sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Susia ja ihmisiä

Jenny Kangasvuon romaani Sudenveri (2012) on harvinaisen onnistunut esikoisromaani. Sen kieli on hyvää, luontevaa ja vivahteikasta ja kerronta ja kuvaus uskottavia, eikä mikään romaanissa vaivaannuta tai nolostuta, vaikka se käsitteleekin ihmissuhteita niin äitien ja tyttärien kuin rakastettujenkin välillä. Huikaisevan hyvin romaani tarttuu ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. "Harvoin on kirjailija päässyt näin lähelle eläinten käytöstä ohjaavaa ajatusmaailmaa", kirjoittaa kriitikko Toni Jerrman Helsingin Sanomissa 2.9.2012; minä sanoisin, etten koskaan ole lukenut mitään vastaavaa kuin Kangasvuon kuvaukset susilauman elämästä, niin vaikuttavia ne ovat.

Sudenveressä on kolme minäkertojaa - Varga, Marraskuu ja Martta -  jotka vuorollaan vievät tarinaa vähän kerrallaan eteenpäin. Osa kertojien jaksoista on päällekkäisiä niin, että samat tapahtumat kuullaan eri näkökulmista, osa valottaa kunkin kertojan henkilöhistoriaa ja paljastaa samalla vähitellen pieniä osasia tarinan kokonaisuudesta. Despoottimaisen ja erakoituneen Martan kasvattama Varga (entinen Hanna) on riuhtonut itseään irti menneisyytensä salaisuuksista ja haluaisi rakentaa ihmisystävällisen Marraskuun (oikealta nimeltään Siiri) kanssa luottamukseen perustuvaa elämänkumppanuutta. Martan erilaisuuden paljastumisen pelkoon perustuva salailun kulttuuri on kuitenkin juurtunut Vargaan niin syvälle, että vaikka tilaisuuksia tarjoutuu, hän ei pysty avautumaan Marraskuulle.

Romaani seuraa kauniisti sekä Vargan että Marraskuun kipuilua mahdottomassa tilanteessa, jonka syntyä Martan omaa kasvuhistoriaansa kuvaavat jaksot auttavat ymmärtämään. Martta ja Varga ovat nimittäin osa niin erilaista yhteisöä, että sitä on suojeltava hinnalla millä hyvänsä. Martan hinta on ollut äärimmilleen viety velvollisuudentunne, joka on ohjannut niin hänen omia valintojaan kuin sitä voimakasta otetta, jolla hän on perhettään ja sukuaan käskyttänyt. Martta on toivonut Vargasta työnsä jatkajaa, mistä roolista Varga puolestaan on koko ikänsä pyrkinyt pääsemään irti.

Martta ja Varga ovat osa Laumaa, jonka jäsenet ovat vanhoissa suomalaisissa myyteissä esiintyviä vironsusia, noitasusia, ihmisiä, jotka pystyvät halutessaan muuttumaan ihmisestä sudeksi. Lauma ei ole kovin suuri, ja enin osa sen jäsenistä on valinnut elää susina metsissä. Se olisi Vargankin valinta, mutta Lauman suojelijaksi itsensä asettanut Martta on kahteen otteeseen hakenut Vargan metsästä ihmiseksi, ensin pentuna ja sitten tiineenä naaraana, jonka pennut kuitenkin kuolevat elinkelvottomina epämuotoisina. Menettyään pentunsa Varga on yrittänyt jättää Martan taakseen muuttamalla kaupunkiin ja opiskelemalla kuvataiteilijaksi, mutta paljastumisen pelosta ja kaipuusta suden elämään hän ei ole päässyt.

Yksi Vargan elämän keskeisistä kipupisteistä onkin hänen hapuileva ihmisyytensä. Ihmisenä elämisen vaikeus korostuu erinomaisesti, kun sen kontrastina on susien luonnollinen, vaistonvarainen elämä. Ihmisen elämä näyttäytyy Vargalle todellisuutena, jota raamittavat säännöt, joita hän ei osaa. Esimerkiksi koulussa Varga kokee ulkopuolisuutta, osaamattomuutta toimia toisten lasten kanssa. Jos Outi olisi ollut susi, olisin painunut hänen edessään maahan ja paljastanut vatsani ja kurkkuni, ja sitten välimme olisvat voineet olla kunnossa. Olisin syönyt hänen jälkeensä, juossut hänen jäljessään, mutta niin kauan kuin en olisi yrittänyt mahtailla, Outi olisi suhtautunut minuun ystävällisesti, jopa suojelevasti. Mutta Outi oli ihminen, enkä minä ymmärtänyt häntä. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä miellyttääkseni. Jos yritin varta vasten olla hänelle mieliksi, hän oli vielä julmempi ja herkutteli julmuudellaan kuin silloin kun olin välinpitämätön ja annoin hänen kiusata itseäni.

Ihmisen ja eläimen eroa korostaa myös Vargan tyttöystävän Marraskuun nurinkuriselta vaikuttava luontosuhde. Marraskuu harjoittaa jonkinlaista luonnonuskontoa äitijumalattarelle suoritettuine uhrijuhlineen, ja vaikka Marraskuu eittämättä pitääkin itseään luonnonläheisenä tyyppinä verrattuna luonnosta vieraantuneisiin lajitovereihinsa, hänen käsityksensä luonnosta näyttäyvät Vargan eläimellisten kokemusten rinnalla varsin typerinä. Marraskuu piteli teekuppia villapaidan hihojen suojaamissa käsissään ja puhalteli höyryä kupin yli minun suuntaani. "Ihmiset ovat unohtaneet suhteensa kuuhun. Naisetkin, vaikka kuukautiset muistuttavat meitä siitä. Muilla elävillä olennoilla se suhde on vielä olemassa." "Niinkö." "Linnut suunnistavat kuunkiertojan mukaan ja kasvit kasvavat eri tavoin täysikuulla. Sudetkin ulvovat kuulle." -- "Eiväthän ulvo. Sudet ulvovat siksi, että on mukava ulvoa yhdessä. Ja siksi, että kutsutaan muita. Kerrotaan vieraille laumoille, että meidän reviirimme on täällä. -- Ulvoa voi päivälläkin, tai vaikka olisi pilvistä. Yöllä ja kirkkaalla säällä ulvonta vain kuuluu kauemmas kuin pilvisellä", jatkoin.

Älykkäästi Sudenveri tarjoaa yksilöllisyyden kokemusta selitykseksi ihmisen ja eläimen erolle. Eläessään uroksensa kanssa sutena metsässä Varga on voinut unohtaa olevansa minä, olevansa ihminen. Varga kuvaa suhdettaan urokseensa sanoen, että hän olisi voinut olla kuka tahansa naaras ja uros kuka tahansa uros, yksilöllisyydellä ei ole merkitystä eläinten maailmassa. Suhde tyttöystävään Marraskuuhun on erilainen. Mutta maatessani siinä Marraskuun vieressä, hän ei olisi voinut olla kuka tahansa nainen, enkä minäkään. Meidän yksilöllisyytemme oli tärkeää. Tätä ihmisyyden yksilöllistä luonnetta Sudenveri kuvaa niin kuin paras kirjallisuus, enemmän metaforisesti kuin suoraan selittäen. Samalla Sudenveri myös asettuu hallitun luontevasti osaksi sellaista metaforisen suomalaisen kirjallisuuden jatkumoa, johon kuuluvat Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000).

Jos Aino Kallas käytti ihmissusimyyttiä kuvatakseen metaforisesti naisen mahdottomuutta tehdä omaehtoisia, itsenäisiä valintoja maailmassa, jota sosiaaliset normit rajoittavat, niin Kangasvuo tekee saman vielä laajemmin, meidän aikaamme soveltaen. Sudenveressä ihmissudet edustavat kaikkea sellaista erilaisuutta, jota kavahdetaan niin paljon, että erilaisuutta kokevat alkavat itsekin suojella itseään. Romaanin loppu vihjaa, että mahdollisuuksia olisi avoimempaankin ihmisyyden variaatioiden sietämiseen.

Sinisalon romaaniin Sudenveri rinnastuu jo aloituksensa perusteella: Varga löytää porraskäytävän edestä olennon, joka yhtä aikaa on ja ei ole tästä maailmasta, olennon, joka ei ole sen enempää susi kuin ihminenkään, epämuotoinen. Lukija vedetään tarinan vähän reaalimaailmasta poikkeavaan maailmaan selittelemättä, jolloin maailmasta rakentuu helposti uskottava ja omaksuttava, aivan kuten Sinisalonkin teoksessakin tapahtuu, kun Mikael löytää kotitalonsa edestä peikon. Mutta toisin kuin Sinisalon peikkotarinassa, Kangasvuon romaanissa ei lopussa paeta metsään vaan tullaan ihmisten ilmoille, yritetään ehkä jonkinlaista sulautumista ja yhteiseloa ihmisinä, kaikki epämuotoisetkin laumaan hyväksyen.

Sinisalon romaani voitti Finlandia-palkinnon, ja jotain samanlaista kohtaloa toivoisi  tälle Sudenverellekin, jotta se löytäisi lukijoita. On nimittäin niin, että koska Kangasvuon teksti sai kustannusyhtiö Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailussa kunniamaininnan, sitä myydään ainakin kaupungin pääkirjakaupassa scifi- ja fantasiahyllyssä eikä suinkaan siellä, missä muut esikoiset ja uutuudet paraatipaikalla odottavat lukijoita. Pelkään, että fantasiahyllyyn piilotettuna kirjan löytävät vain ne, jotka tietävät etsiä luettavaa myös sieltä. Vaikka Sudenveren maailma on vähän poikkeava meidän reaalitodellisuudestamme,  Sudenveri ei typisty pelkäksi fantasiagenren edustajaksi. Sen teemat ovat yleisinhmilliset ja kunnianhimoiset, ja niitä käsitellään omaperäisesti. Tekstistä huokuu asian- ja traditiontuntemus, joka on osattu erinomaisesti nivoa taiteelliseksi kokonaisuudeksi sortumatta esitelmöintiin.

Pro captu lectoris habent sua fata libelli, runoili roomalainen runoilija Terentianus Maurus ja tarkoitti, että lukijoiden kyvykkyydestä riippuu, miten kirja otetaan vastaan ja millaisen elämän se saa. Toivoa sopii, että Sudenveri pääsee kokeilemaan kohtaloaan lukijoiden käsissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti