Kesä on monille aikaa, jolloin luetaan kepeää kirjallisuutta: dekkareita, jännäreitä, vanhoja akuankkoja. Yksi oman kesälukemistoni kulmakivistä on ehdottomasti fantasia. Ja fantasiasta kepeintä (tai sanotaanko: kepeintä mutta silti luettavaa) osastoa ovat Terry Pratchettin Discworld (Kiekkomaailma) -kirjat.
Luen vanhojakin Pratchettejä aina välillä uudestaan, kun kaipaan jotain kevyttä, mutta tällä kertaa luin lyhyen ajan sisällä kaksi uutta Pratchettiä: "aikuisten" Discworld-sarjaa olevan Unseen Academicals (2009) -niteen ja "nuoremmille lukijoille" suunnatun, samaan maailmaan sijoittuvan Tiffany Aching -kirjan I Shall Wear Midnight (2010). Ikäryhmäkuvaukset sitaateissa siksi, että ne ovat mielestäni varsin viitteellisiä. Aikuisten Pratchettiä voi huoletta suositella 11-vuotiaalle, joka pystynee nauttimaan niistä siitä huolimatta, että osa vitseistä varmasti menee ohi, ja Tiffany Aching -kirjojen parissa olen itse viihtynyt kiitettävästi tuntematta tarvetta etsiä jostain lasta, jolle lukea niitä ääneen.
***
Unseen Academicals ilmestyi alkujaan kauppoihin puolisen vuotta ennen jalkapallon MM-kisoja. Sopiva ajoitus, sillä jalkapallo on keskeisessä osassa kirjan juonta. Kiireisessä Ankh-Morporkin suurkaupungissa se on köyhien kaupunginosien raaka mutta suosittu laji, josta eliitti ei ole kiinnostunut kuin siinä määrin, kuinka paljon kannattajajoukkojen adrenaliiniryöpyt työllistävät kaupungin vartiostoa. Kiinnostus kuitenkin herää puhtaasti urheilun ulkopuolisista syistä: kaupungin yliopiston velhot huomaavat eräässä sopimuksessa pienen präntin, jonka takia he ovat vaarassa menettää huomattavan summan rahaa - puhumattakaan juhla-aterioista - jolleivät välittömästi perusta jalkapallojoukkuetta ja ryhdy kilpailemaan. Ja siitähän soppa syntyy.
Tämän osan juonta pystynee arvaamaan ennalta monikin, mutta Pratchett nostaa pian esiin sivujuonia, jotka muuttuvat jalkapalloa tärkeämmäksi. Velhojen toilailut jäävät täytesketseiksi, ja keskiöön nousevatkin heidän palkollisensa, Näkymättömän yliopiston monenlaiset palvelijat ja keittiöväki. Jalkapallosta muodostuu vain viitepiste muille asioille, joita pienten ihmisten elämässä tapahtuu: rakkaudelle, unelmiensa metsästykselle, itsensä etsimiselle ja toisten ihmisten (ja muiden humanoidirotujen, kun nyt fantasiaympäristössä ollaan) kanssa toimimiselle.
***
I Shall Wear Midnightin keskiössä on aiemmista nuortenkirjoista tuttu Tiffany Aching, nyt jo valmis noita, oppityttövuosiensa jälkeen valmis palaamaan noidaksi kotiseudulleen. Se tarkoittaa suurta vastuuta, mutta on samalla kunniavelvollisuus. Mutta kun on kerran lähtenyt, palaaminen ei ole ongelmatonta: vanhat naapurit vierastavat tyttöä, jonka erilaisuus ei ole kasvaessa vähentynyt. Pahaksi onneksi Tiffanyn edellisen seikkailun tiimellys on herättänyt vanhan pahan voiman: se saa ihmiset uskomaan toisistaan pahinta ja vihaa erityisesti noitia. Voitte arvata uhan... Pakeneminen on mahdotonta, ja kylän velvollisuudet eivät odota, sairaat ja vanhukset on hoidettava, kuului siitä kiitosta tai ei.
Oman itsensä löytäminen on esillä tässäkin Pratchettin kirjassa. Niin Tiffany kuin muutkin kirjan hahmot joutuvat ratkomaan sitä ikuista kysymystä, kuinka paljon voi antaa muiden odotusten ja käsitysten muokata omaa elämäänsä. Myös vapaista, helpoista valinnoista seuraa vastuunsa. Kuten monissa Pratchettin viimeaikaisissa teoksissa - myös Unseen Academicalsissa - myös suvaitsevaisuus nousee keskeiseksi teemaksi.
***
Pidän Pratchettiä hyvin brittiläisenä koomikkona: hän on sujuvakielinen ja naseva, sivistynyt (sekä klassisemman että populaarimman kulttuurin suhteen), kuvaa monesti osuvasti brittiläistyyppistä luokkayhteiskuntaa ja on ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta lämmin. Lisäksi moraalikysymykset ovat hänelle tärkeitä. Tärkeää on myös välillä nauraa tarinan yksityiskohtien avulla itselleen, meidän maailmallemme: on ihastuttavaa, kuinka fantasiaympäristössäkin voi irvailla jopa sellaisille nykyajan ilmiöille kuin jatkuva tekstiviestien lähettely. Vakavimmista aiheista Pratchettin tuotannossa voi nähdä vahvojakin allegorioita esimerkiksi kansojen ja uskontojen vihanpidolle.
Monet sanovat, että Pratchettistä joko pitää paljon - tai sitten ei lainkaan. Tunnen ihmisiä, joita nokkelat parodiat ärsyttävät lähtökohtaisesti; samoin ihmisille, jotka haluavat lukea vain taidekirjallisuutta, ei Pratchett liene oikeaa luettavaa. Muille voinkin suositella. Erityisesti englanniksi: paitsi että Pratchettiä on tietenkin mahdotonta kääntää niin, että kaikki sävyt (ja vitsit!) säilyisivät, kirjoilla on ainakin minulle ollut sanavarastoa kasvattava vaikutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti