Kun Vesa Sisättö kehuu nuorille suunnattua (tieteis-)kirjaa, kannattaa ainakin teini-ikäisille kirjallisuutta opettavien lukea se. Vaikkei koskaan saisi nuoriaan innostumaan teoksesta, saa ainakin itse kiehtovan ja kepeän, mutta ajatuksia herättävän lukukokemuksen, joka kaikkein ilmeisimmän pintatasonsa alla tarjoaa tarttumapintaa aikuisellekin lukijalle, kuten tämä elokuun alussa Hesarissa arvosteltu teos.
Yhdysvaltalaisen Ally Condien - aiemmalta ammatiltaan lukion kirjallisuuden opettaja, muuten - nuortenromaani Matched (2010, suom. Tarkoitettu) on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka kuvaa kansalaisiaan äärimmäisellä tavalla kontrolloivaa yhteiskuntaa (Society). Kullekin yksilölle on määritelty juuri hänen kyvyilleen ja taidoilleen sopiva työpaikka ja tehtävä yhteiskunnassa. Yksilönvapautta ei ole edes jokapäiväisen leivän verran, sillä Yhteiskunta toimittaa päivittäin kullekin kansalaiselleen vitamiini- ja kaloripitoisuudeltaan räätälöidyt ruoka-annokset. Ihmisiä mitataan kaikin tavoin, ja jopa heidän untaan monitoroidaan mittauslaittein. Tavoitteena on, että Yhteiskunnan kansalaiset elävät pitkän, terveen elämän, mikä varmistetaan myös siten, että Yhteiskunta jalostuttaa kansalaisensa; parinvalinta perustuu kaikenlaiseen sortteeraamiseen mieltyneen Yhteiskunnan geneettisiin tietokantoihin.
Pintatasolla Matched käsittelee - kuten Sisättö Hesarissa kirjoittaa - päähenkilö Cassian valintaa tutun ja turvallisen ja vaarallisen mutta kiehtovan poikaystävän välillä. Cassian kohdalla parinvalinnassa nimittäin tapahtuu virhe, ja hän saa vahingossa kaksi paria, turvallisen Xanderin ja vaaralliseksi kategorisoidun Kyn, jonka ei olisi pitänyt voida edes osallistua parinvalintaan. Kuvio on tuttua teiniromantiikkaa, eikä siitä sen enempää tässä, sillä kuten kunnon scifi-romaanin kuuluukin, Matched herättelee ajattelemaan myös oman aikamme yhteiskuntaa, etenkin yksilönvapauden ja yhteiskunnallisen kontrollin suhdetta.
Vaikka oma yhteiskuntamme ei konkreettisesti puutukaan kansalaistensa elämään, se silti ohjailee sitä monin tavoin esimerkiksi koulutuksen, viranomaisten ja lehdistön kautta. Se, minkä Matched-romaanin Yhteiskunta tekee kaikkialle ulottuvan valvontakoneistonsa avulla, tehdään meillä tiedotusvälineissä, esimerkiksi varoitetaan liian kovien treenien vaaroista ja suositellaan sykemittarin käyttöä, kuten tässä YLE:n jutussa. Matched-romaanissa Cassia juoksee kotona juoksumatolla (ulkona juokseminen on tietenkin kielletty, koska sitä ei voida valvoa ja se voi olla ihmiselle vaarallista), joka tietenkin varoittaa säännöllisesti liian kovasta treeninopeudesta ja voi estää piittaamattoman tai potentiaalisen itsensä vahingoittajan lenkkeilyn kokonaan. En tarkoita, etteikö hyvää tarkoittavien asiantuntijoiden neuvojen noudattamisessa olisi järkeä. Mutta neuvojen noudattamiseen pakottava Yhteiskunta muistuttaa, kuinka tärkeää vallan väärinkäytön estämiseksi on myös ajatella itse, kriittisestikin.
Matched pyrkii osoittamaan, että ihmisen ajattelu saadaan helposti kahlehdituksi tukahduttamalla tämän luovuus. Yhteiskunnassa esimerkiksi piirtämistä ei opeteta enää alakoulun jälkeen, musiikki toteutetaan koneellisesti, lapset opetetaan lukemaan, mutta kirjoittaminenkin tapahtuu lukulaitteella, valmiita sanoja vain pannaan peräkkäin. Kukaan ei luo mitään uutta. Aiemmasta sivilisaatiosta on säilytetty rippeitä: sata laulua, sata maalausta, sata tarinaa, sata runoa. Matched antaa ymmärtää, että säilytetyt teokset ovat sellaisia, että ne mahdollisimman vähän korostavat mitään ihmisen omaan tahtoon liittyvää, ne ovat pehmeitä ja helposti omaksuttavia esimerkkejä menneestä kulttuurista. Cassia saa isoisältään kaksi uhkarohkeasti säilytettyä Dylan Thomasin runoa ja tajuaa nopeasti, miksi Yhteiskunta on päättänyt hävittää taistelemaan kehottavat runot. Säkeet Do not go gentle into that good night ja Rage, rage against the dying of the light puhuttelevat Cassiaa, jonka isoisä pakotettiin kuolemaan 80. syntymäpäivänään, kuten kaikki Yhteiskunnan asukkaat, ja joka itse on vähitellen alkanut kyseenalaistaa täydellisyyteen pyrkivän Yhteiskunnan tavoitteet ja keinot.
Dylan Thomasin runouden ohella Cassiaa motivoi myös antiikin tarina Sisyfoksesta, joka jostakin rikkomuksesta oli saanut rangaistuksekseen vierittää kiveä ylös vuoren huipulle, mistä kivi aina vierii uudestaan alas, ja vierittäminen on aloitettava alusta. Matched-romaanissa tarina on Cassian toisen kumppanin, Kyn, isän suosikkitarina, koska Sisifos was crafty and sneaky and always causing trouble for the Society and the Officials. Tarina kuvaa, kuinka Yhteiskunnan valvomat kansalaiset jatkuvasti tekevät työtä jonkin sellaisen eteen, jonka hedelmistä he eivät itse pääse nauttimaan. Lisäksi se, että kirjailija on päättänyt antaa antiikin aikaisen myytin kulkeutua vain hieman muuttuneena tulevaisuuden Yhteiskuntaan korostaa sitä, että tarinan voimaa ei kuitenkaan ole mahdollista täysin tukahduttaa. Vaikka kukaan ei kirjoittaisi mitään, suullinen perinne elää ja antaa Cassialle mahdollisuuden kasvaa ihmisenä ylittämään hänelle asetetut rajat.
Teiniromantiikkaa tarjoilevaksi kirjaksi Matched jaksaa viihdyttää aikuista lukijaansa varsin hyvin, koska rajojen ylittämisen ja vapaan tahdon problematiikkaa ei käsitellä vain suhteessa järjestettyihin avioliittoihin ja romanttiseen rakkauteen. Edes se, että Cassia rakastuu hänelle ei-määrättyyn Kyhin, ei ole täysin sattumanvaraista, vaan siihen ovat puuttuneet niin jokin toistaiseksi tuntemattomaksi jäävä taho kuin Yhteiskunnan viranomaisetkin. Mielenkiintoista ja älyllistä pohdittavaa tarjoaa myös se, että vaikka Yhteiskunta määrääkin sen, millainen kunkin yksilön elämästä tulee, elämä Yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole läpeensä pahaa tai onnetonta, vaan pikemminkin päinvastoin. Useimpien elämä on onnellista, tervettä ja huoletonta. Pakkonaitetutkin oppivat rakastamaan toisiaan. Cassian tehtäväksi jääkin punnita, millaisia muutoksia hän haluaa saada aikaan. Se, mihin ratkaisuun Cassia päätyy, selvinnee trilogiaksi tarkoitetun sarjan vielä ilmestymättömissä osissa.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
tiistai 9. elokuuta 2011
Kaisan kesäeskapismia, osa 1: Pratchettin lämmintä komediaa
Toinen sankarittaristanne ei ensin ehdi lukea, ja kun ehtii, pääsee niin lukemisen makuun, ettei millään viitsisi pysähtyä kirjoittamaan. Korjaan tapani, uskottehan... Työt ovat taas alkaneet, mutta en aio antaa sen lannistaa!
Kesä on monille aikaa, jolloin luetaan kepeää kirjallisuutta: dekkareita, jännäreitä, vanhoja akuankkoja. Yksi oman kesälukemistoni kulmakivistä on ehdottomasti fantasia. Ja fantasiasta kepeintä (tai sanotaanko: kepeintä mutta silti luettavaa) osastoa ovat Terry Pratchettin Discworld (Kiekkomaailma) -kirjat.
Luen vanhojakin Pratchettejä aina välillä uudestaan, kun kaipaan jotain kevyttä, mutta tällä kertaa luin lyhyen ajan sisällä kaksi uutta Pratchettiä: "aikuisten" Discworld-sarjaa olevan Unseen Academicals (2009) -niteen ja "nuoremmille lukijoille" suunnatun, samaan maailmaan sijoittuvan Tiffany Aching -kirjan I Shall Wear Midnight (2010). Ikäryhmäkuvaukset sitaateissa siksi, että ne ovat mielestäni varsin viitteellisiä. Aikuisten Pratchettiä voi huoletta suositella 11-vuotiaalle, joka pystynee nauttimaan niistä siitä huolimatta, että osa vitseistä varmasti menee ohi, ja Tiffany Aching -kirjojen parissa olen itse viihtynyt kiitettävästi tuntematta tarvetta etsiä jostain lasta, jolle lukea niitä ääneen.
Unseen Academicals ilmestyi alkujaan kauppoihin puolisen vuotta ennen jalkapallon MM-kisoja. Sopiva ajoitus, sillä jalkapallo on keskeisessä osassa kirjan juonta. Kiireisessä Ankh-Morporkin suurkaupungissa se on köyhien kaupunginosien raaka mutta suosittu laji, josta eliitti ei ole kiinnostunut kuin siinä määrin, kuinka paljon kannattajajoukkojen adrenaliiniryöpyt työllistävät kaupungin vartiostoa. Kiinnostus kuitenkin herää puhtaasti urheilun ulkopuolisista syistä: kaupungin yliopiston velhot huomaavat eräässä sopimuksessa pienen präntin, jonka takia he ovat vaarassa menettää huomattavan summan rahaa - puhumattakaan juhla-aterioista - jolleivät välittömästi perusta jalkapallojoukkuetta ja ryhdy kilpailemaan. Ja siitähän soppa syntyy.
Tämän osan juonta pystynee arvaamaan ennalta monikin, mutta Pratchett nostaa pian esiin sivujuonia, jotka muuttuvat jalkapalloa tärkeämmäksi. Velhojen toilailut jäävät täytesketseiksi, ja keskiöön nousevatkin heidän palkollisensa, Näkymättömän yliopiston monenlaiset palvelijat ja keittiöväki. Jalkapallosta muodostuu vain viitepiste muille asioille, joita pienten ihmisten elämässä tapahtuu: rakkaudelle, unelmiensa metsästykselle, itsensä etsimiselle ja toisten ihmisten (ja muiden humanoidirotujen, kun nyt fantasiaympäristössä ollaan) kanssa toimimiselle.
I Shall Wear Midnightin keskiössä on aiemmista nuortenkirjoista tuttu Tiffany Aching, nyt jo valmis noita, oppityttövuosiensa jälkeen valmis palaamaan noidaksi kotiseudulleen. Se tarkoittaa suurta vastuuta, mutta on samalla kunniavelvollisuus. Mutta kun on kerran lähtenyt, palaaminen ei ole ongelmatonta: vanhat naapurit vierastavat tyttöä, jonka erilaisuus ei ole kasvaessa vähentynyt. Pahaksi onneksi Tiffanyn edellisen seikkailun tiimellys on herättänyt vanhan pahan voiman: se saa ihmiset uskomaan toisistaan pahinta ja vihaa erityisesti noitia. Voitte arvata uhan... Pakeneminen on mahdotonta, ja kylän velvollisuudet eivät odota, sairaat ja vanhukset on hoidettava, kuului siitä kiitosta tai ei.
Oman itsensä löytäminen on esillä tässäkin Pratchettin kirjassa. Niin Tiffany kuin muutkin kirjan hahmot joutuvat ratkomaan sitä ikuista kysymystä, kuinka paljon voi antaa muiden odotusten ja käsitysten muokata omaa elämäänsä. Myös vapaista, helpoista valinnoista seuraa vastuunsa. Kuten monissa Pratchettin viimeaikaisissa teoksissa - myös Unseen Academicalsissa - myös suvaitsevaisuus nousee keskeiseksi teemaksi.
Pidän Pratchettiä hyvin brittiläisenä koomikkona: hän on sujuvakielinen ja naseva, sivistynyt (sekä klassisemman että populaarimman kulttuurin suhteen), kuvaa monesti osuvasti brittiläistyyppistä luokkayhteiskuntaa ja on ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta lämmin. Lisäksi moraalikysymykset ovat hänelle tärkeitä. Tärkeää on myös välillä nauraa tarinan yksityiskohtien avulla itselleen, meidän maailmallemme: on ihastuttavaa, kuinka fantasiaympäristössäkin voi irvailla jopa sellaisille nykyajan ilmiöille kuin jatkuva tekstiviestien lähettely. Vakavimmista aiheista Pratchettin tuotannossa voi nähdä vahvojakin allegorioita esimerkiksi kansojen ja uskontojen vihanpidolle.
Monet sanovat, että Pratchettistä joko pitää paljon - tai sitten ei lainkaan. Tunnen ihmisiä, joita nokkelat parodiat ärsyttävät lähtökohtaisesti; samoin ihmisille, jotka haluavat lukea vain taidekirjallisuutta, ei Pratchett liene oikeaa luettavaa. Muille voinkin suositella. Erityisesti englanniksi: paitsi että Pratchettiä on tietenkin mahdotonta kääntää niin, että kaikki sävyt (ja vitsit!) säilyisivät, kirjoilla on ainakin minulle ollut sanavarastoa kasvattava vaikutus.
Kesä on monille aikaa, jolloin luetaan kepeää kirjallisuutta: dekkareita, jännäreitä, vanhoja akuankkoja. Yksi oman kesälukemistoni kulmakivistä on ehdottomasti fantasia. Ja fantasiasta kepeintä (tai sanotaanko: kepeintä mutta silti luettavaa) osastoa ovat Terry Pratchettin Discworld (Kiekkomaailma) -kirjat.
Luen vanhojakin Pratchettejä aina välillä uudestaan, kun kaipaan jotain kevyttä, mutta tällä kertaa luin lyhyen ajan sisällä kaksi uutta Pratchettiä: "aikuisten" Discworld-sarjaa olevan Unseen Academicals (2009) -niteen ja "nuoremmille lukijoille" suunnatun, samaan maailmaan sijoittuvan Tiffany Aching -kirjan I Shall Wear Midnight (2010). Ikäryhmäkuvaukset sitaateissa siksi, että ne ovat mielestäni varsin viitteellisiä. Aikuisten Pratchettiä voi huoletta suositella 11-vuotiaalle, joka pystynee nauttimaan niistä siitä huolimatta, että osa vitseistä varmasti menee ohi, ja Tiffany Aching -kirjojen parissa olen itse viihtynyt kiitettävästi tuntematta tarvetta etsiä jostain lasta, jolle lukea niitä ääneen.
***
Unseen Academicals ilmestyi alkujaan kauppoihin puolisen vuotta ennen jalkapallon MM-kisoja. Sopiva ajoitus, sillä jalkapallo on keskeisessä osassa kirjan juonta. Kiireisessä Ankh-Morporkin suurkaupungissa se on köyhien kaupunginosien raaka mutta suosittu laji, josta eliitti ei ole kiinnostunut kuin siinä määrin, kuinka paljon kannattajajoukkojen adrenaliiniryöpyt työllistävät kaupungin vartiostoa. Kiinnostus kuitenkin herää puhtaasti urheilun ulkopuolisista syistä: kaupungin yliopiston velhot huomaavat eräässä sopimuksessa pienen präntin, jonka takia he ovat vaarassa menettää huomattavan summan rahaa - puhumattakaan juhla-aterioista - jolleivät välittömästi perusta jalkapallojoukkuetta ja ryhdy kilpailemaan. Ja siitähän soppa syntyy.
Tämän osan juonta pystynee arvaamaan ennalta monikin, mutta Pratchett nostaa pian esiin sivujuonia, jotka muuttuvat jalkapalloa tärkeämmäksi. Velhojen toilailut jäävät täytesketseiksi, ja keskiöön nousevatkin heidän palkollisensa, Näkymättömän yliopiston monenlaiset palvelijat ja keittiöväki. Jalkapallosta muodostuu vain viitepiste muille asioille, joita pienten ihmisten elämässä tapahtuu: rakkaudelle, unelmiensa metsästykselle, itsensä etsimiselle ja toisten ihmisten (ja muiden humanoidirotujen, kun nyt fantasiaympäristössä ollaan) kanssa toimimiselle.
***
I Shall Wear Midnightin keskiössä on aiemmista nuortenkirjoista tuttu Tiffany Aching, nyt jo valmis noita, oppityttövuosiensa jälkeen valmis palaamaan noidaksi kotiseudulleen. Se tarkoittaa suurta vastuuta, mutta on samalla kunniavelvollisuus. Mutta kun on kerran lähtenyt, palaaminen ei ole ongelmatonta: vanhat naapurit vierastavat tyttöä, jonka erilaisuus ei ole kasvaessa vähentynyt. Pahaksi onneksi Tiffanyn edellisen seikkailun tiimellys on herättänyt vanhan pahan voiman: se saa ihmiset uskomaan toisistaan pahinta ja vihaa erityisesti noitia. Voitte arvata uhan... Pakeneminen on mahdotonta, ja kylän velvollisuudet eivät odota, sairaat ja vanhukset on hoidettava, kuului siitä kiitosta tai ei.
Oman itsensä löytäminen on esillä tässäkin Pratchettin kirjassa. Niin Tiffany kuin muutkin kirjan hahmot joutuvat ratkomaan sitä ikuista kysymystä, kuinka paljon voi antaa muiden odotusten ja käsitysten muokata omaa elämäänsä. Myös vapaista, helpoista valinnoista seuraa vastuunsa. Kuten monissa Pratchettin viimeaikaisissa teoksissa - myös Unseen Academicalsissa - myös suvaitsevaisuus nousee keskeiseksi teemaksi.
***
Pidän Pratchettiä hyvin brittiläisenä koomikkona: hän on sujuvakielinen ja naseva, sivistynyt (sekä klassisemman että populaarimman kulttuurin suhteen), kuvaa monesti osuvasti brittiläistyyppistä luokkayhteiskuntaa ja on ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta lämmin. Lisäksi moraalikysymykset ovat hänelle tärkeitä. Tärkeää on myös välillä nauraa tarinan yksityiskohtien avulla itselleen, meidän maailmallemme: on ihastuttavaa, kuinka fantasiaympäristössäkin voi irvailla jopa sellaisille nykyajan ilmiöille kuin jatkuva tekstiviestien lähettely. Vakavimmista aiheista Pratchettin tuotannossa voi nähdä vahvojakin allegorioita esimerkiksi kansojen ja uskontojen vihanpidolle.
Monet sanovat, että Pratchettistä joko pitää paljon - tai sitten ei lainkaan. Tunnen ihmisiä, joita nokkelat parodiat ärsyttävät lähtökohtaisesti; samoin ihmisille, jotka haluavat lukea vain taidekirjallisuutta, ei Pratchett liene oikeaa luettavaa. Muille voinkin suositella. Erityisesti englanniksi: paitsi että Pratchettiä on tietenkin mahdotonta kääntää niin, että kaikki sävyt (ja vitsit!) säilyisivät, kirjoilla on ainakin minulle ollut sanavarastoa kasvattava vaikutus.
maanantai 8. elokuuta 2011
Ihana Iris
Tuli siskon kanssa puhetta klassisista tyttökirjoista. Miksi jokin kirja tenhoaa vielä sata vuotta julkaisemisensa jälkeenkin, miksi jokin toinen tuntuu ummehtuneen vanhanaikaiselta. Sisko oli lukenut Rauha S. Virtasen Selja-sarjaa, minä päätin uskaltautua vuosien tauon jälkeen Anni Swanin pariin.
Vuonna 1916 julkaistu Iris rukka edustaa tyttökirjallisuutta klassillisimmillaan. Päähenkilö Iris on tavallaan orpo, sillä hänen äitinsä on kuollut ja isänsä, "vain soittotaitelija", maailmalla. Vaatimattomassa metsäpirtissä asuvasta Iriksestä huolehtii palvelusväki - onneksi kuitenkin rakastavasti. Iriksen eno, pankinjohtaja Heinonen, kuitenkin kutsuu Iriksen luokseen Helsinkiin, jotta tyttö pääsee kouluun.
Enon kuoleman jälkeen Iriksen elatus- ja kasvatusvastuu siirtyvät - myös tyttökirjoille tyypillisesti - ankaralle vanhapiikatädille, opettajatar neiti Hammarille, joka ei tietenkään näe koulimattomassa luonnonlapsessa mitään hyvää. Tyttökirjojen tuhkimotarinatraditiota Iris rukassa edustaakin se, että poikkeuksellisuutensa takia Iris saa jatkuvasti kestää toisten arvostelua, moitteita ja huomautuksia. - Mutta taivas varjelkoon, Irishän on aivan kauhea. Miksei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan?
Kertojan ote Iristä kohtaan on kuitenkin myötätuntoinen, mutta ei Iriksestä mitään siloteltua kiiltokuvaa tehdä. Pikemminkin korostetaan sankarittaren inhmillisyyttä ja raikasta omaperäisyyttä suhteessa monella tapaa latteampiin toinen toistaan muistuttaviin sivuhenkilöihin, Iriksen pinnallisiin serkkuihin ja koulutovereihin. Esimerkiksi Iriksen kanssa ystävystyvä, tavoiteltu Ulla Stjernfelt selittää pitävänsä Iriksestä, koska tämä on omanlaisensa. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.
Ja lopussa - ja vähän jo aiemminkin - Iris saa tilaisuutensa väläyttää todellista osaamistaan, upeaa lauluääntään, jota ihailevat ja kadehtivat nekin, joiden mielestä Iris on ollut vain moukkamainen maalaisserkku. Eikä pitkään poissa ollut isäkään osoittaudu tietenkään miksikään vähäiseksi soittoniekaksi, vaan arvostetuksi viulistiksi, joka on kyllin varakas maksaakseen Iriksen kouluttamisen neiti Hammarille aiheuttamat kustannukset ja jonka seurassa kelpaa lähteä takaisin kotiin, kesälomalle.
Esimurrosikäisenä ahmin Anni Swanin varhaisnuorille suunnattuja kertomuksia, joista Iris rukka oli suurin suosikkini. Se ei pettänyt myöskään aikusita lukijaansa. Vaikka juoni ja juonenkäänteet eivät ole monimutkaiset, silti niissä on jokin viehättävä salaperäisyyden tuntu. Sadanvuoden takainen, vanhanajan Helsinki kiehtoo ajureineen, luistinratoineen, Kaivopuistoineen ja Fazerin kahviloineen. Lapsilla on sellaisia nimiä kuin Eva Kalm ja Maili Borg ja Erkki Pohjola, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan veljellisen toveruuden hengessä. Kutsuilla syödään leivonnaisia. Aikuiset ovat presidentin rouvia, kenraalittaria, tehtailijoita ja englantilaisia kotiopettajattaria. Koulua käydään joko Suomalaisessa yhteiskoulussa, normaalilyseossa tai tyttökoulussa, ja opettajan päiväkirjan piilottamisesta erotetaan koulusta koko kevätlukukaudeksi. On muhveja ja nyöritettyjä kenkiä, ja keikarimainen Aksel, jolla on aina tärkätyt housut ja kaulukset pystyssä - siis autenttista ajankuvaa, hupsuille romantikoille sopivaa haaveilua ja huumoria.
Tulin siskolle sanoneeksi - ennen kuin olin Iris rukkani uusintakierroksen aloittanut - että kestääkseen aikaa kirjan täytyy välttää tuomasta liiallisesti esiin oman aikansa aatemaailmaa, koska vanhentuneiden näkemysten lukeminen vaivaannuttaa tai vähintäänkin huvittaa tahattomasti. Ei Iris rukkaakaan ole kirjoitettu aatteellisessa tyhjiössä, mutta toitottamisen sijaan kasvattaminen on jätetty rivien väleille. Kertoja ei saarnaa maalla yksinkertaisissa oloissa varttuneen Iriksen olevan paljon aidompi ja kiinnostavampi ihminen kuin sievillä kutsuilla kauniissa vaatteissaan koreilleet serkkunsa, vaan näyttää sen. Reippauden, punaposkisen maalaisuuden, toveruuden ja tervehenkisen reiluuden korostaminen ei myöskään tämän päivän itsekeskeisessä ja kyynisessä ilmanalassa tunnu mitenkään vaivaannuttavalta. Päinvastoin.
Vuonna 1916 julkaistu Iris rukka edustaa tyttökirjallisuutta klassillisimmillaan. Päähenkilö Iris on tavallaan orpo, sillä hänen äitinsä on kuollut ja isänsä, "vain soittotaitelija", maailmalla. Vaatimattomassa metsäpirtissä asuvasta Iriksestä huolehtii palvelusväki - onneksi kuitenkin rakastavasti. Iriksen eno, pankinjohtaja Heinonen, kuitenkin kutsuu Iriksen luokseen Helsinkiin, jotta tyttö pääsee kouluun.
Enon kuoleman jälkeen Iriksen elatus- ja kasvatusvastuu siirtyvät - myös tyttökirjoille tyypillisesti - ankaralle vanhapiikatädille, opettajatar neiti Hammarille, joka ei tietenkään näe koulimattomassa luonnonlapsessa mitään hyvää. Tyttökirjojen tuhkimotarinatraditiota Iris rukassa edustaakin se, että poikkeuksellisuutensa takia Iris saa jatkuvasti kestää toisten arvostelua, moitteita ja huomautuksia. - Mutta taivas varjelkoon, Irishän on aivan kauhea. Miksei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan?
Kertojan ote Iristä kohtaan on kuitenkin myötätuntoinen, mutta ei Iriksestä mitään siloteltua kiiltokuvaa tehdä. Pikemminkin korostetaan sankarittaren inhmillisyyttä ja raikasta omaperäisyyttä suhteessa monella tapaa latteampiin toinen toistaan muistuttaviin sivuhenkilöihin, Iriksen pinnallisiin serkkuihin ja koulutovereihin. Esimerkiksi Iriksen kanssa ystävystyvä, tavoiteltu Ulla Stjernfelt selittää pitävänsä Iriksestä, koska tämä on omanlaisensa. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.
Ja lopussa - ja vähän jo aiemminkin - Iris saa tilaisuutensa väläyttää todellista osaamistaan, upeaa lauluääntään, jota ihailevat ja kadehtivat nekin, joiden mielestä Iris on ollut vain moukkamainen maalaisserkku. Eikä pitkään poissa ollut isäkään osoittaudu tietenkään miksikään vähäiseksi soittoniekaksi, vaan arvostetuksi viulistiksi, joka on kyllin varakas maksaakseen Iriksen kouluttamisen neiti Hammarille aiheuttamat kustannukset ja jonka seurassa kelpaa lähteä takaisin kotiin, kesälomalle.
Esimurrosikäisenä ahmin Anni Swanin varhaisnuorille suunnattuja kertomuksia, joista Iris rukka oli suurin suosikkini. Se ei pettänyt myöskään aikusita lukijaansa. Vaikka juoni ja juonenkäänteet eivät ole monimutkaiset, silti niissä on jokin viehättävä salaperäisyyden tuntu. Sadanvuoden takainen, vanhanajan Helsinki kiehtoo ajureineen, luistinratoineen, Kaivopuistoineen ja Fazerin kahviloineen. Lapsilla on sellaisia nimiä kuin Eva Kalm ja Maili Borg ja Erkki Pohjola, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan veljellisen toveruuden hengessä. Kutsuilla syödään leivonnaisia. Aikuiset ovat presidentin rouvia, kenraalittaria, tehtailijoita ja englantilaisia kotiopettajattaria. Koulua käydään joko Suomalaisessa yhteiskoulussa, normaalilyseossa tai tyttökoulussa, ja opettajan päiväkirjan piilottamisesta erotetaan koulusta koko kevätlukukaudeksi. On muhveja ja nyöritettyjä kenkiä, ja keikarimainen Aksel, jolla on aina tärkätyt housut ja kaulukset pystyssä - siis autenttista ajankuvaa, hupsuille romantikoille sopivaa haaveilua ja huumoria.
Tulin siskolle sanoneeksi - ennen kuin olin Iris rukkani uusintakierroksen aloittanut - että kestääkseen aikaa kirjan täytyy välttää tuomasta liiallisesti esiin oman aikansa aatemaailmaa, koska vanhentuneiden näkemysten lukeminen vaivaannuttaa tai vähintäänkin huvittaa tahattomasti. Ei Iris rukkaakaan ole kirjoitettu aatteellisessa tyhjiössä, mutta toitottamisen sijaan kasvattaminen on jätetty rivien väleille. Kertoja ei saarnaa maalla yksinkertaisissa oloissa varttuneen Iriksen olevan paljon aidompi ja kiinnostavampi ihminen kuin sievillä kutsuilla kauniissa vaatteissaan koreilleet serkkunsa, vaan näyttää sen. Reippauden, punaposkisen maalaisuuden, toveruuden ja tervehenkisen reiluuden korostaminen ei myöskään tämän päivän itsekeskeisessä ja kyynisessä ilmanalassa tunnu mitenkään vaivaannuttavalta. Päinvastoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)