. Silloin Ollin sisään kasvaa möykky, ja hän ryhtyy entistä enemmän pitämään siskoaan silmällä. Ainakaan kirjan loppuun menneessä Pientä ei lähetetä pois, vaan hän saa varttua kodin piirissä omalla tavallaan, ja Ollikin ehkä kokee vastuun vähän lientyvän. [E]i Pieni voi pimeään asti kiivetä.

Ollin isän motto on, että muut tekevät mitä osaavat, me teemme mitä me haluamme. Moinen asenne ei kuitenkaan näy Ollin kouluelämässä, vaan poika on hermostuttavuuteen asti tottelevainen kaikille, niin yhteiskunnan, opettajan kuin koulutovereidenkin säännöille. Vaikka sisällään Olli käy jatkuvasti läpi erilaisten sosiaalisten ja moraalisten normien absurdiutta, hän ei silti osaa sanoutua niistä irti.

Olli on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo ennen kouluikää ja on tavattoman kiinnostunut tietämään kaikesta ympäröivästä maailmasta, mutta silti hän alistuu opettelemaan asiat sillä tavalla, kuin koulussa vaaditaan. Hän opettelee lukemaan tavuviivojen kanssa hitaasti ääneen koska sillä lailla änkyttäen luokassa on luettava ja osallistuu luokan lihavan pojan kiusaamiseen - jos ei aktiivisesti, niin ainakin passiivisesti - koska jopa opettaja antaa yksinhuoltajaäidin pojan rääkkäämiseen oikeutuksen. Sotaan mielensä jättäneen opettajan mukaan porukan hakkaamaksi tullut on selkärangaton nahjus eikä mies ollenkaan, ja ansaitsee tulla rangaistuksi.

Koulussa vallitseva ihanteellinen henki tavoittelee jotain sellaista, mikä todellisuudessa on mahdoton saavuttaa. Olli esimerkiksi ei tunnista aapisen kuvailua äidistä ja isästä etäisen hyveellisinä, lähes ylivertaisen täydellisinä henkilöinä, ja lähinnä ahdistuu aapisen lapseen kohdistamasta vaatimuksesta kuuliaisesta "vaikka en aina pysty, tahdon silti olla hyvä" -asenteesta. Näin minä opin maailmasta että eniten aikaa olen paha enkä kenenkään lapsi, Olli kertoo, ja lukijan käy Ollia sääliksi. Tätä Ollin ei olisi tarvinnut oppia.

Kouluikäisen Ollin silmien läpi aikuisten maailman ideologiat näyttäytyvät jopa koomisella tavalla perusteetomilta, hahmottomilta. Tämä näkyy esimerkiksi Ollin kahdessa opettajassa ja heidän asenteissaan. Ensimmäinen opettaja on isänmaalliseen paatokseen hurahtanut. Hänen opetuksessaan sanoja ei saa merkitä vieraskielisillä nimillä -- koska meillä on oma täydellinen kieli, ja niinpä hän kirjoittaa laatusana ja yliaste eikä adjektiivi ja superlatiivi. Toinen, nuorempi, puolestaan viivaa yli jokaisen tulennon ja nimennön ja sisäeronnon ja kaikki, enkä saa numeroa ollenkaan.

Lukijaa järkyttää isänmaallisen opettajan tapa pitää luokkansa sotilaallisessa järjestyksessä ja ehdottomassa hiljaisuudessa; tuntuu, että mitään todellista oppimista ei voi tapahtua, kun kaikki huomio kiinnitetään muodostelmien ja järjestyksen ylläpitämiseen. Opettajan käyttämät kollektiiviset ja ruumilliset rangaistukset hirvittävät. Toisaalta uusi, nuori ja lupsakka opettaja, joka ei ikänsä puolesta varmaankaan ole ollut sodassa, päästää kurin repsahtamaan heti ensimmäisellä tunnilla eikä saa luokkaa haltuunsa enää koskaan. Modernit yritykset estää klikkiytymistä ja luoda yhteishenkeä epäonnistuvat. Vaikka istun eturivissä, joskus on tunteja jolloin en kuule edes sitä mitä opettaja liitutaulun luona yrittää hiljaisella äänellään sanoa.

Koti edustaa Ollin maailmassa pysyvyttä, sillä sen arvot eivät ailahtele. Suhteessa koulun autoritääriseen, isänmaallliseen, uskonnolliseen ja oikeistolaiseen maailmankuvaan Ollin työväenluokkainen koti on rakastava, salliva, vapaamielinen - ja juuri oikealla tavalla onnellinen. Nähdäkseni juuri se, että Ollin perhe pitää yhtä ja rakastaa toisiaan varauksetta, estää Ollia romahtamasta absurdin maailman ristipaineissa, ja hän löytää oman paikkansa, jossa on enemmän omaa kuin muitten määräämää vaikka enemmän siinä on muitten vuoksi. Lukija jää vakaaseen uskoon, että kaikesta huolimatta Ollista kasvaa tasapainoinen, onnellinen ihminen.

Vieraassa miljöössä

Kuvittelen, millaista keskustelua vanhempainvapaasta olisi mahdettu käydä sellaisessa Suomessa, joka olisi kuin Ursula K. Le Guinin teoksesta The Left Hand of Darkness (1969, suom. Pimeyden vasen käsi), jonka jääkautta elävän Gethen-planeetan asukkaiden sukupuolisuus on suurimman osan ajasta uinuvassa tilassa. Sukupuolivietti herää kerran kuukaudessa, jolloin kenestä tahansa voi tulla mies, kenestä tahansa nainen. Kumpi tahansa kumppaneista voi olla se, joka tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen. Koskaan ei tietäisi, kumman vanhemman työnantaja joutuu kantamaan vanhempainvapaan kustannukset, jotka olisi varmaan jo aikaa sitten osattu jakaa tasaisesti kaikkien kesken.


Sukupuolettomasta yhteiskunnasta puuttuisivat myös sukupuolittuneen yhteiskunnan luonnollistuneet roolit: ei olisi miestä, joka ei itke, eikä lasikatto estäisi ketään lentämästä tähtiin. Kuvittelen, että jos The Left Hand of Darkness olisi kirjoitettu nyt, 2010-luvulla, se ottaisi eksplisiittisemmin kantaa myös seksuaalivähemmistöihin. Oman aikansa tuotteena se sivuaa muuta kuin naisen toiseutta suhteessa maskuliiniseen yhteiskuntaan vain hyvin vähän.

Teoksen päähenkilö ja toinen kertoja on Maasta saapunut lähettiläs, mies. Hänen kauttaan kirjassa peilataan oman yhteiskuntamme sukupuolirooleja ja -odotuksia, ja vähän myös sitä, miten ulkopuolinen sukupuolisesti erilainen on. Sukupuolettomassa yhteiskunnassa sukupuolinen olento on friikki, kummajainen, pervertti. Voin hyvin kuvitella, keitä meidän kulttuurissamme pidetään niin outoina ja pelottavina, että heidät haluttaisiin eheyttää normaaleiksi.

Le Guinin ote teoksessa The Left Hand of Darkness on antropologinen, sosiologinen, feministinenkin. Kirja tarkastelee ihmiskultturia monista eri näkökulmista etäältä, vieraana, uutena, outona - eikä päästä lukijaansa helpolla. Luotua maailmaa ei selosteta yksityiskohtaisesti auki, vaan lukija saa haparoida vieraassa kulttuurissa yksin, aivan kuten todellisuudessakin, ja vasta vähitellen kirjan edetessä tuntea edes jotakuinkin ymmärtävänsä kohtaamaansa erilaisuutta.

Kirjan kertoja, lähettiläs, on vieraassa kulttuurissa hämillään, jopa hukassa, ja tekee kohtalokkaita virheitäkin, kun ei ymmärrä esimerkiksi puheen vivahteita, metaforia, viittauksia tunnettuun tarustoon. Myös lukija tuntee olevansa eksyksissä tuntemattomassa kulttuurissa, kunnes pikku hiljaa lähettilään oppiessa uutta kuva Gethenistä ja sen ihmisistä tapoineen, myytteineen ja kielikuvineen täydentyy niin, että alkaa jo melkein tuntea olonsa kotoisaksi.

The Left Hand of Darkness on osa Le Guinin 1960- ja 70-luvuilla kirjoittamaa romaanisarjaa, jonka teoksia yhdistää sijoittuminen samaan universumiin. Sarjan kirjat ovat itsenäisiä teoksia, jotka liittyvät toisiinsa lähinnä yhteisen lähtökohdan ja perusteemojensa kautta. Sarjassa samasta, sittemmin kadonneesta sivilisaatiosta polveutuva ihmiskunta asuttaa useita planeettoja ja pitää veljeyden hengessä yhtä Ekumen of the Known Worlds -nimisen liiton kautta. Eri planeettojen ihmiset tai ihmisen kaltaiset olennot muistuttavat toisiaan, mutta ovat voineet erilaisissa olosuhteissa kehittyä eri suuntiin. Jotkut ovat telepaattisia, toisilta puuttuu sukupuoli. The Left Hand of Darkness -kirjassa vihjataan siihenkin suuntaan, että erot ihmisyydessä voivat johtua myös planeettoja aikoinaan siirtokunnittaneen kansan  kokeilumielessä harjoittamasta geenimanipulaatiosta.

Pidän tieteiskirjallisuudesta, koska eskapismi hyvännäköisten kapteenien, solakoiden avaruusalusten ja suippokorvaisten alieneiden maailmaan on yksinkertaisesti ihanaa.

Pidän tieteiskirjallisuudesta, koska minua miellyttää lukea tulevaisuusvisioita siitä, mihin ihmiskunta on menossa, oli suuntana sitten utopia tai dystopia.

Mutta aivan erityisesti pidän tieteiskirjallisuudesta silloin, kun se avaa näkökulmia ihmiskunnan nykyisyyteen. Vieraaseen miljööseen etäännytettyinä oman aikamme ilmiöt on mahdollista nähdä sellaisestakin kulmasta, josta niitä ei olisi tässä hetkessä osannut katsellakaan. The Left Hand of Darkness edustaa tätä kategoriaa parhaimmillaan. Onneksi loppumattomalta tuntuva talvi 2011 sai minut lähtemään matkalle läpi Gethenin jäätiköiden. Luulen, että olen ihan vähän sillä matkalla vieläkin.