Tuli siskon kanssa puhetta klassisista tyttökirjoista. Miksi jokin kirja tenhoaa vielä sata vuotta julkaisemisensa jälkeenkin, miksi jokin toinen tuntuu ummehtuneen vanhanaikaiselta. Sisko oli lukenut Rauha S. Virtasen Selja-sarjaa, minä päätin uskaltautua vuosien tauon jälkeen Anni Swanin pariin.
Vuonna 1916 julkaistu Iris rukka edustaa tyttökirjallisuutta klassillisimmillaan. Päähenkilö Iris on tavallaan orpo, sillä hänen äitinsä on kuollut ja isänsä, "vain soittotaitelija", maailmalla. Vaatimattomassa metsäpirtissä asuvasta Iriksestä huolehtii palvelusväki - onneksi kuitenkin rakastavasti. Iriksen eno, pankinjohtaja Heinonen, kuitenkin kutsuu Iriksen luokseen Helsinkiin, jotta tyttö pääsee kouluun.
Enon kuoleman jälkeen Iriksen elatus- ja kasvatusvastuu siirtyvät - myös tyttökirjoille tyypillisesti - ankaralle vanhapiikatädille, opettajatar neiti Hammarille, joka ei tietenkään näe koulimattomassa luonnonlapsessa mitään hyvää. Tyttökirjojen tuhkimotarinatraditiota Iris rukassa edustaakin se, että poikkeuksellisuutensa takia Iris saa jatkuvasti kestää toisten arvostelua, moitteita ja huomautuksia. - Mutta taivas varjelkoon, Irishän on aivan kauhea. Miksei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan?
Kertojan ote Iristä kohtaan on kuitenkin myötätuntoinen, mutta ei Iriksestä mitään siloteltua kiiltokuvaa tehdä. Pikemminkin korostetaan sankarittaren inhmillisyyttä ja raikasta omaperäisyyttä suhteessa monella tapaa latteampiin toinen toistaan muistuttaviin sivuhenkilöihin, Iriksen pinnallisiin serkkuihin ja koulutovereihin. Esimerkiksi Iriksen kanssa ystävystyvä, tavoiteltu Ulla Stjernfelt selittää pitävänsä Iriksestä, koska tämä on omanlaisensa. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.
Ja lopussa - ja vähän jo aiemminkin - Iris saa tilaisuutensa väläyttää todellista osaamistaan, upeaa lauluääntään, jota ihailevat ja kadehtivat nekin, joiden mielestä Iris on ollut vain moukkamainen maalaisserkku. Eikä pitkään poissa ollut isäkään osoittaudu tietenkään miksikään vähäiseksi soittoniekaksi, vaan arvostetuksi viulistiksi, joka on kyllin varakas maksaakseen Iriksen kouluttamisen neiti Hammarille aiheuttamat kustannukset ja jonka seurassa kelpaa lähteä takaisin kotiin, kesälomalle.
Esimurrosikäisenä ahmin Anni Swanin varhaisnuorille suunnattuja kertomuksia, joista Iris rukka oli suurin suosikkini. Se ei pettänyt myöskään aikusita lukijaansa. Vaikka juoni ja juonenkäänteet eivät ole monimutkaiset, silti niissä on jokin viehättävä salaperäisyyden tuntu. Sadanvuoden takainen, vanhanajan Helsinki kiehtoo ajureineen, luistinratoineen, Kaivopuistoineen ja Fazerin kahviloineen. Lapsilla on sellaisia nimiä kuin Eva Kalm ja Maili Borg ja Erkki Pohjola, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan veljellisen toveruuden hengessä. Kutsuilla syödään leivonnaisia. Aikuiset ovat presidentin rouvia, kenraalittaria, tehtailijoita ja englantilaisia kotiopettajattaria. Koulua käydään joko Suomalaisessa yhteiskoulussa, normaalilyseossa tai tyttökoulussa, ja opettajan päiväkirjan piilottamisesta erotetaan koulusta koko kevätlukukaudeksi. On muhveja ja nyöritettyjä kenkiä, ja keikarimainen Aksel, jolla on aina tärkätyt housut ja kaulukset pystyssä - siis autenttista ajankuvaa, hupsuille romantikoille sopivaa haaveilua ja huumoria.
Tulin siskolle sanoneeksi - ennen kuin olin Iris rukkani uusintakierroksen aloittanut - että kestääkseen aikaa kirjan täytyy välttää tuomasta liiallisesti esiin oman aikansa aatemaailmaa, koska vanhentuneiden näkemysten lukeminen vaivaannuttaa tai vähintäänkin huvittaa tahattomasti. Ei Iris rukkaakaan ole kirjoitettu aatteellisessa tyhjiössä, mutta toitottamisen sijaan kasvattaminen on jätetty rivien väleille. Kertoja ei saarnaa maalla yksinkertaisissa oloissa varttuneen Iriksen olevan paljon aidompi ja kiinnostavampi ihminen kuin sievillä kutsuilla kauniissa vaatteissaan koreilleet serkkunsa, vaan näyttää sen. Reippauden, punaposkisen maalaisuuden, toveruuden ja tervehenkisen reiluuden korostaminen ei myöskään tämän päivän itsekeskeisessä ja kyynisessä ilmanalassa tunnu mitenkään vaivaannuttavalta. Päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti