Asumaan sinne ei jäädä

Isän nimi on Heikki "Hänk Puukoski" Linna, ja poikansa hän on leikkisästi nimennyt Väinöksi. Kun jo hyvän matkaa alkoholisoitumassa oleva isä tapaa teini-ikäisen poikansa ensi kertaa baarissa, humalassa, hän toivottaa tämän lämpimästi tervetulleeksi, mutta neuvoo sitten: Se on vierailuja varten, muista. Tämä toinen maailma. Asumaan sinne ei saatana jäädä.

Isän reissut kuitenkin pitkittyvät, toinen maailma muuttuu kodiksi. Vuosia myöhemmin poika palaa lapsuudenkaupunkiinsa tarkoituksenaan houkutella isä paluumatkalle. Samalla palataan pojan lapsuuteen ja nuoruuteen, isän alkoholismiin, perheen salaisuuksiin.

Isä ja poika, Hänk ja Väinö, ovat todentuntuisia henkilöitä Turkka Hautalan painokkaassa romaanissa Paluu (2011), joka puntaroi suomalaiseen kulttuurin alkoholikeskeisyyttä. Miksi Jeppe juo? Ja vastaus kuuluu: riippuu jepestä.
 
Väinö kokee itsensä sosiaalisesti taidottomaksi. Hän ei ole hauska, hän ei keksi sanottavaa tai sanottava tulee ulos erilaisena kuin oli tarkoitus. Bussista hän jää varmuuden vuoksi kilometritolkulla liian aikaisin, ettei tarvitse puhua bussiin nousseen vanhan tutun kanssa. Humalassa Väinö on erilainen. Hauskempi. Sanavalmiimpi. Humalassa hän saa tytönkin, vaikkei tiedä, mitä ovat U2 tai Jyrki. Humalassa sellainen friikkiys onkin suloista.

Väinön isän juominen taas taitaa olla enimmäkseen tarvetta olla joku muu, tarvetta kohdata tämä maailma mieluummin pienen sumuverhon läpi. Hänk - kirjallisuutta rakastava postinjakaja - haluaa olla kuten esikuvansa, rentturunoilija Charles Bukowski: paljon naisia, paljon viinaa, menestyvän kirjakustantamon omistaja. Hänk Puukoski, ei Heikki Linna.

Paluussa on monella tapaa tutunlaista kuvastoa. On opiskelijoiden tekohauskat bileet (ryypätään hiihtolasit päässä ja monot jalassa Herttoniemen hyppyrimäellä), on alkoholinkäyttöön liittyviä perheriitoja (vaimo kysyy, aiotko avata tuon pullon tänä iltana, mistä loukkaantuneena mies vetää perskännit ja syyttää humalastaan akkaansa), on alkoholille hävinneiden lasten hylätyksi tulemisen tunteet (isä häipyy baariin kesken leikin tai ei pystykään täyttämään lupaustaan kyyditä poikansa kavereineen futisturnaukseen), on nuoruusiässä yksin jäävät (pojasta tulee "elokuvafanaatikko", kun viimeisetkin kaverit vaihtavat lautapelit perjantaipulloon), on kulahtaneet pultsariporukat, joissa PUHUTAAN HUUTAMALLA.

On jatkoja, joilla paasataan suomalaisesta viinapäämyytistä: Toki muuallakin juodaan.-- Joka paikassa juodaan. Mutta täällä juodaan enemmän. Kerralla. Täällä juodaan niin pitkään ettei kenelläkään ole enää hauskaa.

Paluu ei kuitenkaan saarnaa tai moralisoi. Ainoastaan antaa ajattelemisen aihetta. Miksi esimerkiksi ajatellaan, että nuorten on sopivaa juoda paljon, liikaakin? Kun Väinö käy ystävänsä Veepeen kanssa keskustelua siitä, että on viime aikoina yritellyt olla nauttimatta, hän saa kuulla, että vähentäminen on turhaa, sillä nuoren elämään kuuluu tietty elämän kosteusprosentti, jonka laskeminen jättäisi tunteen siitä, että on jäänyt jotain kokematta.

Väinöstä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, että hän on alkanut siirtää elämäänsä humalamaahan, sopia tapaamisia vain kapakoihin, säästää parhaat jutut baari-iltoihin, jättää alkoholittomat tapahtumat kokonaan väliin. Oman ensinäyttelynsä avajaisiinsakaan hän ei osallistunut, koska lääkekuuri olisi estänyt alkoholinkäytön. Ja Väinö on tietenkin myös nähnyt isänsä liu'un humalamaan vakiasukkaaksi ja menettänyt äitinsä ainakin välillisesti isänsä alkoholinkäytön takia. Ei ihme, että humalajuominen pohdituttaa häntä.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että nousuhumalassa on hauskaa, Väinöstäkin, ja että Suomen kaltaisessa alkoholikulttuurissa juomaan lipsahtaa melkein vahingossa: kahvinjuojaa ei pidetä hyvänä seurana, tottumus saa tilaamaan tuopin, alkoholi saa maailman näyttämään paremmalta ja hauskemmalta paikalta. On vain niin vaikeaa olla hauskaa ilman humalaa. Paluu kuitenkin kysyy, missä vaiheessa hauskanpito muuttuu pelkäksi selviytymiseksi, niin kuin käy Väinön isälle. Silloinko, kun alkoholi vie kyvyn nauttia muusta kuin itsestään?

Isä ja poika tapaavat baarissa vielä, ennen kuin poika palaa takaisin uuteen kotikaupunkiinsa. Viikonloppu lapsuudenmaisemissa ei ehkä ole antanut vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta Paluun päätös on sovinnollinen - eikä kuitenkaan pliisu. Se antaa ymmärtää, että paluu voi olla mahdollinen, vaikka olisi ollut pitkäänkin poissa.