Huone - aikaa kaikelle

Emma Donoghuen romaanin Room (2010, ei suom.) minäkertoja on viisivuotias Jack, joka asuu äitinsä kanssa huoneessa, jossa on sänky, vaatekaappi, keittokomero ja keittolevy, pöytä, pari tuolia, televisio ja ikkuna katon rajassa sekä yksi, lukittu ovi. Ovi aukeaa vain öisin, jolloin Jackin Vanhaksi Nickiksi nimeämä mies tulee käymään, tuo ruokaa ja kirskuttaa äidin sänkyä.

Päivisin Jack ja äiti opiskelevat - Jack osaa muun muassa lukea ja laskea - pitävät liikuntatunteja ja katsovat televisiota. Jackille huone on koko maailma; äiti on opettanut hänelle, että televisio-ohjelmat ovat "just television", vain mielikuvituksen tuotetta. Viisivuotiaan Jackin tiedonjano alkaa kuitenkin ylittää huoneen rajat, ja jonain päivänä äidin on pakko ryhtyä puhumaan Jackille totta, kerrottava, että huoneen ulkopuolella on oikeita ihmisiä, maatiloja, metsiä, lentokoneita ja kaupunkeja. "Nah." Why is she tricking me? "Where would they fit?" Jack kysyy.

Jack ei myöskään tiedä, että hänen äitinsä ei ole vapaaehtoisesti jättänyt ulkomaailmaa, vaan on 19-vuotiaana tullut kaapatuksi ja siitä saakka tuntemattoman hyväksikäyttämäksi. Poika on syy, miksi äiti on kestänyt hengissä tähän asti. Ulospääsypyrkimykset ovat kilpistyneet päivittäiseen yritykseen herättää ulkopuolisten huomio huutamalla kohti katon rajan ikkunaa, mutta toistaiseksi huoneen äänieritys on pitänyt. Huoneen rajojen käydessä kasvavalle Jackille yhä ahtaammiksi äiti suunnittelee ja toteuttaa uhkarohkean yrityksen, jonka onnistuttua sekä äiti että poika pääsevät vapauteen.

Kirjan loppuosa tarkastelee äidin ja pojan sopeutumista yhteiskuntaan: miten eri tavalla ulkomaailmaan reagoivat äiti, jolta vapaus oli väkisin otettu pois, ja poika, jolla vapautta ei ollut koskaan ollutkaan. Molemmat myös joutuvat valtavan mediahuomion kohteeksi tyydyttämään ihmiskunnan tirkistelynhalua. Äitiä syytetään perverssiydestä, kun hän on imettänyt poikaansa tähän asti, ja poikaa kutsutaan apinaksi, kun hän ei osaa käyttää kenkiä tai kulkea portaita. Edes suhteita äidin omiin vanhempiin ei ole helppo rakentaa uudestaan, kun kuolleeksi oletetun tyttären tragedia on ajanut perheen erilleen, eikä ainakaan äidin isässä oikein ole miestä kestämään sitä, että tyttärenpoika on samaan aikaan myös tyttären hyväksikäyttäjän poika.

Room on monella tapaa kiehtova romaani: ensinnäkin se avaa juuri sellaisia ihmisyyden käsittämättömyyksiä, joista syntyy paljon lööppejä ja roskaohjelmia, mutta joista ei silti oikein saa ymmärryksen päästä kiinni. Toisekseen Room on synkästä aiheestaan huolimatta hyvin valoisa romaani, mikä johtuu ehkä siitä, että kertojaksi on valittu viisivuotias lapsi, mikä myös näkyy teoksen kielessä: Jack esimerkiksi kertoo preesensissä, puheenomaisin virkerakentein ja selostaa auki näkemänsä ja kokemansa: In the library live millions of books we don't have to pay any moneys for. Romaanin kerronta on saatu vakuuttavasti kuulostamaan siltä, kuin oikeasti kuuntelisi verbaalisesti lahjakasta miehenalkua. Jackin maailman rajoittuneisuutta on kuvattu esimerkiksi siten, että jokainen huoneessa oleva esine on nimetty isolla alkukirjaimella - Table, Meltedy Spoon (joka oli sulanut jouduttuaan kerran liian lähelle kuumaa keittolevyä), Skylight, Rug - ja Jack viittaa niihin persoonapronominilla. Aikuinen lukija kyllä ymmärtää Jackin lapsenkielen alta, millaisia kauheuksia Jack kuvaa, mutta samaan aikaan se viattomuudessaan kätkee alleen pahimmat julmuudet.

Room on kirja, joka antaa paljon ajateltavaa: millaista on menettää vapautensa, millaista päästä takaisin vapauteen, millaista on tulla hyväksikäytetyksi, millaista on rakastaa väkivallasta alkunsa saanutta lasta. Toisaalta juuri lööppien takaisten kysymysten vastaamisessa Room on kaikkein epäuskottavimmillaan: sekä äidin kaapatuksi tuleminen, hyväksikäyttö että vankeudesta vapautuminen on kuvattu jollain tapaa niin, että tekee mieli väittää vastaan: ei se nyt noin voi mennä.  

Shokeeraavasta aiheestaan huolimatta Room onkin ehkä enimmäkseen luettavissa kuvauksena äitiydestä, joskin poikkeusoloissa. Äidin ja lapsen suhdetta käsitellään kauniisti: sekä äidistä että Jackista annetaan kuva kypsinä, toisistaan vilpittömästi välittävinä ihmisinä, joiden suhteen erityislaatuisuus näkyy mielenkiintoisena kontrastina suhteessa niihin vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin, joita Jack ja äiti pääsevät näkemään ulkomaailmassa: kiukuttelua, kiristystä, kiirettä. In the world I notice persons are nearly always stressed and have no time. (--) In Room me and Ma had time for everything, pohtii Jack, ja jatkaa: Sometimes there's a small kid crying and the Ma of it doesn't even hear. Päällimmäisenä Roomin lukemista jääkin tunne, että myös ulkomaailman asukkailla voisi olla enemmän aikaa käytettävissään, kun he rakentavat suhteita toisiinsa, vaikka he elävätkin vapaudessa tehdä mitä tahansa. Tai oikeastaan: juuri siksi.