sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Susia ja ihmisiä

Jenny Kangasvuon romaani Sudenveri (2012) on harvinaisen onnistunut esikoisromaani. Sen kieli on hyvää, luontevaa ja vivahteikasta ja kerronta ja kuvaus uskottavia, eikä mikään romaanissa vaivaannuta tai nolostuta, vaikka se käsitteleekin ihmissuhteita niin äitien ja tyttärien kuin rakastettujenkin välillä. Huikaisevan hyvin romaani tarttuu ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. "Harvoin on kirjailija päässyt näin lähelle eläinten käytöstä ohjaavaa ajatusmaailmaa", kirjoittaa kriitikko Toni Jerrman Helsingin Sanomissa 2.9.2012; minä sanoisin, etten koskaan ole lukenut mitään vastaavaa kuin Kangasvuon kuvaukset susilauman elämästä, niin vaikuttavia ne ovat.

Sudenveressä on kolme minäkertojaa - Varga, Marraskuu ja Martta -  jotka vuorollaan vievät tarinaa vähän kerrallaan eteenpäin. Osa kertojien jaksoista on päällekkäisiä niin, että samat tapahtumat kuullaan eri näkökulmista, osa valottaa kunkin kertojan henkilöhistoriaa ja paljastaa samalla vähitellen pieniä osasia tarinan kokonaisuudesta. Despoottimaisen ja erakoituneen Martan kasvattama Varga (entinen Hanna) on riuhtonut itseään irti menneisyytensä salaisuuksista ja haluaisi rakentaa ihmisystävällisen Marraskuun (oikealta nimeltään Siiri) kanssa luottamukseen perustuvaa elämänkumppanuutta. Martan erilaisuuden paljastumisen pelkoon perustuva salailun kulttuuri on kuitenkin juurtunut Vargaan niin syvälle, että vaikka tilaisuuksia tarjoutuu, hän ei pysty avautumaan Marraskuulle.

Romaani seuraa kauniisti sekä Vargan että Marraskuun kipuilua mahdottomassa tilanteessa, jonka syntyä Martan omaa kasvuhistoriaansa kuvaavat jaksot auttavat ymmärtämään. Martta ja Varga ovat nimittäin osa niin erilaista yhteisöä, että sitä on suojeltava hinnalla millä hyvänsä. Martan hinta on ollut äärimmilleen viety velvollisuudentunne, joka on ohjannut niin hänen omia valintojaan kuin sitä voimakasta otetta, jolla hän on perhettään ja sukuaan käskyttänyt. Martta on toivonut Vargasta työnsä jatkajaa, mistä roolista Varga puolestaan on koko ikänsä pyrkinyt pääsemään irti.

Martta ja Varga ovat osa Laumaa, jonka jäsenet ovat vanhoissa suomalaisissa myyteissä esiintyviä vironsusia, noitasusia, ihmisiä, jotka pystyvät halutessaan muuttumaan ihmisestä sudeksi. Lauma ei ole kovin suuri, ja enin osa sen jäsenistä on valinnut elää susina metsissä. Se olisi Vargankin valinta, mutta Lauman suojelijaksi itsensä asettanut Martta on kahteen otteeseen hakenut Vargan metsästä ihmiseksi, ensin pentuna ja sitten tiineenä naaraana, jonka pennut kuitenkin kuolevat elinkelvottomina epämuotoisina. Menettyään pentunsa Varga on yrittänyt jättää Martan taakseen muuttamalla kaupunkiin ja opiskelemalla kuvataiteilijaksi, mutta paljastumisen pelosta ja kaipuusta suden elämään hän ei ole päässyt.

Yksi Vargan elämän keskeisistä kipupisteistä onkin hänen hapuileva ihmisyytensä. Ihmisenä elämisen vaikeus korostuu erinomaisesti, kun sen kontrastina on susien luonnollinen, vaistonvarainen elämä. Ihmisen elämä näyttäytyy Vargalle todellisuutena, jota raamittavat säännöt, joita hän ei osaa. Esimerkiksi koulussa Varga kokee ulkopuolisuutta, osaamattomuutta toimia toisten lasten kanssa. Jos Outi olisi ollut susi, olisin painunut hänen edessään maahan ja paljastanut vatsani ja kurkkuni, ja sitten välimme olisvat voineet olla kunnossa. Olisin syönyt hänen jälkeensä, juossut hänen jäljessään, mutta niin kauan kuin en olisi yrittänyt mahtailla, Outi olisi suhtautunut minuun ystävällisesti, jopa suojelevasti. Mutta Outi oli ihminen, enkä minä ymmärtänyt häntä. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä miellyttääkseni. Jos yritin varta vasten olla hänelle mieliksi, hän oli vielä julmempi ja herkutteli julmuudellaan kuin silloin kun olin välinpitämätön ja annoin hänen kiusata itseäni.

Ihmisen ja eläimen eroa korostaa myös Vargan tyttöystävän Marraskuun nurinkuriselta vaikuttava luontosuhde. Marraskuu harjoittaa jonkinlaista luonnonuskontoa äitijumalattarelle suoritettuine uhrijuhlineen, ja vaikka Marraskuu eittämättä pitääkin itseään luonnonläheisenä tyyppinä verrattuna luonnosta vieraantuneisiin lajitovereihinsa, hänen käsityksensä luonnosta näyttäyvät Vargan eläimellisten kokemusten rinnalla varsin typerinä. Marraskuu piteli teekuppia villapaidan hihojen suojaamissa käsissään ja puhalteli höyryä kupin yli minun suuntaani. "Ihmiset ovat unohtaneet suhteensa kuuhun. Naisetkin, vaikka kuukautiset muistuttavat meitä siitä. Muilla elävillä olennoilla se suhde on vielä olemassa." "Niinkö." "Linnut suunnistavat kuunkiertojan mukaan ja kasvit kasvavat eri tavoin täysikuulla. Sudetkin ulvovat kuulle." -- "Eiväthän ulvo. Sudet ulvovat siksi, että on mukava ulvoa yhdessä. Ja siksi, että kutsutaan muita. Kerrotaan vieraille laumoille, että meidän reviirimme on täällä. -- Ulvoa voi päivälläkin, tai vaikka olisi pilvistä. Yöllä ja kirkkaalla säällä ulvonta vain kuuluu kauemmas kuin pilvisellä", jatkoin.

Älykkäästi Sudenveri tarjoaa yksilöllisyyden kokemusta selitykseksi ihmisen ja eläimen erolle. Eläessään uroksensa kanssa sutena metsässä Varga on voinut unohtaa olevansa minä, olevansa ihminen. Varga kuvaa suhdettaan urokseensa sanoen, että hän olisi voinut olla kuka tahansa naaras ja uros kuka tahansa uros, yksilöllisyydellä ei ole merkitystä eläinten maailmassa. Suhde tyttöystävään Marraskuuhun on erilainen. Mutta maatessani siinä Marraskuun vieressä, hän ei olisi voinut olla kuka tahansa nainen, enkä minäkään. Meidän yksilöllisyytemme oli tärkeää. Tätä ihmisyyden yksilöllistä luonnetta Sudenveri kuvaa niin kuin paras kirjallisuus, enemmän metaforisesti kuin suoraan selittäen. Samalla Sudenveri myös asettuu hallitun luontevasti osaksi sellaista metaforisen suomalaisen kirjallisuuden jatkumoa, johon kuuluvat Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000).

Jos Aino Kallas käytti ihmissusimyyttiä kuvatakseen metaforisesti naisen mahdottomuutta tehdä omaehtoisia, itsenäisiä valintoja maailmassa, jota sosiaaliset normit rajoittavat, niin Kangasvuo tekee saman vielä laajemmin, meidän aikaamme soveltaen. Sudenveressä ihmissudet edustavat kaikkea sellaista erilaisuutta, jota kavahdetaan niin paljon, että erilaisuutta kokevat alkavat itsekin suojella itseään. Romaanin loppu vihjaa, että mahdollisuuksia olisi avoimempaankin ihmisyyden variaatioiden sietämiseen.

Sinisalon romaaniin Sudenveri rinnastuu jo aloituksensa perusteella: Varga löytää porraskäytävän edestä olennon, joka yhtä aikaa on ja ei ole tästä maailmasta, olennon, joka ei ole sen enempää susi kuin ihminenkään, epämuotoinen. Lukija vedetään tarinan vähän reaalimaailmasta poikkeavaan maailmaan selittelemättä, jolloin maailmasta rakentuu helposti uskottava ja omaksuttava, aivan kuten Sinisalonkin teoksessakin tapahtuu, kun Mikael löytää kotitalonsa edestä peikon. Mutta toisin kuin Sinisalon peikkotarinassa, Kangasvuon romaanissa ei lopussa paeta metsään vaan tullaan ihmisten ilmoille, yritetään ehkä jonkinlaista sulautumista ja yhteiseloa ihmisinä, kaikki epämuotoisetkin laumaan hyväksyen.

Sinisalon romaani voitti Finlandia-palkinnon, ja jotain samanlaista kohtaloa toivoisi  tälle Sudenverellekin, jotta se löytäisi lukijoita. On nimittäin niin, että koska Kangasvuon teksti sai kustannusyhtiö Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailussa kunniamaininnan, sitä myydään ainakin kaupungin pääkirjakaupassa scifi- ja fantasiahyllyssä eikä suinkaan siellä, missä muut esikoiset ja uutuudet paraatipaikalla odottavat lukijoita. Pelkään, että fantasiahyllyyn piilotettuna kirjan löytävät vain ne, jotka tietävät etsiä luettavaa myös sieltä. Vaikka Sudenveren maailma on vähän poikkeava meidän reaalitodellisuudestamme,  Sudenveri ei typisty pelkäksi fantasiagenren edustajaksi. Sen teemat ovat yleisinhmilliset ja kunnianhimoiset, ja niitä käsitellään omaperäisesti. Tekstistä huokuu asian- ja traditiontuntemus, joka on osattu erinomaisesti nivoa taiteelliseksi kokonaisuudeksi sortumatta esitelmöintiin.

Pro captu lectoris habent sua fata libelli, runoili roomalainen runoilija Terentianus Maurus ja tarkoitti, että lukijoiden kyvykkyydestä riippuu, miten kirja otetaan vastaan ja millaisen elämän se saa. Toivoa sopii, että Sudenveri pääsee kokeilemaan kohtaloaan lukijoiden käsissä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Todellista viihdettä

Tunti toisensa jälkeen eturivin pulpetit valtaavat samat kolme tyttöä. Ne ovat nerokkaan lahjakkaita, näyttävät pärjäävän opinnoissaan tekemättä lainkaan töitä ja opettajan keskittyessä ratkomaan tietokoneongelmia, kiristäessä kuria, kerratessa niille itsestäänselviä kielioppiasioita ne kaivavat laukustaan kirjat ja lukevat. Joka viikko eri kirjoja: nuortenkirjoja, historian opettajan suosittelemia moderneja klassikoita, äidinkielen opettajan lukulistan kirjoja. Niiden kirjat kiehtovat minua, herättävät tunti toisensa jälkeen vastustamattoman halun lukea noita samoja kirjoja, keskustella niiden arvomaailmasta, henkilöistä, vetävyydestä, mistä tahansa. Opettajan kesälomalla siihen on vihdoin aikaa.

Aloitan Suzanne Collinsin The Hunger Gamesistä (2008, suom. Nälkäpeli, 2009) koska se on vastikään ilmestyneen elokuvasovituksen takia ajankohtainen ja koska se edustaa juuri sitä laatua nuortenromaaneja, joita tämä aika tuntuu erityisesti suosivan: synkkää, apokalyptistä scifiä, joka koettelee lukijansa moraalia ja etiikkaa jopa siinä määrin, että kerran yhtä vastaavanlaista teosta tunnillani selatessani kysyin eturivin työiltä, mitä näiden vanhemmat ajattelevat näistä kirjoista. "Mun täti sanoi, että mun ei ehkä pitäisi lukea tätä", kuului vastaus. "Mutta onhan Humiseva harjukin ihan hirveän väkivaltainen, ja se kuitenkin kelpaa." Vertaus on osuva. Ehkä hyvä kaunokirjallinen teos ei tosiaankaan ota lukijansa puolesta kantaa kaikkeen kuvaamaansa, vaan antaa ajateltavaa vuosiksi. Olen kolmekymppinen ja lukenut Bronteni teinivuosieni loppupuolella enkä vieläkään ymmärrä, miksi Humiseva harju on tulkittu joksikin romanttisen rakkauden kuvaukseksi, kun se on täynnä vastenmielisiä henkilöhahmoja, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kostomielessä tehtyjä sadistisia ratkaisuja. Mutta toisin kuin Humiseva harju, The Hunger Games keskittyy järjestelmälliseen, valtaapitävien asemaa suojelevaan, alistavaan väkivaltaan, jolla tuntuu olevan puistattavia yhteyksiä oman aikamme omalla tavallaan vastenmielisiin piirteisiin.

The Hunger Games -kirjan tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, Pohjois-Amerikkaan jonkin (luonnon?)katastrofin jälkeiseen aikaan. Yhteiskunta on jakautunut hyväosaisiin vallanpitäjiin, jotka asuvat Capitolissa, sekä kolmeentoista alueeseen, jotka ovat kukin erikoistuneet tuottamaan valtaapitäville näiden tarvitsemia tuotteita ylellisyysvälineistä viljaan ja hiileen. Pääkaupungin ote alueisiinsa on tiukka: minkäänlaista poistumista alueelta ei sallita, ruokavarat pidetään niukkoina ja asukkaiden välistä eriarvoisuutta ruokitaan yhtenäisyyden estämiseksi. Kirjassa tarkemmin kuvaamattoman kapinan seurauksena kolmastoista alue on tuhottu täysin ja kaksitoista muuta alistettu rangaistukseksi kehitetyn, äärimmäisen julman tositv-pelin, The Hunger Gamesin, avulla.

Pelin idea on yksinkertainen: joka vuosi jokaisella kahdellatoista alueella järjestetään arvonta,johon joutuvat osallistumaan kaikki alueen 12-18-vuotiaat nuoret. Arvonnassa kultakin alueelta valitaan peliin osallistumaan yksi tyttö ja yksi poika. Nämä kaksikymmentäneljä kilpailijaa kuljetetaan pääkaupunkiin, stailataan, esitellään tv-katsojille suuressa gaalassa ja suljetaan sitten luonnonoloiltaan mahdollisimman hankalalle peliareenalle tappelemaan keskenään. Voittaja on se, joka on viimeisenä hengissä. Nuorten täysin todellistaeloonjäämistaistelua seuraavat tv-katsojat reaaliaikaisesti. Pelin juontajat ovat kaikkien ihailemia julkkiksia, voittajasta lyödään järjestelmällisesti vetoa, ovelimmat kilpailijat saavat rahakkaita sponsoreita, jotka pystyvät avittamaan nuorta hänen taistelussaan lahjoittamalla aseita, elintarvikkeita ja suojavarusteita. Alueilta valitut kilpailijat eivät ole edes alkuasetelmaaltaan tasaväkisessä asemassa: vauraimpien provinssien kilpailijat ovat saattaneet kouluttautua tehtäväänsä ja kilpailijoiden väliset ikä- ja taitoerot ovat suuret. Pääkaupungin asukkaille peli vaikuttaa olevan harmitonta (!) viihdettä, kun taas alistettujen alueiden asukkaat on rangaistusten pelossa pakotettu sitä seuraamaan. Pelinjärjestäjät pystyvät myös kontrolloimaan peliareenan olosuhteita siten, että pelkällä piileskelemisellä kisassa ei selviä: on pakko tappaa tai tulla tapetuksi.

Kirjan lukeminen herättää ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta äärimmäisen julman tositv-pelin kuvaus on vastenmielistä ja ahdistavaa, toisaalta sitä, miten nokkelasti ja taitavasti kirjan päähenkilöt, 16-vuotiaat Katniss ja Peeta, välttävät sadististen pelinjärjestäjien asettamat ansat ja harhauttavat toisia kilpailijoita sortumatta äärimmäiseen julmuuteen, on koukuttavaa, jopa viihdyttävää seurata. Ja vaikka Nälkäpelin kaltaisen tv-ohjelman kuvitteleminen tuntuisi mahdottomalta, ei oikeastaan tarvitse kuin ajatella ihmiskunnan ja väkivallan suhdetta kuin hetken ja tajuaa, että roomalaiset järjestivät vastaavanlaisia spektaakkeleja ei-niin-kauan-aikaa-sitten ja että kaikenlaisia hirtto- ja kivitystuomioita tullaan ilmeisesti edelleenkin seuraamaan ihan livenä jossain päin maailmaa meidänkin aikanamme ja että edelleen käydään sotia, joihin koulutetaan lapsisotilaita ja niin edelleen. Vastenmielisistä tosi-tv-ohjelmista puhumattakaan. Silti ahdistaa, että The Hunger Games ei ota syylistävämpää aennetta julmuutta kohtaan, ja mietin, onko tällainen sopivaa luettavaa sen enempää minulle kuin eturivin tytöillekään.

Mutta onko itsensä suojelemisessa ja pumpulissa kasvattamisessa siinäkään mitään järkeä? Kysymys on äidinkielen opettajalle aina ajankohtainen, kun puntaroi, millaista luettavaa oppilapsilleen suosittelee. Eräs kollegani puhuu "särökirjojen" lukemisen tärkeydestä. Särökirjoilla hän tarkoittaa kirjoja, joiden arvomaailma, kertojan asenne tai henkilöiden elämäntilanne poikkeavat olennaisesti suhteellisen turvallisessa ja välittävässä ilmapiirissä kasvaneiden nuorten arvomaailmasta. En tiedä, onko käsite käytössä missään muualla, koska olen kadottanut kosketukseni kirjallisuudentutkimuksen nykysuuntauksiin päätettyäni opintoni, mutta osuva se on. Kaunokirjallinen teos voi tehdä särön lukijansa ajatusmaailmaan ja haastaa kyseenalaistamaan sen, minkä on omassa maailmassaan kokenut itsestäänselväksi, tavoiteltavaksi, hyväksi tai huonoksi. Oman ajattelunsa altistaminen säröille silloin tällöin varmasti kannattaa, vaikka se ei tuntuisikaan hyvältä tai helpolta. Jos ei kaunokirjallisuudestakaan lue, mihin kaikkeen ihmisen pahuus ja vallanhimo ja oman edun tavoittelu voivat johtaa, kasvaako silloin juuri sellaiseksi, joka alistuu kaikkeen ja hyväksyy kaiken, kun ei näe, mitä muutakaan voisi tehdä?

The Hunger Games aloittaa trilogian, ja on ehkä vaarallista kirjoittaa kirjasarjasta, josta on lukenut vain ensimmäisen osan. Sehän on sama, kuin tekisi yksittäisestä teoksesta päätelmiä ensimmäisen kolmasosan perusteella. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että The Hunger Games vihjaa muutoksen mahdollisuuteen, alistumisen loppumiseen, hyvyyden voittoon. Se tulee esille esimerkiksi toisen päähenkilön, Peetan, hahmossa. Jo ennen pelin alkamista hän nimittäin sanoo Katnisille, ettei hänen tarkoituksensa ole edes yrittää pelata peliä. Hän haluaa säilyttää omanarvontuntonsa ja olla muuttumatta hirviöksi vain, koska olosuhteet ja valtaapitävät yrittävät hänet siihen pakottaa. Peeta tappaakin pelissä vain kerran ja silloinkin vahingossa: hän on tullut keränneeksi Katnisille ja itselleen lounaaksi erittäin myrkylliseksi osoittautuvia marjoja, jotka toinen pelaaja erehdyksessä syö. Vaikka pelin alussa Katniss ei ymmärrä, miten muuten voisi maailmassa olla kuin tekemällä juuri sen, mitä pelinjärjestäjät ja Capitolin valtaapitävät häneltä vaativat, pelin kuluessa hänkin alkaa tajuta oman itsensä säilyttämisen tärkeyden ja tekee useampiakin "kapinallisia" ratkaisuja, jotka eivät ole alistajien mieleen. Lopussa Katniss jopa pyrkii ratkaisemaan pelin tavalla, jossa ei olisi voittajaa lainkaan, tavalla, jota pelinjärjestäjät eivät ole tulleet ajatelleeksikaan.

En uskalla sanoa, onko The Hunger Games hyvä kirja vai ei. Sen kerronta on vetävää, ja luvut lopetetaan sopivasti kallionkielekkeille niin, että tekee mieli jatkaa lukemista, eikä lajityypille ominaisessa orastavassa teinikolmiodraamassakaan vellota aivan vaivaannuttavissa määrin - tai ainakaan niin, että julman kontrolliyhteiskunnan kritiikin sijaan keskeisimmäksi seikaksi nousisi se, kenet päähenkilö valitsee puolisokseen. Kaiken raakuuden keskellä se tuntuisikin anteeksiantamattomalta. Niinpä jos minulla nyt olisi tunteja, kysyisin eturivin tytöiltä, millaisia ajatuksia kirja herättää kahdeksasluokkalaisissa, jotka kaiketi kuuluvat sen varsinaiseen kohdelukijakuntaan. Miten he kirjaan suhtautuvat, avaako se ajatuksia vai onko se vain jännittävää viihdettä, joka näyttää nuoren ihmisen omnipotenttina selviytyjänä tilanteessa,jossa kaikki muut ovat hänet hylänneet? Harmi, että opettajalla on aikaa lukea vain lomalla. Syksyyn mennessä The Hunger Games ei ehkä ole enää ilmiö, eikä kellään ehkä ole siitä enää mielipidettä. Vaikka nyt, jos koskaan, väkivaltaviihteestä pitäisi pystyä keskustelemaan. Kiihkotta, leimaamatta, tosiasiat tunnustaen.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Kesäkirjoja

Koska luontokin vaikuttaa unohtaneen, että nyt pitäisi olla talvi, lienee varsin sopivaa kirjoittaa niistä kesällä luetuista kirjoista, jotka syystä tai toisesta eivät silloin päässeet blogiteksteiksi asti.

Jane Harris: The Observations (2006)

Kustantajansa Secrets and Lies -sarjassa ilmestynyt The Observations sijoittuu vuoteen 1863 ja edustaa kesän kartanonrouvat, kotiapulaiset & kummitukset -osastoa. Kirjan nimi viittaa nuoren, erikoisen Arabella-rouvan ambitioihin tehdä alkeellista sosiologista tutkimusta palvelustyttöjensä luonteenpiirteiden - miellyttävyyden, palvelualttiuden ja tottelevaisuuden - ja tyttöjen ulkoisten ominaisuuksien välillä.

Bessy, joka on prostituoidun prostituoitu tytär, päätyy Arabellan hoteisiin puolivahingossa ja häikäistyy välittömästi ihanasta, vaikkakin ristiriitaisesti ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvästä rouvastaan. Rouva vain tuntuu olevan yhä harmittavan kiintynyt edelliseen palvelustyttöönsä Noraan, joka on ollut ilmeisesti itse täydellisyys, mutta kadonnut mystisesti. Rouva laittaa Bessyn kirjoittamaan ajatuksensa, tekonsa ja tunteensa ylös - ja näitä muistiinpanoja kirjassa seurataan.

Kun rouvastaan mustasukkainen Bessyn saa tietää olevansa osa tämän "tieteellistä" tutkimustyötä ja että rouvan rakas palvelustyttö Nora on itse asiassa kuollut, Bessy aloittaa omat, häikäilemättömät pyrkimyksensä voittaa Arabella kokonaan itselleen. Lopussa on vaikea tietää, kuka lopulta huijasi ja ketä, mutta sanotaan nyt niin, että ainakaan Bessy ei taida jäädä millään tavalla viimeiseksi. Viihdyttävän kirjan nostaa tavallista romanttista hömppää kiinnostavammaksi muun muassa se, että Bessyn tapa kirjoittaa mukailee ainakin näin amatöörin näkökulmasta varsin vakuuttavasti tapahtuma-ajankohtansa kouluttamattoman ja alaluokkaisen henkilön puhetta ja kirjoitusta.

Sami Hilvo: Viinakortti (2010)

Sami Hilvo kuvaa esikoisessaan kauniisti homorakastavaisia viime sotien aikaan tavalla, joka kipeydessään ja koskettavuudessaan tuo mieleen Annie Proulxin novellin Brokeback Mountain ja Ang Leen samannimisen elokuvan. Viinakortissa nykyaikaan ulottuvan kerronnan avulla käsitellään myös eri aikoina kasvaneiden sukupolvien erilaista suhtautumista seksuaalisuuteen ja seksuaalimoraaliin.

Sodan jälkeinen sukupolvi - kertoja kuvaa oman isoisänsä suhdetta toiseen mieheen - teki omat ratkaisunsa. Perinteiseen avioliittoon mentiin ja siinä pysyttiin, tapahtui avioliittoa ennen tai sen aikana mitä tahansa. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on jo tottunut ottamaan avioeroja ja pakenemaan todellisuutta pillerihumalaan, mutta oman pojan homous on silti kertojan isälle kova, kova paikka. Liekö taustalla sitten pelko joistakin omista, käsittelemättömistä tunteista, mutta joka tapauksessa isä ei lyömättä niele, että pikkupoika kokeilee huulipunaa, eikä hän aikuisenkaan poikansa elämänvalintoja hyväksy. Nykyajassa elävä sukupolvi taas on kyvytön sitoutumaan, vaikka periaatteessa maailma sallisi vaikka minkälaisen parisuhteen. Sen sijaan harrastetaan ohimeneviä suhteita ravintoloiden pimeissä kopeissa, halvoissa hotellihuoneissa.

Romaanin päätös on lohdullinen, joskin lievästi epäuskottava. Siitä huolimatta Viinakortti on yksi parhaista tänä vuonna luetuista kirjoista, ja niin uskomattoman kaunis, että sille olisi kernaasti suonut Hesarin esikoiskirjapalkinnon tai Finlandian tai jotain. Vielä pitkän aikaa kirjan lukemisen jälkeen mieleen nousee kuva saaresta, jossa kaksi nuorta miestä vain viettävät aikaa kahdestaan, levollisina kiristyvästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja suhteensa laadun epäilyttävyydestä huolimatta.

Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)

Amerikkalaisen, mutta norjalaistaustaisen älykkökirjailijan, Paul Austerin vaimon, viides romaani ei jotenkin vakuuta. Runoilija Mia Fredricksenin (Hustvedt ei ujostele kirjoittaa kaltaisistaan, mille toki kunnioitusta) aviomies haluaa ottaa avioliitossa aikalisän, koska on rakastunut nuoreen, hemaisevaan avustajaansa. Mia saa jonkinlaisen hermoromahduksen (jota Hustvedt kuvaa lähes yhtä yksityiskohtaisesti kuin hermojaan käsittelevässä non fiction -kirjassaan The Shaking Woman or A History of my Nerves, joka ilmestyi jonkin verran romaania aiemmin). Romahduksestaan jokseenkin toettuaan Mia pakenee lapsuutensa maaseutukaupunkiin.

Kirja keskittyy kuvaamaan Mian interaktioita äitinsä ikääntyvien ystävien, naapurin nuoren kotiäidin ja tämän pikkulasten sekä järjestämälleen luovan kirjoittamisen kurssille osallistuvien murrosikäisten tyttöjen kanssa. Näiden tenityttöjen kuvauksessa Hustvedt onnistuu; nuoret tytöt ovat toisiaan kohtaan juuri niin raadollisen julmia - ylittämättä kuitenkaan minkäänlaisia fyysisen väkivallan rajoja - kuin kirjassa annetaan ymmärtää, ja he pystyvät briljanteimillaan juuri niin koskettavaan ja kirpaisevaan runouteen kuin se, jota Hustvedtin tytöt kirjoittavat.

Sen sijaan Mian taukonsa kanssa lomailevaa miestään kohtaan käymää katkeraa tilitystä en tajua, mikä johtunee sukupolvierosta. En vain koskaan ole kokenut eläneeni miestäni varten, joustaneeni omissa uratavoitteissani miehen takia tai ylipäätään kokeneeni naiseuteni millään tavalla vaikeuttavan pyrkimyksiäni tässä maailmassa. Hustvedtin Mia sen sijaan kokee, ja ehkä koska en jaksaisi kuunnella moista ruikutusta ja koska pienimuotoisessa romaanissa ei mikään muukaan teema nouse keskiöön, teos jää mielestäni Hustvedtin muita romaaneja heikommaksi.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987)

Jon Avnetin vuonna 1991 ilmestynyt elokuva Fried Green Tomatoes oli yksi nuoruuteni suosikkielokuvista: viehättävä, lämminhenkinen ja koskettava amerikkalainen syvän etelän sukutarina 1900-luvun alkupuolen kauan sitten kadonneilta vuosikymmeniltä. Fannie Flaggin romaani, johon elokuva perustuu, on samalla tavalla hyväntuulinen ja saarnaamatta oikeita elämänarvoja opettava kuin elokuvakin. Sekä elokuvan että kirjan ideana on, että hyvin vanha nainen kertoo nuoremmalle, avioliitossaan ja elämässään kipuilevalle naiselle tarinaa nuoruudessaan tuntemastaan sinnikkäästä, yhteisöään kannattelevasta ja elämäniloisesta naisparista, jonka vasta kuolema erotti toisistaan.

Kerronnan keinoiltaan kirja on elokuvaa rikkaampi. Sekä elokuva että kirja rikkovat koukuttavalla tavalla tarinan kronologiaa, mutta kirjan kerronta on moniäänisempää. Kirjassakin tarina etenee toki sitä vanhainkodissa vieraalleen Evelyn Couchille kertovan Ninny Threadgooden äänellä kuten elokuvassakin, mutta kertojan osuuksien ohella kirjassa on sivuja paikallisuutisista, radiolähetyksistä ja muista dokumenteista.

Wikipedian mukaan Avnetin elokuvaa oli aikoinaan kritisoitu siitä, että sen katsottiin häivyttäneen kirjan lesbolaisia teemoja, mutta tätä en allekirjoita; sekä kirja että elokuva kuvaavat poikamaisen Idgie Threadgooden ja hänen kauniin ja hyvän rakastettunsa Ruthin suhteen on samalla lailla hienovaraisen korostamattomasti; suhde on sekä elokuvassa että kirjassa luonnollinen ja luonteva, syvään keskinäiseen kunnioitukseen ja aitoon tarpeeseen perustuva ja sellainen, että en muista edes esiteini-ikäisenä kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, keiden välisestä ystävyydestä oli kyse. Mutta tämä ei kuitenkaan ole Avnetin elokuvassa mitään häivyttämistä, vaan nousee suoran Flaggin romaanista, sillä siinäkään ei millään tavalla korosteta, että Idgien ja Ruthin rakkaudessa ja yhteiselämässä olisi mitään poikkeuksellista, mitä edes pitäisi korostaa.

Oman elämänsä taidetta

Michael Cunninghamin uusin romaani, By Nightfall (2010, suom. Illan tullen), sijoittuu tämän päivän vähän hienosteleviin, vähän pinnallisiin newyorkilaisiin taidepiireihin. Sen henkilöt ovat museoiden kuraattoreja, kriittisten pienilevikkisten taidelehtien toimittajia, erittäin varakkaita taiteensuosijoita ja eksentrisiä mutta riittävästi oikeanlaista mainetta saaneita taiteilijoita. Ystävyys- ja asiakkuussuhteet henkilöiden välillä ovat vähintäänkin monimutkaiset; esimerkiksi tutun taiteenostajan kanssa galleristin on osattava tasapainotella, tai tärkeät kaupat voivat jäädä syntymättä. On osattava sekä mielistellä että tulla mielistellyksi. Okay, not that funny. Remember, Peter: you are some hybrid of friend and hired help. You have latitude, but you can't get uppity. -- Bobby arrives at noon to cut his hair. -- Bobby's as flirtatious with Peter as Peter is with his middle-aged women clients, and probably for the same reasons.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Chelsean loft-asuntoihin, Manhattanin eteläkärjen metallinkiiltäviin moderneihin taidegallerioihin, nykypäivän seurapiirien cocktail-kutsuille. Elitistisestä asetelmastaan huolimatta romaanissa puntaroidaan kiinnostavalla tavalla sitä, miten meidän aikamme maailmassa taide, tuollainen primitiivisin ja tarpeellisin mahdollinen itseilmaisun muoto niin sen tekijälle kuin vastaanottajallekin, on tullut luoneeksi niin kiinteän suhteen rahaan, suureen rahaan, että se on yhä enenevässä määrin muuttumassa joksikin, joka ei todellakaan kuulu kaikille.

Niin kun ei muuten kuulu Cunninghamin romaanikaan, sillä se on sellaista taideproosaa, että sen lukeminen saa ihmisen ymmärtämään, miksi bestseller-listojen kuninkuus on dekkareilla ja muulla helposti omaksuttavalla viihteellä. Cunningham ei kuitenkaan kirjoita sellaista taideproosaa, jota olisi vaikea seurata (ainakaan,jos on yhtään tottunut lukemaan sisäistä monologia, jonka senkin Cunningham kyllä osaa pitää kurissa niin, ettei lukija sekoa ajatuksissaan). Cunningham kirjoittaa taidetta, taidepuhetta, puhetta taiteesta. Ja sitä on ihana lukea, jos kuuluu niihin, jotka Alanyan sijaan matkustavat talvilomalle Guggenheim-museoon ja jaksavat itsekin seistä tuntikausia jonkin nykytaideteoksen edessä tutkiskellen, pitävätkö siitä vai eivät, ja väitellen siitä, miten teos sovittautuu taiteen historiaan, kaanoniin, arvostukseen. Taidetta eritellään romaanissa ehkä liikaakin, tarpeettoman yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta hyvin taiten.

Ja kauniisti romaanin runsas taidepuhe sitten kiinnittyy myös siihen, miten romaanissa punnitaan elettyä elämää, tehtyjä valintoja, kuljettuja suuntia. Although he isn't religious, he adores those pre-Renaissance icons, those gilded saints and jeweled reliquaries, not to mention Bellini's milky Madonnas and Michelangelo's hottie angels. -- He can feel it sometimes - he can feel it tonight - that medieval world of sinners and the occasional saint conducting their travels under a paineet celestial infinitude. He's an art history guy, maybe he should have become... what?...a conservator, say--

Romaanin päähenkilö Peter Harris on 44-vuotias ja vaiheessa, jossa epäilykset eletyn elämän, tehtyjen valintojen ja kuljetun suunnan oikeellisuudesta valvottavat öisin. It's your life, quite possibly your only one. Still you find yourself having vodks at three a.m., waiting for your pill to kick in, with time ticking through you and your own ghost already wandering among your rooms. Prosessin käynnistää oikeastaan sattumanvaraiselle vierailulle saapuva Peterin vaimon Rebeckan huomattavasti nuorempi iltatähtipikkuveli Mizzy, 23, (i.e. Mistake, 'vahinko' (!)), jota kohtaan Peter alkaa tuntea yllättävää, voimakasta vetoa ja joka omat, vähemmän mairittelevat tarkoitusperänsä saavuttaakseen vastaa Peterin tunteisiin.

Seuraa voimakasta vellontaa. Peter käy läpi nuorena kuolleen Matthew-veljensä ja jokseenkin välinpitämättömien vanhempiensa varjossa viettämäänsä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, rakastumista täysin toisenlaisesta, yhteisöllisestä ja ennakkoluulottomasta perheestä tulevaan Rebeckaan, etäisiä välejään uhmakasta ja katkeraa irtiottoa isästään tekevään parikymppiseen tyttäreensä, joka saapui pyytämättä ja liian varhain, mistä Peter yhä tuntee syyllisyyttä: onko tytär vihainen, koska aavistaa, että ei ollut toivottu, vai siksi, että Peter on rakastanut häntä liikaa osoittaakseen, että sittemmin tytär on ollut mitä toivotuin? Jotenkin Peter ei tule ajatelleeksi - tai ehkä hän ei tule ajatelleksi siksi, että keski-iän kriisissään hänen ajatuksensa keskittyvät hyvin itsekkäästi vain häneen itseensä - että yhtä lailla kuin aikuistunut tytär on yhtäkkiä vieras isälleen, myös isä näyttää oudolta tyttären kasvaneessa mielessä. Vie aikaa, ennen kuin aikuinen lapsi on valmis tutustumaan uudelleen vanhempiinsa. Siihen asti ei Cunninghamin kirjassa vielä päästä.

Ja tietysti Peter käy kamppailua seksuaalisuutensa kanssa; onhan hän nyt yhtäkkiä ihastunut mieheen. Onko hän sittenkin homo, kuten veljensä, vai muistuttaako Mizzy vain niin valtavan paljon nuorta Rebeckaa, että pitkän avioliiton aikana jokseenkin valjuiksi ja arkipäiväisiksi käyneet tunteet muistuttavat itsestään?  Come on, if he were gay he'd have known it, wouldn't he? -- Men are great (well, some of them) but they're not sexy. Still, he wants to touch Mizzy. It isn't erotic, not exactly erotic. -- Why would you, why would anyone, want to be that straight?

Ja aivan kuten suhteessa tyttäreensä, myös suhteessa vaimoonsa Peter on jopa käsittämättömän itsekäs. Hän ei ole huomannut, että Rebeckakin on tavallaan onneton, Rebeckakin on ikääntynyt, myös Rebecka on tavallaan ihastunut Mizzyyn ja tämän vastuuttomaan vapauteen. Vasta kun Peterille on käynyt vähän nolosti pelimies-Mizzyn kanssa, hän lopulta kuulee, miten Rebecka sanoo omille teilleen (ja hyvin todennäköisesti huumeisiin) kadonneesta veljestään: "I was envious. I didn't want to be myself. I didn't want to be some mature, levelheaded person who could cut him a check. I wanted to be young and fucked up, and I don't know. Free."  Silloin Peter alkaa hitaasti ymmärtää, että tämä on hänen taidettaan, hänen elämänsä, ja hänellä on kaikki valta muokata se sellaiseksi, että siinä viihtyvät niin hän itse kuin vaimo, kuin isoksi kasvanut tytärkin. Romaanin loppu ainakin vihjaa tähän suuntaan, mutta sitä, millaisiin muutoksiin Peter Rebeckoineen päätyy, ei lukijalle enää näytetä.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Rikosrouva ratkaisee

En ole koskaan ollut dekkarien lukija, vaikka televisiosta katson melkein poikkeuksetta vain erilaisia poliisisarjoja, oikeussalidraamoja, rikospaikkatutkimuksia. Jostain syystä se, mikä viihdyttää minua näytettynä, pitkästyttää kerrottuna. Päätin kuitenkin koettaa onneani ja lukea Agatha Christien Hercule Poirot -dekkarin Cards on the Table (1936).

Olin katsonut kirjan pohjalta filmatun tv-dramatisoinnin (2005) YLE Areenasta ja saanut mutkikkaasta juonesta sen verran kiinni, että olin ymmärtänyt murhaajan olleen lääkäri, jolla oli ollut homoseksuaalinen suhde potilaansa miehen kanssa. Henkirikoksen uhri puolestaan oli omalaatuinen mr. Shaitana, niin ikään poikarakkauden suosija, joka oli tavallaan aikeissa paljastaa, että suhteen ilmi käymisen pelossa lääkäri oli jo aiemmin murhannut miesystävänsä vaimon aiheuttamalla tälle verenmyrkytyksen saastuneella rokotusneulalla. Mr. Shaitanan murhasta epäiltiin myös säikyn oloista nuorta naista, joka puolestaan oli tulla mustasukkaisen naisystävänsä hukuttamaksi alettuaan heitellä turhan ihastuneita huokauksia niin ikään Shaitanan murhasta epäillyn majurin suuntaan.

Oli pakko tarkistaa, miten moiset käänteet alkuperäisessä teoksessa oikein esitettäisiin.

Tietysti konventionaalisemmin. Mr.Shaitana on niin kirjassa kuin tv-versiossakin omalaatuinen keräilijä, joka kerskuu Poirot'lle keräilevänsä sitä, mikä rikollisuudessa on kaikkein kiinnostavinta: täydellisen, siis ratkaisemattoman, murhan tehneitä rikollisia. Todistaakseen väitteensä Shaitana kutsuu luokseen illalliselle Poirot'n lisäksi kolme muuta rikosten selvittämiseen erikoistunutta henkilöä - poliisin Scotland Yardista, salaisen palvelun agentin ja rikosromaaneja liukuhihnalta tehtailevan Ariadne Oliverin - sekä mrs. Lorrimerin, Anne Meredithin, dr. Robertsin ja majuri Despardin, joista kunkin Shaitana uskoo murhanneen jonkun jäämättä teostaan kiinni. Shaitana laittaa vieraansa pelaamaan bridgeä eri huoneisiin, "murhaajat" yhteen ja etsivät toiseen, ja lupaa pelien päätyttyä paljastaa jotakin hyvin kiinnostavaa. Sitten hän asettuu mahdollisten rikollisten kanssa samaan tilaan ja löytyy pelin jälkeen murhattuna.

Poirot, poliisit ja dekkarikirjailija ryhtyvät selvittämään tapausta, ja monimutkaisten ja useita uhreja vaatineiden käänteiden jälkeen Shaitanan murhaajaksi paljastuu dr. Roberts, jolla tosiaan on kontollaan jo aiempi henkirikos: saadakseen rauhassa jatkaa heilastelua naispuolisen potilaansa kanssa tohtori on järjestänyt tämän herran pois päiviltä. Ah, niin tavallista. Myöskään nuoren Annen ja hänen asuinkumppaninsa Rhodan suhteen kuvauksessa ei ole samanlaista suhteen laatuun viittaavaa virettä kuin tv-sovituksessa, ja tappoyritykseen johtava mustasukkaisuuskin selitetään sillä, että tyttöraasut olivat kumpikin ihastuneet samaan komeaan majuriin. Tylsää!

Olin pitänyt Cards on the Tablen tv-versiota vetävänä, mutta alkuperäisteos ei tuntunut yhtä lennokkaalta. Juonenkäänteitä kyllä riittää, mutta jokin vangitseva puuttuu. Ehkä syy on sovituksessa. Vaikka tv-elokuvassa on säilytetty kirjan tapahtuma-aika, jokin ajattoman oloinen 1930-luku, ihmissuhdekuviot on päivitetty nykyajan kannalta kiinnostavimmiksi, ja se vaikuttaa olleen toimiva ratkaisu. Kirjassa jatkuvasti esiintyvä - nykynäkökulmasta käsittämätön - sovinistinen vääntö naisen ja miehen aivojen logiikan erilaisuudesta (poliisitja Poirot jatkuvasti kommentoivat Ariadne Oliverin kykyä ratkoa rikoksia, ja tämä itsekin tuntuu välillä suhtautuvan itseensä tarpeettoman alentuvasti) rasittaa, eikä myöskään tunnu uskottavalta olettaa, että salarakkauden takia pitäisi ryhtyä murhaamaan. Homoseksuaalisista suhteista kiinni jäämisen pelko noina aikoina on sen sijaan jo ihan hyväksyttävä motiivi.

Kirjan kielikään ei säkenöi omaperäisyydellään, eivätkä kerrotut henkilökuvat rakennu psykologisesti uskottaviksi kuin kuvakulmilla ja leikkauksilla vihjaavassa tv-kerronnassa. Niinpä Cards on the Table -kirjan kiinnostavimmaksi anniksi jää dekkarikirjailija Ariadne Oliver, joka on Christieltä verraton veto. Fiktiivinen dekkaristi tuo teokseen parodisen metatason, joka yllättäen nostaa kirjan tusina-poirot'den yläpuolelle.

Oliverin henkilöhahmon kautta dekkarikirjailija Christie voi kommentoida lajinsa piirteitä. Ariadne Oliver kuvataan stereotyyppisenä kaavamaisia ratkaisuja viljelevänä kirjailijana, joka suhtautuu itsekin työhönsä varsin innottomasti: "Some days I can only keep going by repeating over and over to myself the amount of money I might get for my next serial rights. -- When I count up I find I've only written thirty thousand words instead of sixty thousand, and then I have to throw in another murder and get the heroine kidnapped again. It's all very boring." Kirjailijaa ei kiinnosta olla tarkka yksityiskohdissa - näin hän tokaisee Scotland Yardin poliisille tämän yrittäessä oikoa joitakin Oliverin viimeisimmän romaanin virheitä - ja hänen suurin intohimonsa olisi oikeiden rikosten ratkominen, missä hän uskoo olevansa aivan erityinen haka.

Oliverin kirjoilla on sellaisia nimiä kuin The Death in the Drain Pipe ja The Affair of the Second Goldfish - kuulostavatko tavallaan tutuilta? - ja hänen salapoliisinsa on suomalainen Sven Hjerson: "And I only regret one thing - making my detective Finn. I don't really know anything about Finns and I'm always getting letters from Finland pointing out something impossible that he's said or done." Lieneeköhän Christie itse saanut vastaavaa palautetta belgialaiselta lukijakunnaltaan? Suomalaisen yleisön Oliver ainakin epäilee lukevan dekkareita poikkeuksellisen paljon ja tarkkaan.

Joka tapauksessa Christie käytti Oliveria henkilönä myös muutamassa muussa romaanissaan, ja vaikken dekkareista edelleenkään usko liiemmin syttyväni, hersyvä fiktiivinen rikosrouva voisi olla syy lukea joskus vielä jokunen tätäkin lajia. Muuten tuntuu, että Christien romaanit ovat lähinnä hyviä elokuvakäsikirjoituksia, joista oivaltavalla sovittamisella saa erityisen viihdyttäviä ohjelmia sunnuntai-iltojen ratoksi.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Sisyfos ja Dylan Thomas

Kun Vesa Sisättö kehuu nuorille suunnattua (tieteis-)kirjaa, kannattaa ainakin teini-ikäisille kirjallisuutta opettavien lukea se. Vaikkei koskaan saisi nuoriaan innostumaan teoksesta, saa ainakin itse kiehtovan ja kepeän, mutta ajatuksia herättävän lukukokemuksen, joka kaikkein ilmeisimmän pintatasonsa alla tarjoaa tarttumapintaa aikuisellekin lukijalle, kuten tämä elokuun alussa Hesarissa arvosteltu teos.

Yhdysvaltalaisen Ally Condien - aiemmalta ammatiltaan lukion kirjallisuuden opettaja, muuten - nuortenromaani Matched (2010, suom. Tarkoitettu) on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka kuvaa kansalaisiaan äärimmäisellä tavalla kontrolloivaa yhteiskuntaa (Society). Kullekin yksilölle on määritelty juuri hänen kyvyilleen ja taidoilleen sopiva työpaikka ja tehtävä yhteiskunnassa. Yksilönvapautta ei ole edes jokapäiväisen leivän verran, sillä Yhteiskunta toimittaa päivittäin kullekin kansalaiselleen vitamiini- ja kaloripitoisuudeltaan räätälöidyt ruoka-annokset. Ihmisiä mitataan kaikin tavoin, ja jopa heidän untaan monitoroidaan mittauslaittein. Tavoitteena on, että Yhteiskunnan kansalaiset elävät pitkän, terveen elämän, mikä varmistetaan myös siten, että Yhteiskunta jalostuttaa kansalaisensa; parinvalinta perustuu kaikenlaiseen sortteeraamiseen mieltyneen Yhteiskunnan geneettisiin tietokantoihin.

Pintatasolla Matched käsittelee - kuten Sisättö Hesarissa kirjoittaa - päähenkilö Cassian valintaa tutun ja turvallisen ja vaarallisen mutta kiehtovan poikaystävän välillä. Cassian kohdalla parinvalinnassa nimittäin tapahtuu virhe, ja hän saa vahingossa kaksi paria, turvallisen Xanderin ja vaaralliseksi kategorisoidun Kyn, jonka ei olisi pitänyt voida edes osallistua parinvalintaan. Kuvio on tuttua teiniromantiikkaa, eikä siitä sen enempää tässä, sillä kuten kunnon scifi-romaanin kuuluukin, Matched herättelee ajattelemaan myös oman aikamme yhteiskuntaa, etenkin yksilönvapauden ja yhteiskunnallisen kontrollin suhdetta.

Vaikka oma yhteiskuntamme ei konkreettisesti puutukaan kansalaistensa elämään, se silti ohjailee sitä monin tavoin esimerkiksi koulutuksen, viranomaisten ja lehdistön kautta. Se, minkä Matched-romaanin Yhteiskunta tekee kaikkialle ulottuvan valvontakoneistonsa avulla, tehdään meillä tiedotusvälineissä, esimerkiksi varoitetaan liian kovien treenien vaaroista ja suositellaan sykemittarin käyttöä, kuten tässä YLE:n jutussa. Matched-romaanissa Cassia juoksee kotona juoksumatolla (ulkona juokseminen on tietenkin kielletty, koska sitä ei voida valvoa ja se voi olla ihmiselle vaarallista), joka tietenkin varoittaa säännöllisesti liian kovasta treeninopeudesta ja voi estää piittaamattoman tai potentiaalisen itsensä vahingoittajan lenkkeilyn kokonaan. En tarkoita, etteikö hyvää tarkoittavien asiantuntijoiden neuvojen noudattamisessa olisi järkeä. Mutta neuvojen noudattamiseen pakottava Yhteiskunta muistuttaa, kuinka tärkeää vallan väärinkäytön estämiseksi on myös ajatella itse, kriittisestikin.

Matched pyrkii osoittamaan, että ihmisen ajattelu saadaan helposti kahlehdituksi tukahduttamalla tämän luovuus. Yhteiskunnassa esimerkiksi piirtämistä ei opeteta enää alakoulun jälkeen, musiikki toteutetaan koneellisesti, lapset opetetaan lukemaan, mutta kirjoittaminenkin tapahtuu lukulaitteella, valmiita sanoja vain pannaan peräkkäin. Kukaan ei luo mitään uutta. Aiemmasta sivilisaatiosta on säilytetty rippeitä: sata laulua, sata maalausta, sata tarinaa, sata runoa. Matched antaa ymmärtää, että säilytetyt teokset ovat sellaisia, että ne mahdollisimman vähän korostavat mitään ihmisen omaan tahtoon liittyvää, ne ovat pehmeitä ja helposti omaksuttavia esimerkkejä menneestä kulttuurista. Cassia saa isoisältään kaksi uhkarohkeasti säilytettyä Dylan Thomasin runoa ja tajuaa nopeasti, miksi Yhteiskunta on päättänyt hävittää taistelemaan kehottavat runot. Säkeet Do not go gentle into that good night ja Rage, rage against the dying of the light puhuttelevat Cassiaa, jonka isoisä pakotettiin kuolemaan 80. syntymäpäivänään, kuten kaikki Yhteiskunnan asukkaat, ja joka itse on vähitellen alkanut kyseenalaistaa täydellisyyteen pyrkivän Yhteiskunnan tavoitteet ja keinot.

Dylan Thomasin runouden ohella Cassiaa motivoi myös antiikin tarina Sisyfoksesta, joka jostakin rikkomuksesta oli saanut rangaistuksekseen vierittää kiveä ylös vuoren huipulle, mistä kivi aina vierii uudestaan alas, ja vierittäminen on aloitettava alusta. Matched-romaanissa tarina on Cassian toisen kumppanin, Kyn, isän suosikkitarina, koska Sisifos was crafty and sneaky and always causing trouble for the Society and the Officials. Tarina kuvaa, kuinka Yhteiskunnan valvomat kansalaiset jatkuvasti tekevät työtä jonkin sellaisen eteen, jonka hedelmistä he eivät itse pääse nauttimaan. Lisäksi se, että kirjailija on päättänyt antaa antiikin aikaisen myytin kulkeutua vain hieman muuttuneena tulevaisuuden Yhteiskuntaan korostaa sitä, että tarinan voimaa ei kuitenkaan ole mahdollista täysin tukahduttaa. Vaikka kukaan ei kirjoittaisi mitään, suullinen perinne elää ja antaa Cassialle mahdollisuuden kasvaa ihmisenä ylittämään hänelle asetetut rajat.

Teiniromantiikkaa tarjoilevaksi kirjaksi Matched jaksaa viihdyttää aikuista lukijaansa varsin hyvin, koska rajojen ylittämisen ja vapaan tahdon problematiikkaa ei käsitellä vain suhteessa järjestettyihin avioliittoihin ja romanttiseen rakkauteen. Edes se, että Cassia rakastuu hänelle ei-määrättyyn Kyhin, ei ole täysin sattumanvaraista, vaan siihen ovat puuttuneet niin jokin toistaiseksi tuntemattomaksi jäävä taho kuin Yhteiskunnan viranomaisetkin. Mielenkiintoista ja älyllistä pohdittavaa tarjoaa myös se, että vaikka Yhteiskunta määrääkin sen, millainen kunkin yksilön elämästä tulee, elämä Yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole läpeensä pahaa tai onnetonta, vaan pikemminkin päinvastoin. Useimpien elämä on onnellista, tervettä ja huoletonta. Pakkonaitetutkin oppivat rakastamaan toisiaan. Cassian tehtäväksi jääkin punnita, millaisia muutoksia hän haluaa saada aikaan. Se, mihin ratkaisuun Cassia päätyy, selvinnee trilogiaksi tarkoitetun sarjan vielä ilmestymättömissä osissa.

tiistai 9. elokuuta 2011

Kaisan kesäeskapismia, osa 1: Pratchettin lämmintä komediaa

Toinen sankarittaristanne ei ensin ehdi lukea, ja kun ehtii, pääsee niin lukemisen makuun, ettei millään viitsisi pysähtyä kirjoittamaan. Korjaan tapani, uskottehan... Työt ovat taas alkaneet, mutta en aio antaa sen lannistaa!

Kesä on monille aikaa, jolloin luetaan kepeää kirjallisuutta: dekkareita, jännäreitä, vanhoja akuankkoja. Yksi oman kesälukemistoni kulmakivistä on ehdottomasti fantasia. Ja fantasiasta kepeintä (tai sanotaanko: kepeintä mutta silti luettavaa) osastoa ovat Terry Pratchettin Discworld (Kiekkomaailma) -kirjat.

Luen vanhojakin Pratchettejä aina välillä uudestaan, kun kaipaan jotain kevyttä, mutta tällä kertaa luin lyhyen ajan sisällä kaksi uutta Pratchettiä: "aikuisten" Discworld-sarjaa olevan Unseen Academicals (2009) -niteen ja "nuoremmille lukijoille" suunnatun, samaan maailmaan sijoittuvan Tiffany Aching -kirjan I Shall Wear Midnight (2010). Ikäryhmäkuvaukset sitaateissa siksi, että ne ovat mielestäni varsin viitteellisiä. Aikuisten Pratchettiä voi huoletta suositella 11-vuotiaalle, joka pystynee nauttimaan niistä siitä huolimatta, että osa vitseistä varmasti menee ohi, ja Tiffany Aching -kirjojen parissa olen itse viihtynyt kiitettävästi tuntematta tarvetta etsiä jostain lasta, jolle lukea niitä ääneen.

***

Unseen Academicals ilmestyi alkujaan kauppoihin puolisen vuotta ennen jalkapallon MM-kisoja. Sopiva ajoitus, sillä jalkapallo on keskeisessä osassa kirjan juonta. Kiireisessä Ankh-Morporkin suurkaupungissa se on köyhien kaupunginosien raaka mutta suosittu laji, josta eliitti ei ole kiinnostunut kuin siinä määrin, kuinka paljon kannattajajoukkojen adrenaliiniryöpyt työllistävät kaupungin vartiostoa. Kiinnostus kuitenkin herää puhtaasti urheilun ulkopuolisista syistä: kaupungin yliopiston velhot huomaavat eräässä sopimuksessa pienen präntin, jonka takia he ovat vaarassa menettää huomattavan summan rahaa - puhumattakaan juhla-aterioista - jolleivät välittömästi perusta jalkapallojoukkuetta ja ryhdy kilpailemaan. Ja siitähän soppa syntyy.

Tämän osan juonta pystynee arvaamaan ennalta monikin, mutta Pratchett nostaa pian esiin sivujuonia, jotka muuttuvat jalkapalloa tärkeämmäksi. Velhojen toilailut jäävät täytesketseiksi, ja keskiöön nousevatkin heidän palkollisensa, Näkymättömän yliopiston monenlaiset palvelijat ja keittiöväki. Jalkapallosta muodostuu vain viitepiste muille asioille, joita pienten ihmisten elämässä tapahtuu: rakkaudelle, unelmiensa metsästykselle, itsensä etsimiselle ja toisten ihmisten (ja muiden humanoidirotujen, kun nyt fantasiaympäristössä ollaan) kanssa toimimiselle.

***

I Shall Wear Midnightin keskiössä on aiemmista nuortenkirjoista tuttu Tiffany Aching, nyt jo valmis noita, oppityttövuosiensa jälkeen valmis palaamaan noidaksi kotiseudulleen. Se tarkoittaa suurta vastuuta, mutta on samalla kunniavelvollisuus. Mutta kun on kerran lähtenyt, palaaminen ei ole ongelmatonta: vanhat naapurit vierastavat tyttöä, jonka erilaisuus ei ole kasvaessa vähentynyt. Pahaksi onneksi Tiffanyn edellisen seikkailun tiimellys on herättänyt vanhan pahan voiman: se saa ihmiset uskomaan toisistaan pahinta ja vihaa erityisesti noitia. Voitte arvata uhan... Pakeneminen on mahdotonta, ja kylän velvollisuudet eivät odota, sairaat ja vanhukset on hoidettava, kuului siitä kiitosta tai ei.

Oman itsensä löytäminen on esillä tässäkin Pratchettin kirjassa. Niin Tiffany kuin muutkin kirjan hahmot joutuvat ratkomaan sitä ikuista kysymystä, kuinka paljon voi antaa muiden odotusten ja käsitysten muokata omaa elämäänsä. Myös vapaista, helpoista valinnoista seuraa vastuunsa. Kuten monissa Pratchettin viimeaikaisissa teoksissa - myös Unseen Academicalsissa - myös suvaitsevaisuus nousee keskeiseksi teemaksi.

***

Pidän Pratchettiä hyvin brittiläisenä koomikkona: hän on sujuvakielinen ja naseva, sivistynyt (sekä klassisemman että populaarimman kulttuurin suhteen), kuvaa monesti osuvasti brittiläistyyppistä luokkayhteiskuntaa ja on ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta lämmin. Lisäksi moraalikysymykset ovat hänelle tärkeitä. Tärkeää on myös välillä nauraa tarinan yksityiskohtien avulla itselleen, meidän maailmallemme: on ihastuttavaa, kuinka fantasiaympäristössäkin voi irvailla jopa sellaisille nykyajan ilmiöille kuin jatkuva tekstiviestien lähettely. Vakavimmista aiheista Pratchettin tuotannossa voi nähdä vahvojakin allegorioita esimerkiksi kansojen ja uskontojen vihanpidolle.

Monet sanovat, että Pratchettistä joko pitää paljon - tai sitten ei lainkaan. Tunnen ihmisiä, joita nokkelat parodiat ärsyttävät lähtökohtaisesti; samoin ihmisille, jotka haluavat lukea vain taidekirjallisuutta, ei Pratchett liene oikeaa luettavaa. Muille voinkin suositella. Erityisesti englanniksi: paitsi että Pratchettiä on tietenkin mahdotonta kääntää niin, että kaikki sävyt (ja vitsit!) säilyisivät, kirjoilla on ainakin minulle ollut sanavarastoa kasvattava vaikutus.