Hämärän tarinoita aikuisille

Heti alkuun on tehtävä selväksi, että en koskaan lue tällaisia kirjoja.

Kirjan elokuvaoikeudet on myyty - tähtitieteelliseen hintaan -  jo vuosia ennen kirjan julkaisemista.
Kirjassa on enemmän kuin 500 sivua (963, tarkalleen ottaen), ja sen sanotaan aloittavan trilogian.
Kirja on trilleri. Ja vampyyritarina. Ja lännenromaani.

Ja ehkä vielä jotain muutakin, niin kuin teksasilaisen englannin professorin Justin Croninin The Passage (2010, suom. Ensimmäinen siirtokunta). Se tarttuu käteeni kirjakaupassa, ja sen ensimmäinen virke Before she became the Girl from Nowhere - the One Who Walked In, the First and Last and Only, who lived a thousand years, she was just a little girl in Iowa, named Amy. Amy Harper Bellafonte. kutkuttaa mielikuvitusta niin, että en huomaa kannen myynninedistämislausuman (Enthralling... Read this book and the ordinary world disappears) olevan peräisin Stephen Kingiltä ja että sisäsivun ensimmäinen, the Guardianista poimittu ylistyslaina mainitsee vampyyrit. Mutta koska The Passage ei todellakaan ole mikään alaikäisille tarkoitettu Twilight Saga, olen elämäni elävimmistä painajaisunista huolimatta koukussa jo kauan ennen kuin tekstissä päästään lähellekään vampyyreita enkä pysty enää huolestumaan edes siitä, että profiloidun ihmiseksi, joka innostuu kirjasta, jota markkinoidaan maailman tunnetuimman kauhukirjailijan nimellä.

Ja vaikka en koskaan lue tällaisia kirjoja, The Passage tuo mieleen yllättävän monta aiemmin lukemaani kirjaa: Pulitzer-palkitun Cormac MacCarthyn teoksen The Road (2006, suom. Tie), ekofeministisen Sheri S. Tepperin kiehtovan tieteisromaanin Grass (1989, suom. Ruohojen maa), jopa ihailemani Margaret Atwoodin dystopiat Oryx and Crake (2003, suom. Oryx ja Crake) ja The Year of the Flood (2009, suom. Herran tarhurit) - palaamattakaan edes kaikkiin lapsuudessa ahmittuihin scifi-kirjoihin (Monica Hughesin Tietokoneen vangit (1986) ja Uniensieppaaja (1990), John Christopherin Tripodien aika (1967-1968),  Robert C. O'Brienin Tohtori L. - vieras kuolleesta maailmasta (1978)).  Näissä kaikissa, kuten The Passagessakin, asetelma on post apokalyptinen, mikä kieltämättä on juuri se genrekirjallisuuden haara, joka minua vetää puoleensa. Kuvitelmat ihmiskunnan lähes täydellisestä tuhosta, siihen johtaneista syistä ja siitä selviävien harvojen eloonjäämistaistelusta ruokkinevat jotain sellaista puolta minussa, joka saa väristyksiä keskittyessään ajattelemaan sitä, miten suunnattoman suurta ja samalla äärettömän haurasta ja nopeasti katoavaa ihmiskulttuuri on.

The Passagessa ihmiskunnan (no, ainakin pohjoisamerikkalaisen ihmiskunnan) tuhoon johtaa Yhdysvaltojen armeijan kaikessa hiljaisuudessa kehittelemä virus, jonka leviämistä ei pystytä estämään. Virus on löydetty syvällä Etelä-Amerikan viidakoissa eläviltä lepakoilta, ja se on armeijan kannalta siinä mielessä kiinnostava, että se muuttaa kantajansa hyvin hitaasti vanhenevaksi, voimiltaan ja kyvyiltään ylivertaiseksi, verenhimoiseksi, pimeällä saalistavaksi tappokoneeksi. Vähän niin kuin vampyyriksi. Kun virus pääsee valloilleen, sen sairastuttamat entiset ihmiset ("viraalit") hävittävät käytännöllisesti katsoen kaiken elämän nykyisen USA:n alueelta. Tämä tapahtuu noin meidän päivinämme.

Satakunta vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen liki ainoat ihmiset asuvat Kaliforniaan perustetussa siirtokunnassa, joka on rakennettu korkeiden muurien sisäpuolelle ja jota läpi yön päällä pidettävät valonheittimet ja siirtokuntalaisten kehittelemä lainsäädäntö suojaavat niin kauan, kunnes entisiltä ajoilta peräisin olevat virtalähteet alkavat reistailla, viraalit käyttäytyä aiempaa raa'emmin ja yhä useammat siirtokuntalaiset nähdä toistuvia, syvään masennukseen syökseviä painajaisunia. Kun siirtokuntaan vielä kävelee tyhjästä nuori tyttö, Amy, jolla vaikuttaa olevan yliluonnollisia kykyjä ja jonka niskasta löytynyt mikrosiru pyytää palauttamaan Coloradoon, on tietyn porukan lähdettävä seuraamaan nurmettuneita valtateitä ja etsittävä suojaa viraaleilta niin autioituneilta huoltoasemilta kuin lähes romahtaneiden kauppakeskusten käytäviltä ja vältettävä samalla myös muun ihmiskunnan rippeiden ja ennen lopullista tuhoa käydyn sodan jälkeensä jättämät vaarat. 

Luen The Passagea ahmimalla, kuin jotain aikuisten Harry Potteria. Näen yö yöltä järkyttävämpiä painajaisia, mutta kirja pitää otteessaan. On pakko saadat tietää, mitä maailmalle on tapahtunut, onko jossain vielä jäljellä ihmisyyttä, päästäänkö viraaleista eroon. Jossain puolivälin jälkeen jännitys vähän hellittää, tuntee, kuinka aletaan laskeutua kohti viimeistä taistelua, eikä enää ole kyse siitä, tuleeko taistelu, vaan siitä, millainen taistelusta tulee. 

The Passagen vahvoja puolia ovat jännittävä, koukuttava juoni ja uskottavat henkilöhahmot. Koska sivuja on paljon, kirjailija pystyy juonen kuljettamisen ja actionin ohella myös rakentamaan henkilöille historiaa ja tunne-elämää, jotka motivoivat heidän toimintaansa pelkojen, taistelujen ja uhkarohkeiden retkien maailmassa. Eikä maailmasta paljasteta liikoja kerralla, mikä saa lukijan kiinnostuksen pysymään yllä. Vähä vähältä lukijalle tarjotaan tietoa niin vampyyriviruksen synnystä kuin siihen liittyvistä suuremmista suunnitelmista kuin siirtokuntaa ympäröivän maailman tapahtumista. Seuraavaan osaan tarttumiseen yllyttänee ainakin se, että Euroopan ja Aasian kohtalot jätetään The Passagessa auki. Valtameren olemassaolosta on kuitenkin jo vihjattu... 

The Passage on myös monesti todella karmaisevalla tavalla pelottava, mutta nimenomaan siksi, että se ei kerro tai näytä liikaa, vaan vihjaa. Esimerkiksi viraalien ulkonäköä ei kertaakaan kuvailla kovin tarkkaan eikä niiden toiminnan anneta kestää kovin pitkään, mutta silti ne tulevat uniin ja painajaisiin tehokkaammin kuin valkokankaalta koskaan. Virustartunnan takia yksilöllisyytensä menettäneet viraalit tosin taitavatkin rakentaa jonkinlaista kollektiivista tajuntaa juuri unien ja painajaisten kautta ja koettavat sitä kautta houkutella luokseen uusia uhrejakin. Ei ihme, että lukijan pelkohermot ovat koetuksella.

Koetuksella ovat myös istumalihakset, sillä koukuttavuudestaan huolimatta The Passagessa on liikaa sivuja. Vaikka henkilökuvaus on uskottavaa, siinä tapahtuu myös ylilyöntejä, ja juonenkuljetuksessa eksytään välillä aivan turhille sivupoluille (jollei niistä nyt sitten ole hyötyä sarjan tulevissa osissa), jolloin tuntuu, että veto loppuu ja jäädään junnaamaan paikoilleen. Pysähtymisen tunnelmaa selittää toki sekin, että kirjailija on hyödyntänyt eri genrejen piirteitä; alkuosan vauhdikasrytminen trilleri muuttuu siirtokunnan muurien sisällä vartiotaan pitävien eloonjääneiden arkielämän kuvaukseksi, eikä suurimman osan aikaa jalan matkaansa taittavien Coloradon-retkeläistenkään matkakuvaus kovin rivakasti etene. Myöskään suuri lopputaistelu ei aivan vakuuta, mutta toisaalta: eipähän tarinaa ainakaan kuljeteta sellaiseen päätökseen, josta jatko-osan olisi vaikea jatkaa.

En koskaan lue tällaisia kirjoja, mutta The Passage viihdytti niin, että oikeastaan odottelen jo vähän malttamattomana trilogian seuraavaa osaa. Ja vaikka The Passagen viraalit muistuttavat perinteisen kuvaston vampyyreja vain varsin etäisesti, luulen saaneeni tartunnan. Hankin nimittäin jo käsiini Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus (2009, engl. The Strain), jossa ainakin takakansitekstin perusteella vaikuttaisi olevan melko samankaltainen asetelma kuin juuri lopettamassani The Passagessa. Hämärän tarinat vievät mukanaan, sillä minkäpä sitä ihminen oman aikansa epookille mahtaa.