Istun Sofian vieressä tunnilla enkä puhu hänelle. Susanna istuu Kaisan vieressä eikä puhu minulle. Välitunnit valuvat loputtoman hitaina, ja lapaset ovat aina kadoksissa. Äiti ostaa minulle ainakin kolmet uudet, mutta ne kaikki menevät hukkaan ja sormia palelee.
Ei ihme, että päivälehdellä on esikoiskirjoille omistettu kirjapalkintonsa, niin ihana, oma lajinsa esikoiset ovat. Ei haittaa yhtään, että lukee samaa, tuttua tarinaa itsensä löytämisestä, varsinkaan juuri näinä vuosina, kun deybtantit ovat kanssani samanikäisiä.
On ehkä jopa vähän terapeuttista lukea loputtomia kasvukuvauksia 1980-luvun Suomesta, lamavuosien kouluista, 2000-luvun alun yliopistoista.
Tunnistan limudiskot ja niiden liepeillä epävarmoina norkoilevat, liikaa meikanneet kovikset ja syrjäänvetäytyvät kiusatut, jotka ovat niin pitkään saaneet kuulla olevansa rumia, että uskovat sen itsekin. Tiedän, miten lapsilauma luokkahuoneessa villiintyy, kun opettaja on lomautettu ja naapuriluokan opettaja muka vahtii kumpaakin ryhmää yhtä aikaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kouluun ei vuoden aikana hankita yhtään uutta kirjoitus-, piirustus- tai askarteluvälinettä.
Muistan kirjoitusten jälkeiset keväät, kotoa pois muuttamiset, luentomuistiinpanot, paskaduunit, hapuilevat ihmissuhteet, viinanhuuruiset kotibileet ja epävarmat ihastumiset - että haluaisi tanssia jonkun kanssa hitaita, muttei tiedä saako. Tuntuu vähän lohdullisemmalta, kun joku toinen näyttää eläneensä samat arat, ahdistavat, vimmaiset vuodet.
Eivät itsensä löytämiseen keskittyvät esikoiskirjat kuitenkaan välttämättä jää elämään mitenkään erityisesti. Ne ovat enimmäkseen kai jotain sellaista, mikä kirjailijaksi aikovan on kirjoitettava ensin alta pois, ennen kuin syntyy jotain omaperäisempää. Toisaalta jotkut tällaisten miten minusta tuli minä -kirjojen kirjoittajista onnistuvat myös jossain muussa, niin kuin vuonna 1984 syntynyt Iida Rauma, jonka esikoisteos Katoamisten kirja ilmestyi tänä vuonna.
Lapsuus- ja nuoruusvuosien teräväpiirteisen kuvaamisen ohessa Rauma käsittelee erilaisia väkivallan muotoja: hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä koulukiusaamista, itsensä vahingoittamista, sisällissotaa, välinpitämättömyyttä, hylkäämistä. Kuvaus on yhtä aikaa sekä hienovaraista ja vihjaavaa että realistista ja suorasukaista. Väkivallan teema punotaan yhteen katoamisen teeman kanssa. Kun ihminen pahoinpidellään tai joutuu todistamaan pahoinpitelyä, hän katoaa. Kadota voi henkisesti tai fyysisesti, mutta lopputulos on sama.
Katoamisten kirjassa kadoksissa ovat enemmän tai vähemmän kaikki. Eletään ylioppilaskirjoitusten jälkeistä aikaa ja kirjan nimetön minäkertoja asuu tyttöystävänsä asunnossa Turussa. Kaikki asunnossa on tyttöystävän ja tuntuu, että kertoja on hukannut itsensä. Kateissa on muitakin: minäkertojan isä on vain yksinkertaisesti Jossain, siis kadonnut, ehkä elossa, ehkä kuollut. Isän lähdöstä pois tolaltaan mennyt äiti on hukuttanut itsensä vuoden 1918 tapahtumiin ja käyttää kaiken aikansa kaivaen lähimetsästä sinne mahdollisesti sisällissodan aikaan haudattua naista.
Kertojan tyttöystävä Sofia katoaa opintoihinsa, harrastuksiinsa ja uusiin ystäviinsä, ja työpaikallaan vanhainkodissa kertoja hoitaa dementian takia minuutensa kadottaneita vanhuksia. Töissä on myös Kosovosta etnisiä puhdistuksia paennut nainen, Zorka, joka puolestaan pysyttelee itse kadonneena, jottei saisi tietää, ketkä kaikki hänen menneisyydestään ovat kadonneet.
Myös kertojan viidennen ja kuudennen luokan välinen kesä on kadoksissa, sillä sitä kertoja ei muista, mutta hän muistaa parhaan ystävänsä Susannan, jolla oli kamala veli ja joka murrosiän kynnyksellä muuttui väkivaltaiseksi ja irrottautui kertojasta niin, että tästä tuli hirvittävän yksinäinen, sellainen, jolle kukaan ei puhu yhtään mitään koko pitkän koulupäivän aikana. Kun joku on kateissa, häntä etsii lakkaamatta. Niin kertoja etsii isäänsä, Susannaa, itseään. Loppu on lohdullinen: kosovolaisen Zorkan kautta kertoja löytää itsestään jotakin, saa Susannan kuvan piirrettyä, kirjeen isältä. Äitikin on enemmän läsnä kuin aiemmin.
Rauma kirjoittaa vetävästi ja kypsästi. Rakenne on sopivalla tavalla nykyisyyden ja menneisyyden, unen ja toden välillä poukkoileva. Ihailen etenkin tapaa, jolla eriasteinen väkivalta ja katoaminen on saatu punottua toisiinsa. Myös Suomen ja entisen Jugoslavian alueen historioiden rinnastaminen tuntuu yllättävän toimivalta. Kirjassa on tarpeeksi arvoituksellisuutta, jotta sen jaksaa lukea, eikä sen antama kuva 2000-luvun alun nuoruudesta ole kliseisyydessäänkään rasittava. On jännittävää nähdä, kestääkö teos aikaansa jonkin Sonja O:n tapaan. Tässä ajassa se tuntui joka tapauksessa puhuttelevalta.
Zorka puristaa kättäni lujasti. Sitten hän kumartuu nostamaan repun selkäänsä ja lähtee kävelemään käytävää. Hän ei jää odottamaan hissiä vaan häipyy rappusiin. Odotan, että hän on varmasti mennyt ja vedän oven kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti