Oman elämänsä taidetta

Michael Cunninghamin uusin romaani, By Nightfall (2010, suom. Illan tullen), sijoittuu tämän päivän vähän hienosteleviin, vähän pinnallisiin newyorkilaisiin taidepiireihin. Sen henkilöt ovat museoiden kuraattoreja, kriittisten pienilevikkisten taidelehtien toimittajia, erittäin varakkaita taiteensuosijoita ja eksentrisiä mutta riittävästi oikeanlaista mainetta saaneita taiteilijoita. Ystävyys- ja asiakkuussuhteet henkilöiden välillä ovat vähintäänkin monimutkaiset; esimerkiksi tutun taiteenostajan kanssa galleristin on osattava tasapainotella, tai tärkeät kaupat voivat jäädä syntymättä. On osattava sekä mielistellä että tulla mielistellyksi. Okay, not that funny. Remember, Peter: you are some hybrid of friend and hired help. You have latitude, but you can't get uppity. -- Bobby arrives at noon to cut his hair. -- Bobby's as flirtatious with Peter as Peter is with his middle-aged women clients, and probably for the same reasons.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Chelsean loft-asuntoihin, Manhattanin eteläkärjen metallinkiiltäviin moderneihin taidegallerioihin, nykypäivän seurapiirien cocktail-kutsuille. Elitistisestä asetelmastaan huolimatta romaanissa puntaroidaan kiinnostavalla tavalla sitä, miten meidän aikamme maailmassa taide, tuollainen primitiivisin ja tarpeellisin mahdollinen itseilmaisun muoto niin sen tekijälle kuin vastaanottajallekin, on tullut luoneeksi niin kiinteän suhteen rahaan, suureen rahaan, että se on yhä enenevässä määrin muuttumassa joksikin, joka ei todellakaan kuulu kaikille.

Niin kun ei muuten kuulu Cunninghamin romaanikaan, sillä se on sellaista taideproosaa, että sen lukeminen saa ihmisen ymmärtämään, miksi bestseller-listojen kuninkuus on dekkareilla ja muulla helposti omaksuttavalla viihteellä. Cunningham ei kuitenkaan kirjoita sellaista taideproosaa, jota olisi vaikea seurata (ainakaan,jos on yhtään tottunut lukemaan sisäistä monologia, jonka senkin Cunningham kyllä osaa pitää kurissa niin, ettei lukija sekoa ajatuksissaan). Cunningham kirjoittaa taidetta, taidepuhetta, puhetta taiteesta. Ja sitä on ihana lukea, jos kuuluu niihin, jotka Alanyan sijaan matkustavat talvilomalle Guggenheim-museoon ja jaksavat itsekin seistä tuntikausia jonkin nykytaideteoksen edessä tutkiskellen, pitävätkö siitä vai eivät, ja väitellen siitä, miten teos sovittautuu taiteen historiaan, kaanoniin, arvostukseen. Taidetta eritellään romaanissa ehkä liikaakin, tarpeettoman yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta hyvin taiten.

Ja kauniisti romaanin runsas taidepuhe sitten kiinnittyy myös siihen, miten romaanissa punnitaan elettyä elämää, tehtyjä valintoja, kuljettuja suuntia. Although he isn't religious, he adores those pre-Renaissance icons, those gilded saints and jeweled reliquaries, not to mention Bellini's milky Madonnas and Michelangelo's hottie angels. -- He can feel it sometimes - he can feel it tonight - that medieval world of sinners and the occasional saint conducting their travels under a paineet celestial infinitude. He's an art history guy, maybe he should have become... what?...a conservator, say--

Romaanin päähenkilö Peter Harris on 44-vuotias ja vaiheessa, jossa epäilykset eletyn elämän, tehtyjen valintojen ja kuljetun suunnan oikeellisuudesta valvottavat öisin. It's your life, quite possibly your only one. Still you find yourself having vodks at three a.m., waiting for your pill to kick in, with time ticking through you and your own ghost already wandering among your rooms. Prosessin käynnistää oikeastaan sattumanvaraiselle vierailulle saapuva Peterin vaimon Rebeckan huomattavasti nuorempi iltatähtipikkuveli Mizzy, 23, (i.e. Mistake, 'vahinko' (!)), jota kohtaan Peter alkaa tuntea yllättävää, voimakasta vetoa ja joka omat, vähemmän mairittelevat tarkoitusperänsä saavuttaakseen vastaa Peterin tunteisiin.

Seuraa voimakasta vellontaa. Peter käy läpi nuorena kuolleen Matthew-veljensä ja jokseenkin välinpitämättömien vanhempiensa varjossa viettämäänsä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, rakastumista täysin toisenlaisesta, yhteisöllisestä ja ennakkoluulottomasta perheestä tulevaan Rebeckaan, etäisiä välejään uhmakasta ja katkeraa irtiottoa isästään tekevään parikymppiseen tyttäreensä, joka saapui pyytämättä ja liian varhain, mistä Peter yhä tuntee syyllisyyttä: onko tytär vihainen, koska aavistaa, että ei ollut toivottu, vai siksi, että Peter on rakastanut häntä liikaa osoittaakseen, että sittemmin tytär on ollut mitä toivotuin? Jotenkin Peter ei tule ajatelleeksi - tai ehkä hän ei tule ajatelleksi siksi, että keski-iän kriisissään hänen ajatuksensa keskittyvät hyvin itsekkäästi vain häneen itseensä - että yhtä lailla kuin aikuistunut tytär on yhtäkkiä vieras isälleen, myös isä näyttää oudolta tyttären kasvaneessa mielessä. Vie aikaa, ennen kuin aikuinen lapsi on valmis tutustumaan uudelleen vanhempiinsa. Siihen asti ei Cunninghamin kirjassa vielä päästä.

Ja tietysti Peter käy kamppailua seksuaalisuutensa kanssa; onhan hän nyt yhtäkkiä ihastunut mieheen. Onko hän sittenkin homo, kuten veljensä, vai muistuttaako Mizzy vain niin valtavan paljon nuorta Rebeckaa, että pitkän avioliiton aikana jokseenkin valjuiksi ja arkipäiväisiksi käyneet tunteet muistuttavat itsestään?  Come on, if he were gay he'd have known it, wouldn't he? -- Men are great (well, some of them) but they're not sexy. Still, he wants to touch Mizzy. It isn't erotic, not exactly erotic. -- Why would you, why would anyone, want to be that straight?

Ja aivan kuten suhteessa tyttäreensä, myös suhteessa vaimoonsa Peter on jopa käsittämättömän itsekäs. Hän ei ole huomannut, että Rebeckakin on tavallaan onneton, Rebeckakin on ikääntynyt, myös Rebecka on tavallaan ihastunut Mizzyyn ja tämän vastuuttomaan vapauteen. Vasta kun Peterille on käynyt vähän nolosti pelimies-Mizzyn kanssa, hän lopulta kuulee, miten Rebecka sanoo omille teilleen (ja hyvin todennäköisesti huumeisiin) kadonneesta veljestään: "I was envious. I didn't want to be myself. I didn't want to be some mature, levelheaded person who could cut him a check. I wanted to be young and fucked up, and I don't know. Free."  Silloin Peter alkaa hitaasti ymmärtää, että tämä on hänen taidettaan, hänen elämänsä, ja hänellä on kaikki valta muokata se sellaiseksi, että siinä viihtyvät niin hän itse kuin vaimo, kuin isoksi kasvanut tytärkin. Romaanin loppu ainakin vihjaa tähän suuntaan, mutta sitä, millaisiin muutoksiin Peter Rebeckoineen päätyy, ei lukijalle enää näytetä.