On melkein vaikea päättää, mistä lähtisi kirjoittamaan, kun on lukenut hirvittävän hyvän ja monitahoisen romaanin, sellaisen kuin yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät (Specimen Days, 2005). Voisi kirjoittaa genrestä - romaanin ensimmäinen osa Koneen rattaissa on 1800-luvun loppupuolelle sijoittuva klassinen kummitustarina, toinen osa Lasten ristiretki terrorismin leimaamaa 2000-luvun alkua käsittelevä trilleri ja kolmas osa Niin kuin kauneus puolestaan tulevaisuuden Amerikkaa luotaava tieteiskertomus. Voisi kirjoittaa romaanin teemoista - ajasta ja ajankuvasta, koneen ja ihmisen suhteesta, uhista ja uhatuista, valtaapitävistä ja alistetuista, rodusta, toiseudesta ja ulkopuolisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Voisi kirjoittaa romaanin subteksteistä - Virginia Woolfista, Walt Whitmanista, tämän päivän amerikkalaisuudesta - ainakin jos tuntisi Virginiansa, Waltinsa ja americanansa.
Cunningham tuntee. Kerrontateknisesti Säkenöivät päivät on melkein yhtä lähellä Woolfilta lainattua tajunnanvirtatekniikkaa kuin Cunninghamin edellinenkin romaani, Tunnit (The Hours, 1998), ja Säkenöivien päivien päähenkilöt Catherine (tai Cat tai Catareen), Simon ja Lucas (tai Luke tai Luukas) ovat romaanin kussakin osassa tunnistettavasti samat, vaikka osien välillä kuluukin puolisen toista vuosisataa, vähän niin kuin Woolfin Orlandossa, jossa päähenkilöä seurataan 1700-luvulta 1900-luvulle. Woolfin tavoin Cunningham käyttää eri aikakausina samankaltaisina säilyviä päähenkilöitä toisaalta osoittamaan ajasta riippumattomia yleisinhimillisiä piirteitä, toisaalta luomaan tunnistettavaa ajankuvaa. 1800-luvun Catherine on tehtaassa ompelijana työskentelevä prostituoitu, 2000-luvun Cat taas poliisin terrorismin vastaisessa yksikössä työskentelevä kovaksikeitetty nykynainen, ja tulevaisuuden Catareen liskomainen, Nadia-nimiseltä planeetalta Maahan karkoitettu vastarintataistelija. Lucasin kohtalo on olla vammainen, epämuodostunut, hyljeksitty, ja Simon puolestaan etsii rakkautta.
Rakkauden kautta päähenkilöt myös kietoutuvat toisiinsa: ensimmäisen osan Catherine odottaa lasta tehdasonnettomuudessa kuolleelle Simonille, jonka nuorempi, vammainen veli Lucas rakastaa Catherineä epätoivoisesti, palvovasti. Toisessa osassa Cat ja Simon ovat pariskunta, mutta Catin sydämessä on oikeastaan tilaa vain sairausvakuutuksen puutteen vuoksi hoitamatta jätettyyn sydänvikaan kuolleelle pojalleen, Lukelle. Viimeisen osan Simon on androidi (robotin ja ihmisen risteytys), jota ei ole varsinaisesti ohjelmoitu tuntemaan tunteita, mutta joka kuitenkin tuntee jonkinlaista kiintymystä ensin lajitoveriaan Marcusta, ja tämän kuoltua toiselta planeetalta Maahan tullutta kuolemaisillaan olevaa Catareenia kohtaan. Tyypilliseen ja woolfilaiseen tapaansa Cunningham kytkee toisiinsa rakkauden ja kuoleman ja osaa tehdä sen tavalla, joka ei ole sentimentaalinen, vaan todellisen koskettava.
Mutta Säkenöivät päivät ei typisty pelkäksi rakkausromaaniksi, ei sitten millään. Se käsittelee maailmanhistorian käännekohtia, uhkia ja mahdollisuuksia, alistujia ja vastaansanojia, ja tekee sen kolmessa eri ajassa kunkin ajan- ja genren! - keinoin.
Alussa nopeasti etenevää teollistumista kuvataan vammaisen, vähän yksinkertaisen Lucasin silmin: puuduttava, monotoninen tehdastyö vailla näennäistä tarkoitusta, riuduttava rakkaus kuolleen veljen lasta odottavaan Catherineen ja sivukaupalla väärin ymmärrettyä runoutta ajavat Lucasin kuvittelemaan, että hänen veljensä sielu on jumissa tehtaan siinä koneessa, jolla Lucas työskentelee, ja että Lucasin ainoa tapa estää aavetta vetämästä Catherineä mukanaan tuonpuoleiseen on uhrata itsensä koneelle, antautua vapaaehtoisesti koneen ruhjomaksi, viemäksi.
Romaanin keskiosassa, 2000-luvulla, taistellaan terrorismia vastaan. Kaksoistornit ovat sortuneet, ja terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on koko ajan on oltava varuillaan siitä, että joku on valmis uhraamaan itsensä aiheuttaakseen kuolemaa, kipua ja surua myös toisille ihmisille. Ihmiset ovat jakautuneet meihin ja niihin, ja toisten tapaa olla ihminen pidetään pelottavana, vastenmielisenä, uhkaavana. Joukko esimurrosikäisiä, pieniä, hylättyjä poikia on saatu tekemään itsemurhaiskuja New Yorkissa, koska "näiden aikojen loppu on alkanut". Näitä pikkupoikia jäljittää yksinäinen Cat, joka kokee itsensä ihonvärinsä takia ulkopuoliseksi - kukaan ei odota poliisin olevan musta - ja jota syyllisyys oman lapsen kuolemasta estää elämästä ja rakastamasta. Poikaystäväkin roikkuu mukana vain niin kauan, kun Cat esittää kovaa, tv-sarjojen kiihkeästä rytmistä tuttua etsivää, jonka elämä on alituista vaaraa. Heikkouttaan ei saa näyttää.
Romaanin kolmas, tulevaisuutta kuvaava osa kytkee yhteen kahden aiemman osan teemat. Nyt toiseus, rotu ja ihmisen ja koneen suhde nähdään alkuosaa laajemmin, kun maapalloa asuttavat toisaalta ihmiset, heidän luomansa koneihmiset sekä omalta planeetaltaan Maahan paenneet, liskomaiset nadialaiset. Koneihmiset ovat vuoroin lainsuojattomia, vuoroin tarpeellisia työvälineitä riippuen kulloinkin hallitsevien tahojen intresseistä. Nadialaiset puolestaan ottavat vastaan kaiken mahdollisen halveksunnan, mutta tekevät silti sellaiset työt, joihin kukaan ihminen ei enää suostu ryhtymään. Koneihmisen hiljaa heräävä kyky tuntea voimakasta, pyyteetöntä kiintymystä alleviivaa oman aikamme pyrkimystä lähinnä hedonistista nautintoa tavoittelevaan rakkaudettomuuteen ja turhista ennakkoluuloista kumpuavaan välinpitämättömyyteen, kyvyttömyyteen asettua toisten asemaan.
Romaanin kolmatta osaa voisi kuitenkin sen dystooppisesta asetelmasta - eletään jonkinlaisen ydinlaskeuman jälkeistä aikaa, jota leimaavat yhteiskunnallisten rakenteiden puute tai niiden sattumanvarainen, harvainvaltainen väärinkäyttö - huolimatta luonnehtia toiveikkaaksi. Androidi Simon löytää suuntansa, oppii ymmärtämään ja todennäköisesti myös rakastamaan - toisin kuin koneelle ja lapsiterroristille itsensä uhraavat Lucas ja Cat. Kahden androidimiehen välinen, lainsuojattomuuden takia sanattomaksi jäävä rakkaus on muuten ehkä kauneinta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut - Siinä Marcus nyt tuli. -- Simonin virtapiirit hyrisivät, kun hän tunnisti toverinsa - ja kun Marcus on kuollut, Simonin kaipuu on kirjoitettu rivien väliin: Nyt Marcus ei ollut enä mitään eikä halunnut mitään, eikä hänen poistumisensa ollut hetkauttanut maailmaa. Marcus oli ikkuna, joka oli avautunut ja taas sulkeutunut. Näkymä ikkunasta pysyi samana, oli ikkuna auki tai kiinni. Vaikka Simon kuvailee Marcuksen kuolemaa näin, todellisuudessa se nimenomaan muuttaa koko Simonin maailman, antaa viimeisen tarvittavan sysäyksen Simonin sisäiselle kaipuulle saada luottamus kauneuden ja kiintymyksen kokemuksiinsa.
Ja sitten on vielä runous, ja runoilija, Walt Whitman (1819-1892), eräänlainen oman aikansa amerikkalaisuuden ääni. Whitmanin runot kulkevat motiivinomaisesti läpi Säkenöivien päivien (alkuperäinen nimi Specimen Days viittaa Whitmanin samannimiseen proosateokseen). Niitä käytetään pakkomielteisesti - ensimmäisen osan Lucasia vaivaa jokin ominaisuus, joka saa hänet puhumaan Whitmanin säkein, ja toisen osan lapsiterroristit on kasvatettu Whitmanin runoudella tapetoidussa talossa, joten hekin siteeraavat Whitmania terroriteoissaan. Romaanin viimeisessä osassa runouden rooli on lohdullisempi; runojen avulla on pyritty luomaan koneihmiselle mahdollisuus käsitellä kauneuden kokemusta. Niinpä viimeisen osan Simon on kuin ensimmäisen osan Lucas: hänenkin on toisinaan yksinkertaisesti pakko puhua Whitmania.
Kiistatta Cunninghamin tapa käyttää runoutta tällaisessa roolissa on kysymyksiä herättävä: miksi runous on esitetty pakkomielteen muodossa, miksi sen kautta tehdään pahoja tekoja, miksi sen rooli kuitenkin tuntuu kääntyvän päinvastaiseksi romaanin lopussa ja niin edelleen. Jos olen oikein ymmärtänyt, 1800-luvulla kirjoittaneen Whitmanin teemat ovat juuri niitä samoja, joille nyky-Amerikkakin edelleen paljolti rakentuu. Ymmärtääkseen Cunninghamia pitäisi ehkä ymmärtää amerikkalaisuutta ja Whitmania paljon minua paremmin, mutta joka tapauksessa on hyvin kiehtovaa katsoa, millä tavalla Cunningham on rakentanut erittäin hyvän ja moneen suuntaan kurottuvan romaaninsa Whitmanin runouden ympärille. Säkenöivien päivien mottona on Whitmanin pääteoksesta Ruohonkorsia lainattu katkelma, josta varmaan jo tämän kirjoituksen lukemalla voi päätellä, miten Cunningham Whitmaniaan pyörittää: Muusani, pelko pois! Sinua piirittävät uudet ajat, uudet / tottumukset. / Tunnustan suoraan: syntyy outo, hyvin outo uusi rotu, / ja silti sama vanha ihmisrotu, sama sisältä ja ulkoa, / Kasvot ja sydän samat, tunteet samat, halut samat, / sama vanha rakkaus, kauneus ja samat vanhat tavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti