Heini Junkkaalan "Helsingissä nyt" tapahtuva näytelmä Kristuksen morsian (2010) alkaa tuntua hämmentävän profetiaaliselta kun sen lukee nyt, vuosi ensi-iltansa jälkeen. Lähes kaikki näytelmän teemat - evankelis-luterilaisen kirkon suhde modernin maailman vaatimuksiin ja kirkon sisäiset ristiriidat - ovat kuluneen vuoden aikana keskusteluttaneet valtakuntaa myrskyisästi, ja maan ensimmäinen naispiispakin on ehditty valita niin näytelmässä kuin todellisuudessakin.
Kristuksen morsian onkin varsinainen "avainnäytelmä", ja sen eri toimijoiden tosielämän vastineet on mahdollista tunnistaa ainakin tyyppeinä.Vastakkain ovat konservatismi ja liberalismi, ja koko ajan kysytään, miten pitää olla ja miten saa olla ja kenen pitää sietää ja ketä. Köyttä vetävät evankelis-luterilaiseen kirkkoon vielä toistaiseksi kuuluva konservatiivinen Simeon-seurakunta ja Raamattuaan symbolisemmalla tasolla tulkitsevat perusluterilaiset.
Simeon-seurakuntaa ei hyväksy naispappeutta, vihityttää pappinsa Ruotsissa ja ajautuu avoimeen konfliktiin evankelis-luterilaisen kirkon kanssa kieltäydyttyään jakamasta ehtoollista naispappeuden salliville luterilaisille. Simeon-seurakunnan karismaattisen johtajan vastapooli näytelmässä on yliopistolta kirkkoherraksi siirtynyt armollisen oloinen Niilo, joka käy itsensä kanssa taistelua siitä, voiko suvaita suvaitsematonta.
Näytelmän keskushenkilö on kolmekymppinen Marion, papin tytär ja tyttärentytär, joka häiden alla jättää tyttöystävänsä, tulee uskoon ja päätyy Simeon-seurakunnan eheytymiskurssille. Marionin pappisäiti Henriikka ei pysty hyväksymään tyttärensä ratkaisua: hänestä ihminen ei voi - eikä ihmisen tarvitse - muutamassa kuukaudessa yhtäkkiä muuttua homosta heteroksi. Marion puolestaan ei voi uudistuneen uskonsa vuoksi hyväksyä äitinsä pappeutta, ja hän käy jopa häiriköimässä ystävättärensä lapsen kastetilaisuudessa syyttäen äitiään Raamatun sanojen vääristelystä.
Koska Kristuksen morsiamen henkilöhahmot ovat varsin tyypiteltyjä, näytelmässä käy niin kuin on oikeassa elämässäkin käynyt: kaikki huutavat toistensa ohi jääräpäisesti omaa mielipidettään eikä varsinaista keskusteluyhteyttä koskaan synny. Näytelmä näyttää, kuinka hirvittävän vaikea on hyväksyä toisten ratkaisuja, jotka vaikuttavat mielivaltaisilta, järjettömiltä ja vääriltä. Joustamattomuudesta ei kuitenkaan koskaan seuraa mitään hyvää, vaikka pohjimmiltaan kaikilla ihmisillä olisikin taustavaikuttimenaan sama pyrkimys: elää ja antaa toisten elää mahdollisimman hyvä elämä. Kristuksen morsiamessakin hyvää tarkoittava toiminta saa traagisen päätepisteen, ja sen sanoma tuntuukin olevan, että juuri joustamattomuus ja hyväksymättömyys aiheuttavat rankimmat ongelmat yksilötasolla.
Jatkuva kritiikki horjuttaa yksilön uskoa itseensä. Sisäistä rauhaa ei löydy, jos ulkopuolelta koko ajan hoetaan: et sinä voi olla tuollainen kuin luulet olevasi. Suvaitsevaisuus ja hyväksyntä ovat suurinta rakkautta. Kaikista vaikeimpaan kysymykseen Kristuksen morsian ei ainakaan minulle vastannut: miten suvaita suvaitsematonta? Henriikka muotoilee näytelmässä, että Jeesus kritisoi ihmisistä ainoastaan niitä, jotka kohottivat itsensä Jumalan asemaan ja olivat tietävinään, keitä Jumala rakastaa. Se on ohjenuora, johon haluan tarttua: on tärkeää muistaa, että me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti