Kesäkirjoja

Koska luontokin vaikuttaa unohtaneen, että nyt pitäisi olla talvi, lienee varsin sopivaa kirjoittaa niistä kesällä luetuista kirjoista, jotka syystä tai toisesta eivät silloin päässeet blogiteksteiksi asti.

Jane Harris: The Observations (2006)

Kustantajansa Secrets and Lies -sarjassa ilmestynyt The Observations sijoittuu vuoteen 1863 ja edustaa kesän kartanonrouvat, kotiapulaiset & kummitukset -osastoa. Kirjan nimi viittaa nuoren, erikoisen Arabella-rouvan ambitioihin tehdä alkeellista sosiologista tutkimusta palvelustyttöjensä luonteenpiirteiden - miellyttävyyden, palvelualttiuden ja tottelevaisuuden - ja tyttöjen ulkoisten ominaisuuksien välillä.

Bessy, joka on prostituoidun prostituoitu tytär, päätyy Arabellan hoteisiin puolivahingossa ja häikäistyy välittömästi ihanasta, vaikkakin ristiriitaisesti ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvästä rouvastaan. Rouva vain tuntuu olevan yhä harmittavan kiintynyt edelliseen palvelustyttöönsä Noraan, joka on ollut ilmeisesti itse täydellisyys, mutta kadonnut mystisesti. Rouva laittaa Bessyn kirjoittamaan ajatuksensa, tekonsa ja tunteensa ylös - ja näitä muistiinpanoja kirjassa seurataan.

Kun rouvastaan mustasukkainen Bessyn saa tietää olevansa osa tämän "tieteellistä" tutkimustyötä ja että rouvan rakas palvelustyttö Nora on itse asiassa kuollut, Bessy aloittaa omat, häikäilemättömät pyrkimyksensä voittaa Arabella kokonaan itselleen. Lopussa on vaikea tietää, kuka lopulta huijasi ja ketä, mutta sanotaan nyt niin, että ainakaan Bessy ei taida jäädä millään tavalla viimeiseksi. Viihdyttävän kirjan nostaa tavallista romanttista hömppää kiinnostavammaksi muun muassa se, että Bessyn tapa kirjoittaa mukailee ainakin näin amatöörin näkökulmasta varsin vakuuttavasti tapahtuma-ajankohtansa kouluttamattoman ja alaluokkaisen henkilön puhetta ja kirjoitusta.

Sami Hilvo: Viinakortti (2010)

Sami Hilvo kuvaa esikoisessaan kauniisti homorakastavaisia viime sotien aikaan tavalla, joka kipeydessään ja koskettavuudessaan tuo mieleen Annie Proulxin novellin Brokeback Mountain ja Ang Leen samannimisen elokuvan. Viinakortissa nykyaikaan ulottuvan kerronnan avulla käsitellään myös eri aikoina kasvaneiden sukupolvien erilaista suhtautumista seksuaalisuuteen ja seksuaalimoraaliin.

Sodan jälkeinen sukupolvi - kertoja kuvaa oman isoisänsä suhdetta toiseen mieheen - teki omat ratkaisunsa. Perinteiseen avioliittoon mentiin ja siinä pysyttiin, tapahtui avioliittoa ennen tai sen aikana mitä tahansa. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on jo tottunut ottamaan avioeroja ja pakenemaan todellisuutta pillerihumalaan, mutta oman pojan homous on silti kertojan isälle kova, kova paikka. Liekö taustalla sitten pelko joistakin omista, käsittelemättömistä tunteista, mutta joka tapauksessa isä ei lyömättä niele, että pikkupoika kokeilee huulipunaa, eikä hän aikuisenkaan poikansa elämänvalintoja hyväksy. Nykyajassa elävä sukupolvi taas on kyvytön sitoutumaan, vaikka periaatteessa maailma sallisi vaikka minkälaisen parisuhteen. Sen sijaan harrastetaan ohimeneviä suhteita ravintoloiden pimeissä kopeissa, halvoissa hotellihuoneissa.

Romaanin päätös on lohdullinen, joskin lievästi epäuskottava. Siitä huolimatta Viinakortti on yksi parhaista tänä vuonna luetuista kirjoista, ja niin uskomattoman kaunis, että sille olisi kernaasti suonut Hesarin esikoiskirjapalkinnon tai Finlandian tai jotain. Vielä pitkän aikaa kirjan lukemisen jälkeen mieleen nousee kuva saaresta, jossa kaksi nuorta miestä vain viettävät aikaa kahdestaan, levollisina kiristyvästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja suhteensa laadun epäilyttävyydestä huolimatta.

Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)

Amerikkalaisen, mutta norjalaistaustaisen älykkökirjailijan, Paul Austerin vaimon, viides romaani ei jotenkin vakuuta. Runoilija Mia Fredricksenin (Hustvedt ei ujostele kirjoittaa kaltaisistaan, mille toki kunnioitusta) aviomies haluaa ottaa avioliitossa aikalisän, koska on rakastunut nuoreen, hemaisevaan avustajaansa. Mia saa jonkinlaisen hermoromahduksen (jota Hustvedt kuvaa lähes yhtä yksityiskohtaisesti kuin hermojaan käsittelevässä non fiction -kirjassaan The Shaking Woman or A History of my Nerves, joka ilmestyi jonkin verran romaania aiemmin). Romahduksestaan jokseenkin toettuaan Mia pakenee lapsuutensa maaseutukaupunkiin.

Kirja keskittyy kuvaamaan Mian interaktioita äitinsä ikääntyvien ystävien, naapurin nuoren kotiäidin ja tämän pikkulasten sekä järjestämälleen luovan kirjoittamisen kurssille osallistuvien murrosikäisten tyttöjen kanssa. Näiden tenityttöjen kuvauksessa Hustvedt onnistuu; nuoret tytöt ovat toisiaan kohtaan juuri niin raadollisen julmia - ylittämättä kuitenkaan minkäänlaisia fyysisen väkivallan rajoja - kuin kirjassa annetaan ymmärtää, ja he pystyvät briljanteimillaan juuri niin koskettavaan ja kirpaisevaan runouteen kuin se, jota Hustvedtin tytöt kirjoittavat.

Sen sijaan Mian taukonsa kanssa lomailevaa miestään kohtaan käymää katkeraa tilitystä en tajua, mikä johtunee sukupolvierosta. En vain koskaan ole kokenut eläneeni miestäni varten, joustaneeni omissa uratavoitteissani miehen takia tai ylipäätään kokeneeni naiseuteni millään tavalla vaikeuttavan pyrkimyksiäni tässä maailmassa. Hustvedtin Mia sen sijaan kokee, ja ehkä koska en jaksaisi kuunnella moista ruikutusta ja koska pienimuotoisessa romaanissa ei mikään muukaan teema nouse keskiöön, teos jää mielestäni Hustvedtin muita romaaneja heikommaksi.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987)

Jon Avnetin vuonna 1991 ilmestynyt elokuva Fried Green Tomatoes oli yksi nuoruuteni suosikkielokuvista: viehättävä, lämminhenkinen ja koskettava amerikkalainen syvän etelän sukutarina 1900-luvun alkupuolen kauan sitten kadonneilta vuosikymmeniltä. Fannie Flaggin romaani, johon elokuva perustuu, on samalla tavalla hyväntuulinen ja saarnaamatta oikeita elämänarvoja opettava kuin elokuvakin. Sekä elokuvan että kirjan ideana on, että hyvin vanha nainen kertoo nuoremmalle, avioliitossaan ja elämässään kipuilevalle naiselle tarinaa nuoruudessaan tuntemastaan sinnikkäästä, yhteisöään kannattelevasta ja elämäniloisesta naisparista, jonka vasta kuolema erotti toisistaan.

Kerronnan keinoiltaan kirja on elokuvaa rikkaampi. Sekä elokuva että kirja rikkovat koukuttavalla tavalla tarinan kronologiaa, mutta kirjan kerronta on moniäänisempää. Kirjassakin tarina etenee toki sitä vanhainkodissa vieraalleen Evelyn Couchille kertovan Ninny Threadgooden äänellä kuten elokuvassakin, mutta kertojan osuuksien ohella kirjassa on sivuja paikallisuutisista, radiolähetyksistä ja muista dokumenteista.

Wikipedian mukaan Avnetin elokuvaa oli aikoinaan kritisoitu siitä, että sen katsottiin häivyttäneen kirjan lesbolaisia teemoja, mutta tätä en allekirjoita; sekä kirja että elokuva kuvaavat poikamaisen Idgie Threadgooden ja hänen kauniin ja hyvän rakastettunsa Ruthin suhteen on samalla lailla hienovaraisen korostamattomasti; suhde on sekä elokuvassa että kirjassa luonnollinen ja luonteva, syvään keskinäiseen kunnioitukseen ja aitoon tarpeeseen perustuva ja sellainen, että en muista edes esiteini-ikäisenä kiinnittäneeni mitään huomiota siihen, keiden välisestä ystävyydestä oli kyse. Mutta tämä ei kuitenkaan ole Avnetin elokuvassa mitään häivyttämistä, vaan nousee suoran Flaggin romaanista, sillä siinäkään ei millään tavalla korosteta, että Idgien ja Ruthin rakkaudessa ja yhteiselämässä olisi mitään poikkeuksellista, mitä edes pitäisi korostaa.